Toiveikas pimeys

WWF:n järjestämää Earth Hour -tuntia vietetään Suomessa 26.3.2011 klo 20.30–21.30 paikallista aikaa. Earth hour on maailmanlaajuinen ilmastotempaus, jossa miljoonat ihmiset sammuttavat valonsa tunniksi samana päivänä. Valojen sammuttaminen on symbolinen ele ilmaston ja ympäristön puolesta.

Kaikkiaan 130 maata on ilmoittanut osallistuvansa tempaukseen. Monet kuuluisat maamerkit sammuttavat valonsa Earth Hour -tunnin ajaksi muun muassa Ruotsin kuninkaanlinna, Eiffel-torni Pariisissa, Intian portti Delhissä, Kristus-patsas Rio de Janeirossa ja Taipei 101 -torni Taiwanissa. Suomessa valot sammuvat muun muassa Helsingin tuomiokirkosta, kansallisteatterista ja Tampereen tuomiokirkosta.

Ihmiset ympäri maailman ovat tehneet Earth Hour -lupauksia ilmaston puolesta. Moni on luvannut jatkaa valojen sammutusta tapahtuman jälkeen ja pidentää aikaa tunnista kahteen, käyttää kestokasseja kauppareissuilla, kompostoida ja kierrättää jätteitään. Muun muassa Sydney Australiassa, Shenyang Kiinassa ja Malmö Ruotsissa ovat sitoutuneet konkreettisiin toimiin kestävämmän yhteiskunnan edistämiseksi. Sydneyssä aiotaan rakentaa pyöräilyreittejä ja siirtyä katu- ja puistovalaistuksessa LED-tekniikkaan. Shenyangin kaupunki Kiinassa on asettanut tavoitteeksi metsittää uudelleen 38 000 hehtaaria maata aavikoitumisen estämiseksi. Ruotsissa virallinen Earth Hour -pääkaupunki Malmö puolestaan kaavailee siirtyvänsä käyttämään 100 prosenttisesti uusiutuvia energiamuotoja vuoteen 2030 mennessä.

Hmm, mitähän kotikuntani Hämeenkyrö on luvannut tehdä? Minä lupaan jatkaa yksinkertaisemman ja ekologisemman elämäntavan puolesta puhumista.

Kummastuttaa, kun esimerkiksi ydinvoima-asiat ja energiapolitiikka on tapetilla, miksei meitä kehoteta säästämään sähköä, jolloin sähköntuotantoa tarvittaisiin vähemmän. Keskustellessani ihmisten kanssa vähempään tyytymisestä jotkut sanovat ettei se mitään auta: ”Ei yhdellä ihmisellä ole vaikutusta. Eikä edes kaikkien suomalaistenkaan panos vaikuttaisi mitään maailmanlaajuisesti.”
Ehkä sanovat noin, koska elämän kulutustottumusten muuttaminen voi tuntua liian vaikealta. Puolustautumalla heidän ei tarvitse luopua villiintyneestä kulutuksestaan.

Liian helposti unohdetaan miten valtava merkitys sillä on yksilölle itselleen, kun elämä muuttuu mielekkäämmäksi.  Pienillä puroilla ON merkitystä, yhdessä niistä koostuu iso virta. Valojen sammuttaminen tunniksi ei vaadi ihmeitä, mutta on hieno osoitus siitä, mitä pystymme tekemään yhdessä, jos vain haluamme.


Viime keväänä järjestetty Earth Hour 2010 tempaukseen osallistui jopa 4000 kaupunkia 126 maasta. Mukana oli lähes miljardi yksityishenkilöä sekä lukuisia yrityksiä, oppilaitoksia ja muita organisaatioita.  Suomessa vuonna 2009 valojensammutuskampanja säästi sähköä sata megawattituntia. Määrä vastaa reilun 30 000 asukkaan kaupungin tarpeita tunnin aikana – esimerkiksi Rauman, Järvenpään, Keravan tai Kajaanin kotitalouksien verran.

Mitä sinä lupaat tehdä?

Ja keskellä virtaa joki

Kirjoitus on julkaistu Hämeenkyrön Sanomissa 17.3.2011

Viitisentoista vuotta sitten hain elämälleni uutta suuntaa. Mietin alan vaihtoa, maalle muuttamista ja luonnonläheisempää elämäntapaa, jossa kiire ei sanelisi niin paljon elämääni. Puntaroin eri vaihtoehtoja ja mietin mikä olisi mieleisin paikka, jossa haluaisin asua, jos saisin vapaasti valita. Päätös oli helppo. Rakastin Hämeenkyröä. Näin mielessäni kuinka Hämeenkyrö oli ympäristöä ja luontoa arvostava kunta, kun se sijaitsee niin luonnonkauniilla paikalla.

Vapaapäivinäni suuntasin Tampereen melskeestä kohti Hämeenkyröä. Ajelin päämäärättä maaseudun pikkuteitä, mietin minne voisin Hämeenkyrössä muuttaa ja mitä voisin tehdä täällä työkseni. Hain kaunista ja alkuperäistä luontoa, halusin elää luonnonläheisempää elämää ja kuvittelin, että Hämeenkyrössä minulle aukeasti ne monet salaisuudet.

Kävin Timin männyllä ja annoin sille uhrilahjan, jotta löytäisin täältä sitä mitä hain. Pidin aina silmäni auki laulujoutsenten varalta, olihan täällä Joutsenten reitti-hankekin. Kävin Sarkkilanjärven lintutorneilla, kiersin Töllinmäkeä, Myllykolua ja Taatan taivalta. Ihastuin, kun ajelin Hämeenkyrön keskustaan ja löysin Kehäkukan ravintolan ja pienen yrttipihan, mutta se ihanuus loppui aivan liian lyhyeen, jotenkin nolon oloiseen Siljanpuistoon.

Olin kuullut, että Kirkkojärvelläkin pitäisi olla lintutorni. Epäuskoisena jatkoin epämääräisen oloista puistoa eteenpäin - polku loppui kesken, vaikka puistovalot jatkoivat matkaansa. Sinnikkään hakemisen jälkeen löysin puskista pilkottavat pitkospuut, jotka veivät huteralle lintutornille. Samalla tavalla, sattumalta, löysin tiesillan takaa Pappilanjoen kalastuspuiston, joenrantametsän ja Turkimusojan. Uskomatonta, että monimuotoista, kaunista luontoa on aivan keskellä kylää, kunnan paraatipaikalla, mutta kukaan ei tunnu huomaavan tai arvostavan sitä. Miten outoa, ajattelin. Joki ja joenrannan miljöö, vanha kulttuuriperintö, vanhat rakennukset ja luonto loisivat mitä kauneimman kuntakeskuksen, kunhan aluetta hiukan kehitettäisiin. Hämeenkyrö on täynnä hienoja mahdollisuuksia, ajattelin.

Rohkaisin mieleni, tein elämänmuutoksen, muutin Hämeenkyröön ja opiskelin Osaralla luontoyrittäjäksi. Tunsin itseni onnelliseksi, tämä olisi vasta alkua. Vielä minä löytäisin sen Luonto-Hämeenkyrön ja kaikki ne mielessäni kuntaan liittämäni toiveet realisoituisivat todeksi. Täällä varmasti asui paljon luontoalan ja luovan alan ihmisiä. Yhdessä rakentaisimme entistäkin luonnonmukaisempaa kuntaa ja olisimme edelläkävijöitä monessa ympäristöasiassa.

Naurattaa miten sinisilmäinen ja väärässä olin. Ja surettaa. En voinut uskoa todeksi, että Hämeenkyröön edes hetkeäkään harkittiin jätteenpolttolaitoksen rakentamista. Mikä tätä kuntaa vaivaa, kun se hukkaa mahdollisuutensa? Päättelin, että kunnan juomavedessä täytyy olla vikaa, ei tätä jähmettyneisyyttä muuten selitä. Onneksi minulla oli oma kaivo.

Nyt Hämeenkyrön kuntastrategia on ajankohtainen. Ajattelin, että vihdoin on löydetty se jokin tavoite ja visio, jonka varassa Hämeenkyrö porskuttaisi tulevaisuudessa. Taaskaan en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun huomasin, että kuntastrategialuonnos kulkee nimellä Terve ja turvallinen ympäristö. Kuntastrategialla lienee hyvä tarkoitus, mutta visioiltaan se on täysin kunnianhimoton.

Moni kunta ottaisi kirkuen vastaan Hämeenkyrön kansallismaisemat ja luonto- ja kulttuuripitäjään liitetyt mielikuvat, Pappilanjoen luonto- ja kulttuuriympäristöt ja tekisi niillä jättipotin. Yleensä, kun pohditaan kuntien tai kaupunkien imagoa ja niihin liitettäviä ominaisuuksia, syntyy tyhjiö. Imagoa ei ole, eikä brändiä. Hämeenkyröllä sellainen on ja mitä se tekee sillä? Ei mitään. Sydäntä särkee katsella miten paljon Hämeenkyrö jättää hyödyntämättä upeita mahdollisuuksiaan. Puitteet ja elementit ovat jo olemassa. Se on paljon se, näinä tiukkoina taloudellisina aikoina. Kunta on aikoinaan sijoittanut paljon aikaa ja varoja Ympäristöhoito kansallismaisemassa – hankkeeseen. Lukuisa määrä hyödyntämättömiä raportteja, tutkimustietoa ja ehdotuksia ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden vaalimisesta odottavat, että joku puhaltaisi niistä pölyt pois.

Hämeenkyrössä kulkee soljuva virta ihmisiä, jotka hakevat luonnosta, luontaishoidosta, luontoalalta ja luovuudesta ratkaisuja elämänahdistukseensa. Ihmiset hakevat pehmeitä arvoja, kiireettömyyttä ja ympäristöystävällistä elämää. Tunnen luontoalan yrittäjiä, luontaishoitajia, artesaaneja, kirjailijoita ja taiteilijoita, joilla on valtava veto Hämeenkyröä kohtaan. He ovat kuitenkin muuttaneet suunnitelmiaan ja jo tänne muuttaneet luovan alan yrittäjät ovat muuttaneet pois, kun kunnan ilmapiiri ja henkinen ilmasto ei olekaan vastannut odotuksia. Kunta tuntuu liian kovalta ja välinpitämättömältä kulttuuri-, ympäristö- ja luontoasioiden suhteen. Odotuksia - luovuutta, innostuneisuutta, luonnon voimaa ja ideoita - ei lunasteta.

Jos Sastamala on ”kirjallisuuskaupunki”, Hämeenkyrön pitäisi olla Luontokunta, joka vetäisi luovaa luokkaa puoleensa. Vetovoimaa luo Kehäkukan, Frantsilan, Mahnalan ympäristökoulun, Heiskan, Artelesen ja Tättälän tilan kaltainen toiminta, joita yhdistää luonnon, kulttuurin, perinteiden ja vanhan rakennuskannan ja jo olemassa olevien mahdollisuuksien arvostaminen.

Kuntastrategialuonnoksessa mainittu ”ympäristönäkökulma, energiatehokkuus ja ympäristötietoisen rakentamisen edistäminen” on sananhelinää. Sen sijaan ekologisuus, ympäristökasvatus, luonnonläheisyys ja luonnonmukaisuus kunnan valttikortteina vetäisivät tänne samanhenkisiä yrityksiä ja ihmisiä. Tämä houkuttelisi Hämeenkyröön ”luovaa luokkaa”. Kunnan palvelu- ja työpaikkaomavaraisuus lisääntyisi ja se puolestaan houkuttelisi lisää ihmisiä alueelle.

Mutta mistä aloittaa? Pappilanjokivarresta. Siitä olisi tehtävä kunnan käyntikorttialue. Kuntakeskuksen pitäisi heijastella sitä mitä kunta on kokonaisuudessaan. Pappilanjoenalueen luonnon- ja kulttuuriperintö on iso mahdollisuus ja voimavara, kaiken yhdistävä elementti. Pappilanjoenvarren alue kannattaisi säilyttää mahdollisimman eheänä, kehittää virkistysreittejä ja nostaa maankäytön suunnittelussa vanhempaa rakennuskantaa ja viehättävää miljöötä esiin.

Alueella on kansallisen kaupunkipuiston elementtejä: siellä on kuntakeskuksen luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeitä luonnonalueita, kunnan historian ja kehitysvaiheiden kannalta merkittäviä kulttuuriympäristöjä rakennuksineen sekä puistoarkkitehtonisesti tai esteettisesti merkittäviä puistoja ja viheralueita. Alue on tarpeeksi laaja, eheä ja viherrakenteeltaan niin yhtenäinen, että se toimisi mitä luonnollisimpana yhdistäjänä Hämeenkyrön ja Kyröskosken kummallisen kaksinapaisuuden välillä. Pappilanjoki on myös ekologiselta kannalta tärkeä, sillä se liittyy välittömästi kuntakeskuksen ulkopuolisiin luonnonalueisiin ja toimii siten luonnoneläinten ekologisena käytävänä. Miten hienot mahdollisuudet alueella onkaan. Kun ihmiset viihtyvät asuinalueellaan ja alue houkuttelee liikkumaan, sairastavuus vähenee ja yleinen hyvinvointi paranee. Aina kun jonkin alueen käyttöaste lisääntyy, se lisää asiakaspalvelujen tarvetta, joka lisäisi entisestään alueen matkailullista vetovoimaa.

Hämeenkyröllä on kaikki palapelin palaset jo olemassa, tarvitaan vain halua ja taitoa koota se. Aina löytyy innostuneita ihmisiä, yhdistyksiä ja yrityksiä, jotka ovat valmiita työskentelemään asuinalueensa viihtyisyyden ja menestyksen eteen, rahan ei pitäisi olla este tai määräävässä asemassa. Pienimuotoisuus voi olla todella kaunista. Intoa kunnalta pitäisi löytyä, onhan kuntastrategian yhtenä tavoitteena ”…hioa organisaation ajattelu- ja toimintatavat luovuutta ja kokonaisvaltaista ajattelua edistävään suuntaan.”.

Hämeenkyrössä minulle on auennut monet elämän salaisuudet. Olen löytänyt omalta pieneltä maatilalta sen mitä olen hakenut. Käyn edelleen silloin tällöin Timin männyllä ja esitän sille kiitokseni, että löysin omimman paikkani täältä. Samalla esitän toiveen, että muutkin voisivat kokea samaa onnea ja kiitollisuutta, jonka kansallismaisemien ja luonnon keskellä eläessä vain voi tuntea.

Keskiviikkokolumni: Linnunsulka näytti elämälleni suunnan

Muistelen usein aikaa, kun asuin kaupungissa kerrostalossa. Mietin mihin kiinnitin huomiotani, kun katsoin ulos kuudennen kerroksen ikkunastani?

Useimmiten seurasin vilkkaan liikehuoneiston lastaussillan tapahtumia, ihmisten vaatetusta, autoja ja yleistä liikehdintää. Työni oli niin raskasta, että vapaalla koetin kaikkeni palautuakseni. Vietin vapaa-aikaani hassaten rahojani viihteeseen ja rentoutusyrityksiin, jolloin jouduin raatamaan yhä enemmän saadakseni laskuni maksuun. Mietin kuumeisesti ulospääsyä elämäntilanteestani. Ahdisti, kun en tiennyt mitä tekisin.

Eräänä aamuna join aamukahviani keittiön ikkunan ääressä ja huomasin, kuinka sinitiainen lauloi pontevasti tuuletusparvekkeen rautakaiteella. Ilahduin, kun näin, että sinitiainen ilmestyi siihen seurakseni aamusta toiseen. Pieni lintu oli niin iloisen, varman ja päättäväisen oloinen siinä lauleskellessaan, että se tunne tarttui minuunkin. Halusin elämälleni uuden suunnan, jonkin päämäärän – ja etenkin iloa. Ryhdyin varaamaan aamun kahvihetkiini enemmän aikaa, että ehtisin seurata lintua tarkemmin. Sen laulu tarttui sydämeeni.

Sinitiainen pyrähteli parvekkeenkaiteelta alas ikkunani viereen ja katosi. Hetken päästä se taas tuli taas kaiteelle jatkamaan laulujaan. Muistin lapsuuteni ajoilta, kuinka siinä kohtaa keittiön seinää oli joskus ollut kylmäkaapin ilmastointihormi. Sen tilalle oli tullut keittiöremonttini myötä uudet keittiökaapit, ja hormin sisäpuolella oli peitelevy. Aikana, jolloin ei ollut jääkaappeja, kylmäkaapin lämpötilaa säädeltiin hormiin laitetulla pitkän paksulla puukalikalla. Yhtenä aamuna jätin kahvikuppini ikkunalaudalle, hiippailin sukkasillani rappukäytävään ja kiipesin uteliaana rappusia tuuletusparvekkeelle kurkistamaan minne sinitiainen meni.

Seinässä oli kuin olikin reikä. Vilkaisin ylös ja alas toisiin kerroksiin. Niiden hormeissa oli ritilät, mutta jostain syystä minun keittiöni kohdalta ritilä oli irronnut. Päättelin, että sinitiaisella oli hormin kolossa hyvä pesäpaikka, ja se kuulutteli reviiriään ja itselleen morsmaikkua. Aivan oikein, pian tiaisia oli kaksi, toisella oli paksumpi raita mahassa (koiras) ja toisella vain hentoinen viiru (naaras). Ensin koloon kannettiin pieniä hentoisia risuja, sitten ei mennyt kovin kauaa, kun tiaispariskunta kantoi jo hyönteisiä nokassaan niiden sujahtaessa koloonsa. Poikasten oli täytynyt kuoriutua! Samalla hetkellä, kun sinitintti syöksyi koloon pistin korvani peitelevyyn kiinni. Miten hurmaavaa! Kuulin pienen pientä piipitystä! Keittiökolossani oli suloinen alivuokralaisperhe!

Ei ollut hetkeä keittiössä ollessani, etten olisi vilkuillut ikkunan suuntaan. Yritin aina ehtiä kuulla poikasten äänet emon tullessa pesälle. Voi sitä hymyn ja naurun määrää, jos ehdin sen kuulemaan. Sitten eräänä aamuna tiaisperhe oli lähtenyt. Poikaset olivat rohkeasti hypänneet siivilleen kuudennesta kerroksesta. Tuuletusparvekkeen laidalle oli jäänyt vain valkoisia ulosteraitoja muistoksi laulukonserteista ja pikkuisista piipertäjistä.

Nautin luontotapahtumista, kaipasin luontoon, mutta olin jotenkin hakoteillä, en saanut elämänahdistuksestani ja luontokaipuustani otetta. Linnuissa oli kuitenkin jotain voimaanuttavaa ja mystistä, ne latasivat minuun virtaa ja onnea. Koin, että linnuilla olisi minulle jotain kerrottavaa, jos tarpeeksi tarkkaan niitä kuuntelisin.

Sinitiainen oli opettanut minua rauhallisiin aamuhetkiin ja olemaan läsnä siinä hetkessä. Jatkoin harjoituksia. Näin sitä harjoittelin (ote Irti oravanpyörästä -kirjastani):
”Opettelin tekemään yhden asian kerrallaan jatkuvan koheltamisen sijaan. Opettelin kävelemään hitaammin, olemaan kärsivällisempi ja olemaan kiristelemättä hampaitani, kun joku töpeksi edelläni kauppajonossa. Yritin olla enemmän läsnä juuri tässä hetkessä, en viiden minuutin päässä tai huomisessa. Opettelin tunnistamaan lintuja ja opettelin seuraamaan päähänpistojani.

Erään kerran kävelin kaupungilta kotiinpäin Hämeenkatua itään. Huomasin korttelinkulmassa kauniin linnun sulan, joka osoitti oikealle, joten lähdin kävelemään etelään Tuomiokirkonkatua. En ollut aiemmin huomannut, miten paljon kaupungissa on linnunsulkia maassa. Tarpeeksi kauan käveltyäni tuli aina vastaan uusi sulka, joka näytti minulle uuden suunnan. Minua kiehtoi ajatus, että sulat veivät minua jonnekin. ”

Sulat ja luonto johdattivat minua kohti vapautta ja intuitiotani. Kun kuuntelin sydämeni ääntä, ymmärsin, että luonnossa oloni tuntui paremmalta. Lintujen kautta luontoa oli helpompi yrittää opetella ja ymmärtää. En kuitenkaan tiennyt milloin muuttolinnut saapuivat Suomeen tai missä voisin nähdä niiden saapumisen, joten lähdin päämäärättömästi ajelemaan maaseudulle touko-kesäkuussa ja luurailin taivaalle. Missä laulujoutsenia voisi nähdä? En tiennyt, mistä niitä löytäisin, mutta päättelin, että onnistumisen ja luonnon ymmärtämisen mahdollisuudet olisivat paremmat, jos asuisin lähempänä luontoa.

Tuli pesästä lähdön aika. Mikä minusta tulisi isona? En tiennyt. Pelotti vietävästi, mutta niin vain heittäydyin siivilleni, myin kuudennen kerroksen asuntoni ja muutin maalle. Asiat eivät menneet niin kuin elokuvissa. Kohtasin paljon vastoinkäymisiä ja jouduin pistämään elämänarvoni kokonaan uusiksi, mutta jälkeenpäin on helppo sanoa, että se kannatti. Kaikki ne vastoinkäymiset olivat tarpeen, jotta sain ravistettua vanhan elämän yltäni.

Nyt kun katson ulos ikkunastani, näen luontoa. Se tarjoaa minulle ilmaiseksi niin paljon asioita, että tarvitsen työntekoa paljon vähemmän. Sinitiaiset ovat edelleen vuosittaisia naapureitani, olen varmistanut sen ripustamalla lukuisia linnunpönttöjä pihaani. Linnut ovat jo aloittaneet soidinlaulunsa ja -lentonsa ja varailevat pönttöjä itselleen. Kevät on täällä. Silmät ja korvat auki! Ja ne laulujoutsenet… ensimmäiset ovat jo täällä (touko-kesäkuussa ne viettävät piileksivää elämää ja hautovat hiljaa pesissään).

Mihin sinä katsot, kun vilkaiset ikkunastasi ulos? Mitä seuraat kadulla kulkiessasi? Ole valpas ja katso minne linnut ja sulat voivat sinut eräänä aamuna johdattaa.

Tiedät asuvasi landella, jos...

Olen asunut kolme neljännestä elämästäni kaupungissa ja vasta reilun kymmenen vuotta maaseudulla. Mitä olen näinä vuosina oppinut?

Tiedät asuvasi landella, jos:

1. talosi/kiinteistösi maksoi saman verran kuin helsinkiläisen asunnon eteinen.
2. ”mennään käymään kylillä” tarkoittaa 10 kilometrin päässä sijaitsevaa lähintä kauppaa ja asiamiespostia.
3. voit lähettää postisi, pelata kenoa, juoda kahvit, ostaa grilliruokaa ja kukkia asiamiespostista ja kuulet aina viimeisimmät paikkakunnan tapahtumat.
4. tervehdit jokaista vastaantulijaa ja kaikki tuntevat sinut (mutta sinä et ketään).
5. naapurisi tietävät asiasi miltei paremmin kuin sinä itse: ”Olit käynyt eilen aamulla hakemassa lehden jo tosi aikaisin. Huomasin jalanjäljistä.”, ”Kuka kävi teillä perjantaina klo 17.15 sinisellä Datsunilla? Entä sunnuntaina puolen päivän aikaan valkoisella pakettiautolla?”
6. naapurit ja kaverit tulevat kutsumatta ja ilmoittamatta kylään ja saattavat viipyä koko päivän.
7. kylään tullaan traktorilla, moottorikelkalla, potkukelkalla, veneellä, hiihtäen, polkupyörällä, mönkijällä tai päältä ajettavalla nurmikonleikkurilla.
8. tiedät auton äänestä ja ajotyylistä (ja moottorisahan käsittelytavasta) kuka naapureistasi on vauhdissa.
9. kukaan ei katso pitkään, kun menet kylään likaisissa ja risaisissa työvaatteissa.
10. tiedät mitä tarkoittaa konkelo (ei kohmelo).
11. naapurisi tulee hakemaan lainaksi moottorisahaasi purkaakseen konkeloon jääneen sahansa.
12. pystyt arvaamaan ulkolämpötilan siitä kuinka kylmä sinun tulee huussireissulla.
13. tarkistat talvipakkasilla ulko- ja sisälämpötilamittareita parikymmentä kertaa päivässä ja toteat joka kerran: ”jaksaa sitten pidellä kylmiä kelejä.”
14. kaikilla kylässä kävijöillä on villasukat.
15. pidät pitkiä kalsareita juhannukseen asti.
16. muistat jokakeväiset paikallistien routavauriot ulkoa.
17. olet korjannut autosi, huussisi, antennisi tai putkesi ilmastointiteipillä, koska et halua lähteä varta vasten rautakauppaan.
18. katsot kesällä pöydällä auki olleeseen kaljapulloon ennen kuin juot siitä, varmistaaksesi ettei siellä ole kärpäsiä tai ampiaisia.

Mielenkiintoiseksi asian tekee, että maalaiset eivät katso tällaista kaupungista maalle muuttanutta varsinaiseksi maalaiseksi. En tiedä oikein mihin kategoriaan kuulun, kun en ole mökkiläinenkään. Toukokuun lopussa, kun kesämökkiläiset tulevat talven jälkeen mökeilleen ajaen autoillaan letkassa pitkin pölyävää soratietä, alkuperäinen maalainen toteaa: ”Jaaha, porvarit tulee!”

Sulje elektroniset laitteet ja lähde ulos

Brittilehti The Telegraph kertoi kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa oli mukana yliopisto-opiskelijoita 12 maasta. Opiskelijoita pyydettiin pysymään erossa sähköpostista, tekstiviesteistä, Facebookista ja Twitteristä 24 tunnin ajan. Lankapuhelinta sai käyttää ja kirjoja lukea. Tutkimuksesta selvisi, että osallistujat kärsivät samanlaisista vieroitusoireista kuin tupakanpolton tai huumeidenkäytön lopettaneet.

Opiskelijat olivat tunteneet ahdistusta, eristäytyneisyyttä ja levottomuutta. He olivat tunteneet olonsa oudoksi ja ympäröivän hiljaisuuden vaikeaksi. Oireita ja ilmiötä kutsutaan nimellä Information Deprivation Disorder (IDD). Pian he olivat kuitenkin sopeutuneet tilanteeseen ja olivat menneet kävelylle ja tavanneet ystäviään koneella istumisen sijaan. He olivat alkaneet kiinnittää huomiota lintujen lauluun ja naapurustosta kuuluviin ääniin.

Mediakasvatusseura ry:n toteuttamasta Lasten mediabarometri 2010- tutkimuksessa selvitettiin 0-8-vuotiaiden lasten mediankäyttöä Suomessa.  Sen mukaan kuusivuotiaista puolet käyttää nettiä viikottain ja lähes kaksi kolmasosaa seitsemänvuotiaista ja kolme neljäsosaa kahdeksanvuotiaista. Lasten haastattelujen ja havainnointien perusteella Internetin käyttö alkaa jo vauvana vanhempien sylissä ja vanhempien valintojen mukaisesti.

Lapset pelaavat netissä pelejä, vierailevat esimerkiksi lastenohjelmien verkkosivuilla sekä katselevat televisio-ohjelmia tai videoita. Yli 90 prosentilla kahdeksanvuotiaista on oma kännykkä. Oman puhelimen omistaneista 7–8-vuotiaista vajaat 90 prosenttia soitti puheluita tai lähetti tekstiviestejä viikoittain, puolet pelasi kännykkäpelejä, vajaa kolmannes otti valokuvia ja reilu neljännes kuuntelee musiikkia kännykällään.

Lapset vaalivat asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Pikainen vilkaisu lasten ja nuorten suuntaan osoittaa, että nuoret tekstaavat, pelaavat kännykkäpelejä, kuuntelevat musiikkia ja rakastavat kännyköitään, MP3 soittimiaan, iPodejaan ja elektronista viihdettä. He viettävät yhä enemmän aikaa sisätiloissa vekottimiensa ääressä ja yhä vähemmän aikaa ulkona luonnossa.

Blogikirjoitustani kommentoinut M toi esille tärkeän näkökulman: ”Vanhemmat omalla elämänasenteellaan opettavat lapsille ja nuorille, miten elämää eletään. Positiivinen elämänasenne tarttuu, mutta vielä helpommin tarttuu negatiivinen. Ehkäpä lääkärit voisivat joissain tapauksissa kirjoittaa masennuslääkkeiden sijasta ulkoilua, luonnossa oloa, netti- ja telkkukieltoa ja ihmisten seurassa oloa lääkkeeksi pahaan oloon. Monesti auringonpaiste ja ulkoilu parantavat olon paremmin kuin pillerit. Miten ja missä vaiheessa ihmiset ovat unohtaneet, mikä tässä elämässä on tärkeätä?”

M kertoi, että heillä on yksi päivä viikosta, kun kukaan ei avaa tietokonetta eikä televisiota. 11- ja 24-vuotiaat lapset saavat itse valita mikä päivä se viikossa on. Nyt heille on jo itsestäänselvyys, ettei sinä päivänä töllötetä ruutua, vaan harrastetaan muuta ja ollaan yhdessä.

Olennaista on tiedostaa kuinka paljon käytämme aikaa elektroniikan parissa, jotta havahdumme muutokseen.  Televisio on muodon vuoksi päällä taustakohinan vuoksi, vaikkei sitä kukaan katsoisikaan. Kännykkäkulttuuriin liittyy oletus, että puhelimeen olisi aina vastattava kun se soi. Useat kännykkäkeskustelut käydään vain koska se on mahdollista, vaikka keskustelun voisi käydä myöhemminkin kasvokkain.

Minulle kännykästä vieroittautuminen ei tee tiukkaa. J.D. Salingeria lainatakseni, olen ”tyttö, joka ei keskeytä soivan puhelimen vuoksi yhtään mitään”, mutta tietokoneen ääressä olen istunut viime talvena turhan paljon. Kevät on täällä! Aurinko paistaa! Blogi kirjoitettu. Tietokoneesta virta pois. Luonto kutsuu!