Jatkan vielä Metsästä hyvää -metsäseminaarin tuomien ajatusten innoittamana. Vesilahtelainen eko- ja ympäristöpsykologi Kirsi Salonen piti Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin järjestämässä metsäseminaarissa mielenkiintoisen alustuksen aiheesta Metsä hoitaa mieltä – luontoympäristö ja psyykkinen hyvinvointi.
Eko- ja ympäristöpsykologiassa luontoa hyödynnetään ihmisten parantamisessa ja hoitamisessa, sillä ekopsykologiassa ajatellaan että ihminen on osa luontoa, jolloin luonto tekee meille hyvää. Se parantaa ja rauhoittaa mieltä ja auttaa meitä palautumaan fyysisestä ja psyykkisestä stressistä. Näin ollen luonnosta vieraantuminen altistaisi ihmisiä terveysongelmille.
Japanissa on tehty lääketieteellisiä tutkimuksia metsän vaikutuksesta ihmisiin. Eräässä kokeessa otettiin tutkimuksiin osallistujilta verikoe ennen metsään menemistä ja toinen koe metsässä olon jälkeen. Kokeet osoittivat selvästi sen, että jo pelkästään yksittäinen metsässä käynti lisäsi elimistön puolustussolujen määrää (= paransi immuniteettia tauteja vastaan). Tutkimuksissa huomattiin myös, että metsäretket ja luontokokemukset elvyttivät muun muassa tarkkaavaisuutta, tehostivat toimintaa, lisäsivät ihmisten liikuntahalukkuutta ja auttoivat lasten ylivilkkauteen.
Opiskelin sairaanhoitajaksi 4,5 vuotta ja työskentelin hoitoalalla pitkälti toistakymmentä vuotta, miksi en ole aiemmin kuullut eko- ja ympäristöpsykologiasta? Tämän päivän terveyden- ja sairaanhoidossa huomioidaan luontoympäristön merkitystä hyvin vähän, jos ollenkaan.
Ote Rankka kutsumus -kirjastani: ”Vaikka osastolla olisi hyväkuntoisia potilaita, joilla ei ole rajoituksia liikkumisen tai kuntonsa suhteen, he eivät käy koko sairaalahoitojakson aikana ulkona. Viikko, kaksi, kolmekin saattaa vierähtää sisätiloissa. Jatkohoitopaikkaa odottavat potilaat saattavat jonottaa yli puoli vuotta osastolla käymättä kertaakaan pihalla. Sairaaloissa ei ole ulkoiluttajia.(…)Sairaalat ovat usein kauniissa, luonnonläheisessä ympäristössä. Pihat ja puistot ovat laajoja mutta autioita. Pääoven edessä on kyllä porukkaa tupakalla, samoin kahviossa on tungosta. Sairaala omii potilaansa liiankin tehokkaasti neljän seinän sisälle.
Kirsi Salonen kertoi, että tutkimuksissa on todettu niiden potilaiden toipuvan leikkauksesta nopeammin, jotka näkevät ikkunasta luontoa, verrattuna potilaisiin jotka katselevat rakennusten seiniä. Sairaanhoitajana työskennellessäni huomasin potilashuoneiden ikkunoiden olevan niin korkealla, että sairaalasängyssä makaava potilas ei nähnyt ikkunasta pihalle. Kun pumppasi sängyn niin korkealle, että potilas olisi nähnyt ikkunasta, sänky oli niin korkealla, että potilasta pelotti. Vaikka luontoympäristö on todettu hyväksi erilaisten laitosten sijoituspaikkana, terapeuttisena välineenä sitä ei tänä päivänä järin käytetä.
Sairaanhoitajaopistossa kerrottiin, että leikkaussali ja leikkaussalihenkilökunnan vaatteet ovat vihreät, sillä vihreän värin pitäisi rauhoittaa hermostunutta potilasta. (Eikö silloin koko sairaalan pitäisi olla väritykseltään vihreä?) Lisäksi mainittiin, että keuhkotautiparantolat sijoitettiin aikoinaan havumetsien keskelle, jotta sairastuneet olisivat eristyksessä toisilta ihmisiltä mutta myös siksi että havupuiden haihduttamat eteeriset öljyt avaavat hengitysteitä.
Milloin unohdettiin luonnon vaikutus vaivojen hoidossa? Vai onko sitä koskaan varsinaisesti huomioitukaan hoitoalalla? Miksi länsimaiselle lääketieteelle ja lääketeollisuudelle on annettu valta? Näinä kustannustehokkuuden aikoina tulee miettineeksi kuinka paljon säästöjä eli nopeammin parantuvia ja hyvinvoivia ihmisiä muodostuisi, jos hoidossa (ja yleensäkin yhteiskunnan suunnittelussa) huomioitaisiin luonnon ja ympäristön vaikutus. Fyysinen ja rakennettu ympäristö (ylirationaalisuus, kiire, taloudellinen hyöty, kilpailu, voittaminen, tehokkuus) vaikuttavat meihin jatkuvasti, koko ajan, vaikka emme huomaa sitä.
Kirsi Salonen veti metsäseminaarissa rentoutushetken, jossa hän ohjasi meidät mielikuvissamme mielipaikkaamme. Mielipaikan pitäisi kertoa siitä, mitä ihminen tarvitsee sillä hetkellä. Voimme tuoda elvyttävän luontokokemuksen aina mukaamme, olimmepa sitten missä vain, vaikkapa keskelle kiireistä työpäivää. Laita vain silmät kiinni ja mene mielikuvissasi pariksi minuutiksi mielipaikkasi saavuttamaan tunnetilaan.
Minä näen itseni mielipaikassani valtavan haavan juurella istumassa keväisen lehdon rinteessä mukavasti puun runkoon nojaten. Puiden oksien välistä suodattuu auringon valoa niin että minulla on lämmin ja rento olo. Sen ansiosta pystyn olemaan pitkään liikkumatta paikallani, joten en häiritse luonnon rauhaa, vaan eläimet uskaltavat tulla aivan viereeni. Seuraan katseellani haavan oksistossa liikkuvia lintuja ja eliöitä. Näen maasta pilkottavat kielonalut, puiden hiirenkorvat, pesämateriaalia keräävän sinitiaisen, pesäänsä poikasiaan ruokkimaan kiirehtivän oravan. Kuulen metsän takaa lähestyvät laulujoutsenten toitotukset, järveltä telkän siipiäänet, viereisestä kuusesta punarinnan kauneimman laulun. Myyrä rapistaa edellisvuoden puiden lehtien alla, muurahaispesästä kuuluu pientä tasaista rapinaa, kun ne korjaavat talven jäljiltä pesäänsä. Taustalla soi kymmenien eri lintujen laulu. Mielipaikkani mielikuvissa on aina kevät parhaimmillaan.