Työpahoinvoinnista

Työpahoinvointi oli Ajankohtaisen kakkosen teemaillan aiheena 8.2.

Studiossa keskustelemassa olevista ihmisistä puolet oli sitä mieltä, että työtä ja vaatimuksia on aivan liikaa, on kiire, työntekijöitä liian vähän, eikä kommunikaatio pelaa työnantajan ja työntekijän välillä. Puolet ihmisistä jaksoi työssään hyvin. He näkivät, että jaksaminen on asenteista kiinni: pitäisi iloita työstä ja lopettaa valittaminen.

Psykologi Mikael Saarinen esitti, että työuupumuksen takana on muun muassa depressiota ja suurin osa työperäisistä ongelmista ei ole ainoastaan työoloissa vaan mm. genetiikassa, elintavoissa, ystävissä ja tavoista pitää itsestä huolta. Vaativa työ on yksi uupumuksen laukaisevista tekijöistä.
Teatterinjohtaja Esa Leskinen kertoi Kelan tilastoista: masennuslääkkeiden käyttö Suomessa on kasvanut 10 vuodessa 60 %, psykoosilääkkeiden 26 % ja mielialalääkkeiden käyttö on 14 kertaistunut vuodesta 1990. Ihmisten paha olo on lisääntynyt selvästi.

Elämä on muuttunut valtavasti lyhyessä ajassa. Tuntuu kuin ei pysyisi maailman menossa mukana eikä aina tiedä mitä ajattelisi siitä kaikesta. Teollisuuden valta-aikakautena työajat olivat vakiintuneet, työn tekemisen tavoite oli koko kansakunnalle selvä. Elämä oli hyvin homogeenista. Nyt yhteisöllisyys on vähentynyt, avioliittoa ja työn tekemisen tapoja kyseenalaistetaan, palveluja tarjotaan ympäri vuorokauden ja tarjontaa ja kysyntää on mitä kummallisimmille asioille.

Työelämä on muuttunut pätkätöiksi, osa-aikatöiksi ja epätyypilliset työmuodot ovat lisääntyneet. Kilpailu ihmisten rahoista on kovaa ja työntekijöillä teetetään yhä enemmän, koska työnantajat hakevat lisää tuottavuutta. Toiset nääntyvät työtaakkansa alle, kun toisaalla yhä useampi on työtön.  Tulot haihtuvat elinkustannusten noustessa.  Vapaa-ajastakin on tullut suorittamista. Elämä on tasapainottomampaa eikä työelämä ole pystynyt muuttumaan maailman mukana.

Keskustelussa nostettiin esiin niin kutsuttu Y- sukupolvi. Tämä 1980–90-luvulla syntynyt sukupolvi kyseenalaistaa vakiintuneita elämänarvoja. Nuoret eivät ole valmiita tinkimään arvoistaan ja vapaa-ajastaan. Työtä ei tehdä enää pelkästään rahan vuoksi, vaan myös itsensä toteuttamisen vuoksi.

Elina Ruuskanen, Y-sukupolveen kuuluva nuori ja Hub Tampere Oy:n toimitusjohtaja, mainitsi kuinka hänen kertoessa työstään energisenä ja innoissaan, vastassa on tyrmäävä asenne: ”Kyllä elämä sut vielä nujertaa ja iskee lattiaan, älä huoli.” Vanhat työn tekemisen tavat ovat tiukassa. Taloustoimittaja Olli Herrala kiteytti asian jotenkin niin, että: ”työ on työtä, sinne mennään, se on sarja asiallisia tekoja ja kunnioitusta. Saan siitä palkan ja elätän perheeni. ”.

Tuleva muutos ja murros tulevat olemaan rajuja. Työuupuneita, downshiftaajia ja Y-sukupolvea yhdistää muutoksentarve. He vaativat työpaikalta ja elämältä enemmän. Elämän ja työn arvojen pitää olla oikeat tai he kokevat riittämättömyyden tunnetta, vaihtavat työpaikkaa ja hakeutuvat sinne missä heitä kohdellaan hyvin ja missä saa toteuttaa itseään. Kyse ei ole siitä, että työn pitäisi olla aina kivaa ja helppoa. Esimerkiksi hoitajat ovat tosi kovia tekemään töitä, mutta työn pitäisi olla tavoitteellista ja mielekästä eikä vain paniikinomaista hetkestä selviytymistä.

Keskusteluun osallistunut EVA:n johtaja Matti Apunen sanoi, että toivottomuus ja kohtalonomaisuus pitäisi hävittää työelämästä. Se onkin vaikeaa, sillä esimiehinä ja päättäjinä tuntuu olevan henkilöitä, jotka eivät osaa uusiutua ja muuttua ajan mukana. Milloin ymmärretään, että jatkuvan kasvun pitää tapahtua ihmisten mielissä, luovuudessa ja kekseliäisyydessä, ei materiaalisella tasolla? Suomen valtion velka on tällä hetkellä noin 77 miljardia ja kasvaa kokoajan. Aivan yhtä holtittomasti käytämme luonnonvarojamme.  Väistämättä tuntuu siltä, että on kohtalon käsissä mitä meille tapahtuu, kun meitä johtavilta ihmisiltä puuttuu visioita ja ymmärrystä.

Matti Apunen näki downshiftaamisen itsekkäänä. Mitä itsekästä on siinä, että tyytyy kohtuuteen ja tekee vähemmän työtä (jolloin sitä riittää työttömillekin) ja luopuu turhista asioista ja elää ekologisemmin? Eikö meidän kaikkien pitäisi pyrkiä siihen?

Kuinka paljon verovaroin kustannettavia yhteiskunnan palveluja todella tarvitsisimme, jos meillä ei olisi niin kauhea kiire painaa työtä, maksaaksemme yhä kohoavia veroja, jotta saisimme palveluita, joita emme kaikkia alun alkaenkaan edes tarvitsisi, jos meillä olisi enemmän aikaa? Oravanpyörää hullunkurisimmillaan.

Keskiviikkokolumni: Työmatka on aikasyöppö

Vihreä Lanka -lehdessä Mari Valkonen kertoo laskelmista, joiden mukaan VR:n junien myöhästelyistä voi kertyä pelkästään yhden talvikuukauden aikana kansantaloudelle yli neljän miljoonan euron menetys.

Laskelmissa oletetaan, että lähijunilla kulkevien työaika lyhenee myöhästymisten vuoksi kolme minuuttia päivässä. Kun arkipäivisin lähijunissa tehdään 195 000 matkaa, myöhästymisten vuoksi töitä jäisi päivässä tekemättä yhteensä 4 875 tuntia. Valtion taloudellinen tutkimuslaitos on arvioinut yhden työtunnin arvoksi kansantaloudelle vuonna 2008 noin 43 euroa. Tämä tarkoittaisi vajaan 210 000 euron menetystä päivässä. Jos junat myöhästelisivät saman verran jokaisena työpäivänä, nousisi lasku kuukaudessa yli neljään miljoonaan euroon.

VR:n ongelmilla nähdään olevan yhteiskunnallista merkitystä tuhlatessamme työaikaamme siihen, että odottelemme myöhästeleviä junia.
Ottamatta kantaa sen enempää VR:n ongelmiin, olisi pohdittava tällaisten päivittäisten myöhästelyjen lisäksi, millaisia vaikutuksia työmatkoilla ja niiden pituuksilla on yksilöön ja sen kautta yhteiskuntaan.

Olen hiljattain käynyt keskusteluja ystäväni K:n kanssa, jonka työmatka piteni päivittäin reilulla tunnilla hänen aiempaan työpaikkaansa ja -matkaansa verrattuna. Puolen vuoden jälkeen hän on stressaantuneempi, uupuneempi ja kiireisempi kuin koskaan.

VR:n myöhästelyt olivat K:lle se viimeinen piste iin päälle: Hän oli ajatellut käyttää työjunamatkansa hyödykseen, lukea ja opiskella matkat, mutta nyt junat ovat kuitenkin jatkuvasti niin paljon myöhässä, että hänen on ollut pakko ryhtyä käyttämään bussia. Bussissa K ei pysty lukemaan ja muutenkin hyvät aikeet itsensä kehittämisestä työmatkoilla ovat jääneet, kun uusi työ on niin kuormittava. Hän koettaa nyt käyttää matkansa lepäämiseen ja työstä palautumiseen, sillä kotona huomiotaan odottavat lapset ja mies.

K:n työmatka on siis reilu tunti suuntaansa, hänellä menee nyt noin kaksi tuntia päivässä työmatkoihin. Se tekee kymmenen tuntia työviikossa, kuukaudessa työmatkoihin kertynyt aika jo 40 tuntia. Tämä vastaa ajallisesti samaa kuin tekisi yhden ylimääräisen työviikon kuukaudessa.  Vuoden (11 kuukauden) aikana työmatkoista on kertynyt jo 440 tuntia, joka vastaa yli 50:ntä kahdeksan tunnin työpäivää. Selvää on, että uuden työn tuoma palkankorotus ei hyvitä moista uhrausta, puhumattakaan kiireestä, jonka valtaan K:n elämä on joutunut, kun vapaa-aikaa on huomattavan verran vähemmän hänen aiempaan elämäänsä verrattuna.

Työmatkat saavat vallan toisenlaiset mittasuhteet, kun niihin kuluvaa aikaa ja rahaa alkaa laskea vuositasolla. Työpaikka maksaa meille yllättävän paljon. Jos laskisimme työmatkamme ja vapaa-aikamme rahallisen arvon ja ottaisimme sen huomioon muun muassa työpaikan sijaintia tai kulkuneuvoa valitessamme, sillä olisi varsin suuria merkityksiä yksilön jaksamiselle ja hyvinvoinnille, mutta myös taloudelliselle pärjäämisellemme.

Jos työmatkamme olisivat kohtuullisen lyhyitä, olisimme jaksavampia työntekijöitä, kenties sairastaisimme vähemmän, lapsilla olisi lyhyemmät päiväkotipäivät jne. Samalla liikenteen vähetessä vastaisimme myös ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin.

Kannattaa siis miettiä voisimmeko asua lähempänä työpaikkaamme tai voisiko työpaikka olla lähempänä kotia, voisimmeko työskennellä kotoa käsin (yritys, etätyöt) ja voisimmeko kulkea työmatkat esimerkiksi kimppakyydein tai käyttämällä joukkoliikennettä. Tsemppiä VR:lle, palveluitanne tarvitaan!

Hidasta elämää: Mitä väliä mitä kello on

Hidasta elämää -sivustolla alkaa ensi viikolla Keskiviikkokolumnit ja olen saanut kunnian aloittaa ensimmäisenä kolumnistina.Sivuston pitäjä Sanna Wikström haastatteli minua:

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Kaarina Davis, 40-vuotias kahden kirjan kirjoittaja ja luontoalan sekatyöläinen Hämeenkyrön Mahnalan Alhonlahdesta. Koetan elää tässä hetkessä ja olla liiaksi suunnittelematta tulevaa. Odotan ilolla joka päivää, mihin se minut vie ja mistä itseni löydän.”

Millainen on tavallinen päiväsi?
”Tavallista päivää minulla ei taida ollakaan. Jokainen päivä on erilainen ja se eletään tilanteiden ja tuntemusten mukaan. Ehkä päiviäni yhdistää se, että minulla on paljon aikaa. Näin talvella olen tosi hitaalla ja talvilevossa.
Herään usein aamuyöstä kirjoittamaan ja laittamaan puita takkaan, aamusta menen metsään keräämään polttopuita. Illemmalla valmistamme puolisoni kanssa päivällisen perusraaka-aineista: oman maan satoa ja luonnon antimia hyödyntäen. Sen jälkeen luen ja lepään, nukahdan yleensä hyvin aikaisin illasta.
Keväällä ja kesällä nukun paljon vähemmän, liikun jatkuvasti luonnossa keräten luonnon antimia ja hyörin kasvimaalla täyspäiväisemmin.”

Miten hidastat arjessa?
”Minulla on varsin hidas elämä. Kiire jäi, kun hyppäsin pois oravanpyörästä ja sairaanhoitajan töistä vuonna 2004.
Yksi hyvä konsti arjen hidastamiseen on ottaa seinäkello pois näkyvistä. Siten joutuu aina näkemään vähän vaivaa tietääkseen, mitä kello on, ja siitä sitten muistaa, että mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä kello on? Pystyn kuitenkin arvioimaan kellonajan auringosta noin puolen tunnin tarkkuudella.”

Mottosi?
”Asioilla on taipumus järjestyä.”

Millaisia aiheita saamme kolumneistasi tulevaisuudessa lukea?
”Aiheet voivat vaihdella laidasta laitaan, hieman sen mukaan mikä asia on noussut esiin elämässäni tai mikä on ajankohtaista. Aiheita yhdistää pohdiskelut elämän järkeistämisestä ja yksinkertaistamisesta.”

Puutarhaunelmia

On taas se aika vuodesta, että selailen postissa tulleita siemenluetteloita. Mitä kaikkea ihanaa kylväisin tulevana keväänä? Mitä siemeniä minulla on vielä jäljellä, mitä pakollisia siemeniä on joka vuosi saatava ja mitä uutta ja erilaista kokeilisin?

Muistelen onnistuneita ja epäonnistuneita taimien kasvatteluita ja pohdin mihin kaikkeen ensi kesänä riittäisi virtaa ja innostusta. Joka syksy sadonkorjuun ja maan kääntämisen tiimellyksessä vannon yksinkertaistamisen nimeen. Vieläkin yksinkertaisemmalla, yhä vähemmällä lajivalikoimalla pärjäisin. Niinpä, mutta kasvien kasvattamien on niin kivaa. Ainakin alkukaudesta. Ja siemenluettelot on tehty niin houkutteleviksi, että kesällä saa todeta menneensä naruun katsellessaan huonosti kasvavaa kasvia, josta on tullutkin päänvaiva.

Kasvattaisinko tänä vuonna purjoa? Se olisi hyvää. Siemenluettelon esittelyteksti kertoo, että se toimisi yskänlääkkeenä ja antoi keisari Nerolle hyvän puheäänen. Muistelen kymmenen vuoden takaisia ensimmäisiä purjon kasvatteluyrityksiäni, jotka eivät päättyneet hyvin. Purjon kasvatusaika alkaa jo maaliskuussa sisällä, kun sisäkasvatustilaa on muutenkin niukasti. Taimet kasvoivat liian pitkiksi ja honteloiksi.

Sain pidettyä taimet hengissä kesäkuuhun, jolloin siirsin ne pihalle, mutta ne eivät ymmärtäneet vahvistua ja tukevoitua, vaan makasivat velttoina maata pitkin. Niin mutta, selitän itselleni, se olikin silloin, kun olin vielä aloittelija. Nyt varmasti osaisin jo purjoa kasvattaa. Tosin minulla ei ole ollut vuosiin yskää, en pidä puheita ja nyt minulla on vielä vähemmän sisäkasvatustilaa kuin silloin. Lisäksi sain ystävältäni latva-artisokan siemeniä, joiden kasvatus pitäisi aloittaa jo helmikuussa, samaan aikaan chilien kanssa. On mietittävä tarkasti mitä mahtuu esikasvattamaan pikkuisessa torpassa.

Entä ostaisinko heliotroopin siemeniä? Haluan ehdottomasti lisää perhoskukkia puutarhaani. Näen jo sieluni silmin kuinka perhoset lentelisivät joukoittain ympärilläni, kun tuoksuttelisin heliotrooppia. Se tuoksuu niin hyvälle, että sitä kasvatetaan hajuvesiteollisuuden tarpeisiin. Ainoa vaan, että heliotrooppi on konstikas kasvatettava, kylmänarka eikä oikein tahdo menestyä täällä monivuotisena.  On puntaroitava menevätkö perhoset mukavuudenhaluni yli? Taitavat mennä. Selitän itselleni, että minun ei tarvitse ottaa kasvia sisälle talvehtimaan, jos otan lähtöjäänkin sen asenteen, että kasvatan sitä vain yksivuotisena.

Mitä jos kasvattaisin fenkolia? En tiedä siitä mitään ennestään, mutta siemenluettelo kertoo fenkolin suojaavan pahuudelta ja piti roomalaiset sotilaat terveinä.  Entä endiivi, juurisikuri, nukula, sirosudenporkkana tai tatsoikaali? Siemenluetteloita selatessa ja puutarhaa suunnitellessa menee useampi talvi-ilta kuin varkain.

Joka kevät sitä höynäyttää itseään ja uskoo, että jaksaa kasvattaa vaikka mitä. Kevättalvella siemenluetteloita selatessa kylvetään puutarhaunelmien siemenet.

Ja kuinka sopivasti: löysin siemenluettelosta sellaisen kasvin kuin Unelma (Asparagus setaceus).”Viljely ja hoito: kuten Hienohelmalla. Unelma vaatii kuitenkin hieman lämpimämpiä kasvuolosuhteita. Se ei siedä vetoa eikä liikaa kosteutta. Voidaan suositella huolelliselle hoitajalle.”