Brittilehti The Telegraph kertoi kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa oli mukana yliopisto-opiskelijoita 12 maasta. Opiskelijoita pyydettiin pysymään erossa sähköpostista, tekstiviesteistä, Facebookista ja Twitteristä 24 tunnin ajan. Lankapuhelinta sai käyttää ja kirjoja lukea. Tutkimuksesta selvisi, että osallistujat kärsivät samanlaisista vieroitusoireista kuin tupakanpolton tai huumeidenkäytön lopettaneet.
Opiskelijat olivat tunteneet ahdistusta, eristäytyneisyyttä ja levottomuutta. He olivat tunteneet olonsa oudoksi ja ympäröivän hiljaisuuden vaikeaksi. Oireita ja ilmiötä kutsutaan nimellä Information Deprivation Disorder (IDD). Pian he olivat kuitenkin sopeutuneet tilanteeseen ja olivat menneet kävelylle ja tavanneet ystäviään koneella istumisen sijaan. He olivat alkaneet kiinnittää huomiota lintujen lauluun ja naapurustosta kuuluviin ääniin.
Mediakasvatusseura ry:n toteuttamasta Lasten mediabarometri 2010- tutkimuksessa selvitettiin 0-8-vuotiaiden lasten mediankäyttöä Suomessa. Sen mukaan kuusivuotiaista puolet käyttää nettiä viikottain ja lähes kaksi kolmasosaa seitsemänvuotiaista ja kolme neljäsosaa kahdeksanvuotiaista. Lasten haastattelujen ja havainnointien perusteella Internetin käyttö alkaa jo vauvana vanhempien sylissä ja vanhempien valintojen mukaisesti.
Lapset pelaavat netissä pelejä, vierailevat esimerkiksi lastenohjelmien verkkosivuilla sekä katselevat televisio-ohjelmia tai videoita. Yli 90 prosentilla kahdeksanvuotiaista on oma kännykkä. Oman puhelimen omistaneista 7–8-vuotiaista vajaat 90 prosenttia soitti puheluita tai lähetti tekstiviestejä viikoittain, puolet pelasi kännykkäpelejä, vajaa kolmannes otti valokuvia ja reilu neljännes kuuntelee musiikkia kännykällään.
Lapset vaalivat asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Pikainen vilkaisu lasten ja nuorten suuntaan osoittaa, että nuoret tekstaavat, pelaavat kännykkäpelejä, kuuntelevat musiikkia ja rakastavat kännyköitään, MP3 soittimiaan, iPodejaan ja elektronista viihdettä. He viettävät yhä enemmän aikaa sisätiloissa vekottimiensa ääressä ja yhä vähemmän aikaa ulkona luonnossa.
Blogikirjoitustani kommentoinut M toi esille tärkeän näkökulman: ”Vanhemmat omalla elämänasenteellaan opettavat lapsille ja nuorille, miten elämää eletään. Positiivinen elämänasenne tarttuu, mutta vielä helpommin tarttuu negatiivinen. Ehkäpä lääkärit voisivat joissain tapauksissa kirjoittaa masennuslääkkeiden sijasta ulkoilua, luonnossa oloa, netti- ja telkkukieltoa ja ihmisten seurassa oloa lääkkeeksi pahaan oloon. Monesti auringonpaiste ja ulkoilu parantavat olon paremmin kuin pillerit. Miten ja missä vaiheessa ihmiset ovat unohtaneet, mikä tässä elämässä on tärkeätä?”
M kertoi, että heillä on yksi päivä viikosta, kun kukaan ei avaa tietokonetta eikä televisiota. 11- ja 24-vuotiaat lapset saavat itse valita mikä päivä se viikossa on. Nyt heille on jo itsestäänselvyys, ettei sinä päivänä töllötetä ruutua, vaan harrastetaan muuta ja ollaan yhdessä.
Olennaista on tiedostaa kuinka paljon käytämme aikaa elektroniikan parissa, jotta havahdumme muutokseen. Televisio on muodon vuoksi päällä taustakohinan vuoksi, vaikkei sitä kukaan katsoisikaan. Kännykkäkulttuuriin liittyy oletus, että puhelimeen olisi aina vastattava kun se soi. Useat kännykkäkeskustelut käydään vain koska se on mahdollista, vaikka keskustelun voisi käydä myöhemminkin kasvokkain.
Minulle kännykästä vieroittautuminen ei tee tiukkaa. J.D. Salingeria lainatakseni, olen ”tyttö, joka ei keskeytä soivan puhelimen vuoksi yhtään mitään”, mutta tietokoneen ääressä olen istunut viime talvena turhan paljon. Kevät on täällä! Aurinko paistaa! Blogi kirjoitettu. Tietokoneesta virta pois. Luonto kutsuu!
