Kolopuu on elämän antaja

Valokuvani ovat viimein jonkinlaisessa järjestyksessä. Jee! Sen kunniaksi koostin seuraavan kuvakertomuksen. En osaa kuvankäsittelyä, joten kuvat ovat ”luomua” (rajauksia lukuun ottamatta). Toisaalta hyvä niin, nyt kuvat ovat autenttisia ja osoittavat miten luonnoneläimiä voi olla vaikea havaita eri valo- ja varjo-olosuhteissa.     

                                                  ***

Olen kertonut teille Irti oravanpyörästä – kirjassa siitä käänteentekevästä hetkestä jolloin käpytikan romanssi havahdutti minut synkistä elämän pohdinnoista. Mietin sitä hetkeä usein ja voisin kertoa siitä uudestaan ja uudestaan. Se oli kevättä 90-luvun lopulla.

"...makasin mökin edessä puutarhatuolissa kevään auringossa shaalin alla ja yritin torkkua, kun yhtäkkiä aivan pääni päälle omenapuuhun lensi kaksi tikkaa. Ne pitivät aikamoista äläkkää. Avasin silmäni ja pysyin aivan hiljaa paikoillani. Lumoissani sain tarkkailla aivan lähietäisyydeltä niiden touhuja. Jahdattuaan toisiaan puun rungon ympärillä ne parittelivat siinä aivan pääni päällä oksistossa. Hyvänen aika. Olipas näky. Kipin kapin kirjastoon taas lintukirjaa lainaamaan. Selvisi, että kyse oli käpytikkojen romanssista. Huomasin saavani voimaa, kun tuollaiset pienet lintujen tuokiokuvat tulivat mieleeni, ja hymy nousi huulilleni. Siihen aikaan en hymyillyt paljoakaan, enkä jaksanut olla kiinnostunut mistään. Oli riemuisaa havaita, että ympärilläni luonnossa tapahtuu koko ajan asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista. Luonnon olentoja eivät ihmisten huolet rasita. Tuntui kuin osa niiden huolettomuudesta tarttuisi minuunkin." 

Sama meininki jatkuu. Käpytikkojen parittelu. Kuva on otettu toukokuussa 2013.

Silloin olen tajunnut sen verran, että tiesin lintujen olevan tikkoja. Mutta mitä tikkoja? Mustavalkoisten värien ja lintukirjan tietojen perusteella vaihtoehtoja oli pikkutikka, käpytikka tai valkoselkätikka. Pikkutikka se ei kokonsa puolesta voinut olla. Jäljelle jäi käpytikka tai valkoselkätikka. Silloin en osannut kiinnittää yksityiskohtiin huomiota. Muistan toivoneeni, että kyseessä olisi ollut valkoselkätikka. Olisi ollut hienoa havaita jotain harvinaista ja erikoista. 

Harvinaista ja erikoista minä olinkin havainnut. En valkoselkätikkaa, vaan käpytikan – ja luonnon. Niihin aikoihin kiinnitin tavattoman paljon huomiota ulkonäkööni, näyteikkunoihin ja toisten ihmisten mielipiteisiin. Sillä kertaa lintu tai luonto ei hukkunut ajatusteni taustalle (vaikka viisas alitajuntani oli ohjannut minut hakemaan luonnosta rauhaa) vaan oli huomioni pääkohde. Käpytikka oli tärkeänä osana auttamassa minua ymmärtämään miksi minulle tuli niin hyvä olo luonnossa.

Kaikki alkoi luonnon näkemisestä. Tapahtui jotain odottamatonta ja ihastuttavaa, johon en ollut osannut valmistautua. Havahduin, kiinnyin ja muutuin. Luonto ei vaatinut minulta mitään, se ainoastaan antoi.


Ei puhettakaan, että olisin tiennyt kauanko linnut hautovat tai koska poikaset lähtevät pesästä. ”Sattumalta” olin muutamia viikkoja myöhemmin taas täällä Alhonlahdessa, silloisella autiotilalla, keräämässä hiljaisuudesta voimia, kun havahduin rannalta kuuluvaan loppumattomaan käkätykseen. Lähdin pujottelemaan ryteikön sekaan paikallistaakseni mikä ääni se oli. Kauan sain hakea. Viimein näin korkealla puun oksistossa kolon, josta käpytikan poikasen pää pilkotti. 

Kesällä pesäkolohavaintojen tekeminen on vaikeaa, kun puissa on lehti.

 Kaupunkiin palattuani kerroin kaikille ”kailottavasta” tikanpojasta. Olin tosi onnellinen havainnoistani. Käpytikat saivat vankan sijan sydämessäni. 

Edelleen joka kevät toivon käpytikkojen jäävän talviruokinnalta tälle reviirille ja tekevän kolonsa isojen haapojen uumeniin.

Käpytikka oppii taitavasti käyttämään ruokintalaitteita.



Käpytikka aloittaa toukokuussa pesän kovertamisen. Kolo valmistuu 3-4 päivässä. Aika nopeasti minusta.



 

Tämä on metsässä asuvan käpytikan majapuu. 

On hauska seurata kolon valmistumista. Ensin tikka nakuttaa pää vain vähän kumarassa, kohta kolosta vilkkuu enää pyrstösulkia. Välillä käpytikka peruuttaa ja tuo mahansa ja puun välissä "tikanpurun" pois pesän valmistumisen tieltä.

Sama kuva kuin yllä mutta rajattuna. Kolosta tulevaa purua on jäänyt käävän päälle.

Keväisin maassa puun juurella oleva tikanpuru paljastaa työn touhussa olevan tikan. Muutamassa viikossa puru on kadonnut maasta nousevan kasvillisuuden sekaan.

 

Pesän rakennuksen välillä täytyy käydä ajamassa kilpakosijoita pois.

Sitten alkaa haudonta ja käpytikkakoiras käy ruokkimassa pesässä hautovaa puolisoaan ja vuorottelee haudontavuoroja sen kanssa.



Käpytikkaemo antaa poikasilleen proteiinipitoisen muurahais- ja kirva-aterian. Yksi muurahainen on tipahtanut rinnuksille.


Kesäkuun lopulla/heinäkuun alussa tikanpoikaset lähtevät kolosta ja jäävät lähialueen puihin opettelemaan lentämistä ja emot jatkavat poikasten ruokkimista maastossa. Siitä olen kertonut TÄÄLLÄ. 

Kun tikkaperhe lähtee maailmalle, tulee äänimaisemaan tyhjä paikka ja puuhun kolo. Tikat eivät tule siihen enää seuraavana vuonna pesimään (mutta ne saattavat käyttää sitä tulevina talvina nukkumapaikkanaan). Käpytikat kovertavat joka vuosi uuden kolon.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta aikaa siitä kun havaitsin haavassa "kailottavan tikanpojan". Kolo on edelleen olemassa. Näinä vuosina kolossa on asunut monia eri eläimiä. 

Tänä talvena kolo näytti tältä: 

Kolossa on asunut mm. kottaraisia. Kolon alla oleva punainen väri tulee jäkälästä, joka kasvaa ja viihtyy kottaraisen ulosteella.

Tältä kottaraisen kolo näyttää keväällä täydessä vauhdissa. (Kuva on otettu toisesta läheisestä kolopuusta.)  

 

Tässä suurennos ylempänä olevasta talvikuvasta. Kolossa on "eristetty ovi”. Se on meidän talon hirsien välistä vietyä eristepellavaa. Pellava on loputtoman suosittua eläinten keskuudessa.

Orava kesäpuvussaan koostamassa kakkospesänsä aineksia. Hups, rysän päältä kiinni. (Kuvan otettuani menen häiritsemästä ja annan oravalle työrauhan. Syksyisin tuuppaan uudet pellavat hirsien väliin.)

Kailottavan tikanpojan kolo on tällä hetkellä oravan talvikoti. Kuvassa toinen orava haistelee kolon vierustaa ja selvittää hajujen perusteella kuka kolossa uinailee. ”Ovi” on kiinni, kun joku on sisällä.

 

Onnen löytäminen on joskus pienestä kiinni. Olisi voinut käydä niin, etten olisi koskaan havahtunut luontoon ympärilläni. Monet ihmiset toistuvasti kehottivat kaatamaan puut pois varjostamasta. Silloin en ollut nähnyt käpytikkoja enkä ymmärtänyt kolopuiden merkitystä. En edes tajunnut miten paljon puissa on koloja. Silti, vaikka siihen aikaan olin melkoinen myötäilijä, minusta löytyi oikeassa paikassa rohkeutta puolustaa puita ja kestää väsytystaistelut. Puita ei kaadettu. Lepäsin niiden juurella, luotin sydämeni ääneen ja se vei oikeaan.