Kysyn vastakysymyksen: miten saada ”köyhä” näkemään miten rikas hän on?
Jos vertaa itseään jatkuvasti muihin ja näkee asioita mitä muilla on, voi tuntea itsensä köyhäksi. Jos katsoo tarkemmin omaa tilannettaan näkee, että on suojaa, lämpöä, ruokaa, terveyttä, rakkautta, jokamiehenoikeudet jne. huomaa, että on valtavan rikas.
Elämä muuttuu paljon helpommaksi, kun muuttaa katsantokantaansa niin, että ”tuotakaan en tarvitse”.
Tyytymättömyyden tilalle tulee kiitollisuus olemassa olevista resursseista. Meidät opetetaan haluamaan kokoajan jotain uutta ja lisää, erilaista ja ”parempaa”, vaikka olemassa oleva tilanteemme olisi jo varsin tyydyttävä ja hyvä.
Oravanpyörästä pääsemiseksi (mitä se sitten kenelläkin tarkoittaa) ei tarvitse olla omaa tonttia ja tupaa. Eikä todellakaan tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Monilla on ihannekuva mummonmökistä luonnon keskellä, eikä haluta tai osata "tyytyä kompromisseihin”. Elinolosuhteemme ovat usein aika hyvät, niitä pitää vaan tuunata hiukan.
Esimerkiksi kerrostaloasuminen vuokralla puutarhapalstoineen on hyvä vaihtoehto etenkin sellaiselle, jolla on tarve pysytellä julkisen liikenteen tavoitettavissa, lähellä työpaikkaa ja ystäviä. Viljelypalstan vuokraus ei maksa kuin muutaman euron vuodessa, metsästä ja järvistä saa käytännössä ilmaiseksi ruokaa, kansalaisopistot (tai ystävät ja sukulaiset) opettavat puuttuvat taidot. Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi seikkailuksi, kun oppii uusia taitoja ja tapoja nähdä elämää. Kyseessä ei ole perillepääseminen, vaan matkan teko. (Viljelypalstakaan ei ole välttämätön, se on vain yksi esimerkki.) Elämää muutetaan tarvittavilta osin. Ei ole tarvetta suurelle irtiotolle, jos elämä muuttuu mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen onnistuu niin kaupungissa kuin maalla, vuokra-asunnossa kuin omassa talossa. Konsteja on juuri niin monta kuin on ihmistäkin. Vain luovuus ja mielikuvitus ovat rajana.
Vuokralla asuminen nähdään usein jotenkin huonona vaihtoehtona. Vuokralla asuja on kuitenkin hyvin vapaa. Omaisuus (ja velka) on rasite. Aina pitää miettiä korjauksia, kunnostuksia, kuluja, riskejä ja vakuutuksia jne. ja on eräällä tavalla varsin sidottu paikkaan ja muistoihin. Mitä vähemmän omistaa, sen vapaampi on. Se on todellista rikkautta. Näin minä ajattelen.
Elinkustannukset ovat korkeat ja hinnat tuntuvat nousevan kokoajan. On ikävää, että jokainen yksinään pohtii samoja asioita ja puntaroi ongelmiaan. Kannattaa pohtia mitä mahdollisuuksia olisi yhteisöllisempään elämään. Minkälaisia projekteja voisi syntyä, jos koko laaja suku tai ystäväpiiri innostuisi samasta asiasta? Mihin Suomesta ovat kadonneet kolmen sukupolven huushollit?
Esimerkiksi eräs kirjani lukija kertoi, että he miettivät kaveriporukalla ison rivitalon/omakotitalon vuokraamista, jossa olisi oma piha. Siinä olisi pientä yhteisöllisyyttä ja luonnonläheisyyttä ilman, että tarvitsee muuttaa ekokylään maaseudulle. Saman katon alla voisi asua kaiken ikäryhmän ihmisiä. Vanhukset kärsivät yksinäisyydestä ja hyödyttömyyden tunteista, yksinhuoltajat hukkuvat arjen velvollisuuksien alle koettaessaan yksin selviytyä jne. Tarpeet kohtaisivat monella tapaa. Kuten lukija kertoi, se olisi ”vähän kuin paluuta yhteisölliseen elämään, mutta urbaanin elämän ehdoilla ja "sukulaisensakin" saa valita itse. :) Että jokaisen ei tarvitsisi perustaa sitä pientä yksinäistä piiriään lapsineen, autoineen ja taloineen ja sulkeutua sen sisään.”
Kannattaa kehittää erilaisia projekteja ja kuuluttaa ajatuksistaan muillekin, jotta löytyisi sopiva asunto, vuokralaisia ja vuokranantaja (tai mitä sitten hakeekin). Sitähän voi ottaa vaikka yhteyttä paikallislehtensä toimittajaan ja ehdottaa jutuntekoa, jossa peräänkuulutetaan samanhenkisiä ihmisiä.
Kannattaa googlettaa esimerkiksi sanoja ”ekokylä”, ”yhteisökylä”, ”yhteisöasuminen” jne.
Tampereella on aivan ihana Annikinkadun kortteli, jossa yhteisöasuminen on onnistunut tosi hyvin. Kaikilla on omat asunnot mutta yhteinen korttelipiha, yhteisöllinen elämäntapa ja vilkasta kulttuuritoimintaa. Tämä mahtava kortteli haluttiin purkaa maan tasalle! Onneksi asukkaat olivat päättäväisiä ja vastustivat purkua. Se on ollut varmasti pitkä ja uuvuttava prosessi. Kuitenkin talovanhuksen puolustaminen on tuonut näille ihmisille samalla tärkeää elämäntarkoitusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. He ovat puolustaneet, ei vain talovanhusta, vaan koko arvomaailmaa, jota kortteli edustaa.
Ei pidä seurata passiivisena kuinka elinympäristö tuhoutuu jatkuvien rakentamis- ja luonnon hävittämishankkeiden takia, vaan kannattaa vaikuttaa ja ottaa kantaa! Se on yksi tapa irrottautua oravanpyörästä: lakata olemasta passiivinen elämän sivustakatsoja.
Oravanpyörähän on usein tarkoituksetonta juoksemista kaiken epämääräisen perässä. Ei jää aikaa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Elämänahdistusta helpottaa, kun meillä on jokin selkeä tavoite ja unelma. Elämäntarkoitus. Kaikki on mahdollista, kun vain käymme sitä päin ja teemme joka päivä itsellemme tärkeitä asioita.
Oravanpyörästä hyppääminen on ennen kaikkea päänsisäinen hyppy.
Kukaan ei ole sanonut, että elämän yksinkertaistaminen olisi aina helppoa. Yksinkertaisuuden saavuttaminen/oravanpyörästä hyppääminen (tai miksi sitä nyt kutsuukaan) vaatii usein monimutkaisia asioita. Usein elämänratkaisu halutaan heti, vaivatta, mistään luopumatta tai kompromisseja tekemättä. Sellaista valmispakettia ei tietenkään ole olemassakaan. Nykymaailmanmeno on vain opettanut meidät haluamaan ja saamaan kaiken mieluiten heti eikä vasta huomenna tai muutaman vuoden päästä. On hyväksyttävä, että elämänmuutokset vievät aikaa.
Saan paljon lukijakirjeitä, jossa ihmiset luettelevat erilaisia syitä miksi he eivät voi muuttaa elämäänsä. ”Kyllä muuten muuttaisin elämääni, mutta kun…” Me ihmiset olemme mestareita kehittämään esteitä ja syitä miksi emme voi muuttua.
Jos hakisimme samalla intohimolla syitä miksi asiat olisivat mahdollista, elämämme olisi paljon onnellisempaa. Olemme urautuneita tietynlaiseen ajatteluun. Olemme myös mukavuudenhaluisia. Joskus on olevinaan turvallisempaa pysyä vanhassa, kuin kantaa vastuuta elämästään ja hakea pelottavia muutoksia. Siksi haemme innokkaasti ”mutta kun” -syitä oikeuttaaksemme tekemättömyytemme.
Kun pysymme kotelossamme, meidän ei tarvitse tuntea ”kuolemanpelkoa”. Mutta ei meistä sitten perhostakaan tule.
