Tässä kuussa järjestetään ensimmäistä kertaa Suomi puhtaaksi -päivä. Tavoitteena on saada 6. toukokuuta järjestettävässä tempauksessa sadattuhannet ihmiset keräämään roskia luonnosta. Otin varaslähdön tapahtumaan viime viikolla, kun tienvarsien lumet olivat sulaneet. Lähdin siistimään lähiympäristöäni ja keräämään tien varrelle heitettyjä roskia metsään vievän vakioreittini varrelta.
Roskienkeruu on tehokasta liikuntaa. Metri kaksi ja kumarrus, roskan nosto pussiin, taas muutama metri ja välillä hyppäys ojaan nyppimään pajunoksiin takertunutta paketin muovikäärettä. Ylös ojasta ja taas kumarrus. Neljä kilometriä samoja edestakaisia liikkeitä kohottaa kuntoa. Roskia oli jälleen valitettavan paljon: pullonkorkkeja, jäätelöpapereita, kaljapulloja ja -tölkkejä, muovinen kukkaruukku ja tupakka-aski. Monta tupakka-askia. On helppoa havaita mikä on ohiajavien poltetuin tupakkamerkki. Tyhjät lääkelevyt kertovat närästyksestä, erektiohäiriöistä, masennuksesta ja säryistä. Joku on nähnyt vaivaa ja taittanut tyhjän karkkipussin ja suklaalevyn käärepaperin siististi pahvisen kahvimukin sisään. Sitten hän on päättänyt siivota autonsa…
Hampurilaisaterian käärepaperitkin löytyvät, vaikka lähin hampurilaisbaari on kolmenkymmenen kilometrin päässä. Ihme kyllä ei ole yhtään koiranjätöksiä. Kumma kuinka koiranjätökset aina talven jälkeen kuumentavat ihmisten tunteita, mutta roskia saa vissiin olla joka paikka väärällään eikä niistä valita kukaan.
Pääsin ylämäkeen metsäni kohdalle. Menin metsään katselemaan ja kuuntelemaan. Sulamisvedet valuivat kallionseinämää alas, linnut lauloivat kilpaa toistensa kanssa. Hirvien jälkiä oli paljon, metsässä oli vielä reilusti lunta. Täytin lintujen ruokintalaitteet viimeistä kertaa tälle keväälle, selässäni kantama reppu keveni huomattavasti.
Palasin takaisin tien varteen keräämään roskia. Olen laittanut metsäni kohdalle kyltin: ”Kiitos, kun et roskaa.” Joku oli siitä huolimatta heittänyt siihen gin-tölkin, jugurttijuomapullon, jääskrapan ja ostoslapun (muista kesäkurpitsa!). Roskaaja on varmaan tottunut siihen, että äiti tulee perässä ja siivoaa jäljet. Miten ihmisistä on tullut niin välinpitämättömiä? Roskaaminen ei ollut kovin yleistä vielä parikymmentä vuotta sitten.
Ihmiset ajoivat autoillaan ohi ja tuijottivat kumarteluani. Ehkä he ihmettelivät kuinka joku viitsii kerätä toisten heittämiä roskia tienpenkalta. Lähiympäristöni siistiytyminen tekee minulle hyvän mielen. En tiedä huomaavatko muut, että heidän lähiympäristönsä on kauniimpi, riittää että minä tiedän luonnossa olevan hiukan vähemmän roskia.
Olen vuosien ajan kerännyt roskia lähiympäristöstäni säännöllisin välein. Usein kun lähden metsään, otan roskapussin mukaan. Silti talven jälkeen on aina isompi siivousrupeama, kun lumen alta paljastuu kaikenlaista. Roskapussi painoi loppumatkasta armottomasti. Onneksi paluumatkalla oli alamäki ja linnunruuasta tyhjentynyt selkäreppu. Kotona punnitsin säkin: 15 kiloa. Ilmankos alkoi matkajalkaa hyydyttää.
Vapaa toimittaja Tuula-Maria Ahonen on perustanut Roska päivässä -liikkeen, jossa liikkeen jäsenet pyrkivät keräämään päivittäin ainakin yhden roskan lähiympäristöstään. Ajatuksena on, että siistiä ympäristöä ei roskata niin herkästi kuin valmiiksi sotkuista. Myös sympaattinen Roskisnalle kiertää puhumassa muun muassa päiväkodeissa ja kouluissa ekologisesti kestävästä kehityksestä, materiaalien kierrätyksestä ja jätteiden määrän vähentämisestä.
Haastan sinut, rakas lukijani, mukaan Roska päivässä -liikkeeseen. Roska päivässä -liikkeen jäsenen ei tarvitse täyttää jäsenlomakkeita eikä maksaa jäsenmaksuja. Riittää, kun ulos mennessään nostaa päivittäin roskan maasta roskapönttöön ja haastaa mukaan liikkeeseen vähintään yhden uuden ihmisen. Sitoumus on ennen kaikkea sisäinen. Ehkä vielä joskus palaamme aikaan, jolloin Suomi pysyi siistinä ihan itsekseen. Roskia ei tarvinnut kerätä, kun kenellekään ei tullut edes mieleen niitä maahan heittää.