Mitäpä emme tekisi rakkaudesta luontoon

Siilit tulivat viikko sitten. Nipaksi kutsumani siili olikin nimeltään Nepa! Lyhenne sanasta neulapallo. Aikamoisia neulapalloja Nepa ja Urmas kieltämättä olivatkin. Eläintensuojeluvalvoja Marija Wallden laittoi hanskat käteensä ennen kuin nosti siilit kuljetuslaatikoista. Varovasti kokeilin siilin piikkejä. Aikamoisia! Piikit ovat järjestyksessä mutta samalla aivan sikin sokin, joustavia ja samalla niin kovia.

Marija laski siilit häkkeihin ja pistimme rakentamamme majat niiden päälle. Marija oli ottanut siilien vanhaa pesämateriaalia mukaan, että edes joku asia tuoksuisi tutulta. Jätin siileille ruokaa ja palasin hämärän tullen katsomaan tilannetta.

Siilit ovat yöaktiivisia. Sopii minulle. Öisin kävellessäni häkkejä kohti taskulampun valossa, siilit alkoivat putputtaa, jupista ja mutista. Ihan kuin niitä olisi ottanut ankarasti päähän. Hoksasin mistä Milla Paloniemi on saanut inspiraationsa Kiroileva Siili -sarjakuvaansa. Siilit aivan kuin jurputtivat ja kiroilivat. Nepan tyyli oli pysähtyä, mennä palloksi, putputtaa ja sähistä. Urmas sen sijaan otti mieluummin jalat alleen ja pinkoi majaansa.

Kun siilien eteen tökkäsi kastematoja ja etanoita, putputus loppui kuin seinään, piikkipallo aukesi ja nenä alkoi käydä, sitten armottomalla tuhinalla ja maiskutuksella matoa ja etanaa naamariin. On ne melkoisia otuksia! Ei voinut kuin nauraa. Samalla kannoin huolta ymmärtävätkö veikkoset mennä unten maille ja onko rakentamamme keinotekoinen ympäristö sopiva niiden talvehtimiseen.

Molemmat siilit tulivat Marijan hoitoon aivan pieninä. Ne oli löydetty tien varrelta liiskaantuneen emon ja muun poikueen vierestä. Autolla oli ajettu niiden päältä. Nepa ja Urmas olivat jääneet orvoiksi. Nepa löytyi Lempäälästä ja painoi silloin vain 107 grammaa.  Urmas on Satakunnan puolelta Porista. Marija oli syöttänyt niitä alkuun jopa kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden ja pitänyt niitä lämpimänä lämpömaton ja lämpökivien avulla.

Nyt Nepa painoi 1036 grammaa ja Urmas 986 grammaa. Nepa meni talviunille viime maanantaina, päivää Urmasta ennen. Häkeille on muodostunut jo kunnon polku, kun olen juossut katsomassa näkyykö siilejä ja ovatko ruokakipot tyhjentyneet. Uskottava se on, että ne ovat painuneet unten maille. Tuntuu oudolta, kun niitä ei näy. Aivan kuin ne olisivat karanneet tai kuolleet. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Uskomattomin juttu, jonka olen oppinut tässä matkan varrella, on se että eläinsuojeluvalvonta on vapaaehtoistyötä! Luonnonsuojelulaki velvoittaa, että loukkaantuneita eläimiä pitää hoitaa, mutta Suomessa ei ole loukkaantuneiden eläinten hoitoloita eikä siitä makseta näille eläinsuojeluvalvojille yhtään mitään. Eläimet hoidetaan vapaaehtoisten voimin, heidän kustannuksellaan ja heidän kodeissaan.

Pyhtäällä on lintuhoitola ja Heinolassa lintutarha. Siinä se. Ne sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Eikö eläinhoitolaverkostoja pitäisi olla valtion puolesta ympäri Suomea? Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhat, yksityiset yritykset, ovat ottaneet loukkaantuneita eläimiä vastaan eettisistä syistä, vaikkei se aina ole kannattavaa. Eläimistä tulee kuluja: eläinten hakeminen, eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet, ruoka, häkit, aidatut alueet, varusteet jne.

Tosi-tv:stä voi seurata ulkomaiden eläinpoliisiohjelmia, jossa varusteita on joka lähtöön. Suomessa jonkun vapaaehtoisen eläinsuojeluvalvojan, esimerkiksi Marijan, puhelin voi soida keskellä yötä. Joku ilmoittaa, että täällä on eläimellä hätä. Viilieläinten käsittelyä ei moni maallikko osaa. Siinähän lähdet sitten hakemaan eläimiä ties mistä kaukaa hyvää hyvyyttäsi (vaikka aamulla olisi töihin lähtö) omalla kustannuksellasi, omalla ajallasi ja kuntoutat villieläimen. Kaikki vain rakkaudesta luontoon.

On käsittämätöntä, että hädässä olevien eläinten hoitoa ei ole järjestetty valtion toimesta.
Kuuletko jupinaa, mutinaa ja putputusta? Tällä kertaa se on Kiroileva Kaarina.

Usein kysytyt kysymykset osa 2: Miten köyhä irrottautuu oravanpyörästä, jos ei ole esimerkiksi omaa tonttia ja tupaa?

Kysyn vastakysymyksen: miten saada ”köyhä” näkemään miten rikas hän on?

Jos vertaa itseään jatkuvasti muihin ja näkee asioita mitä muilla on, voi tuntea itsensä köyhäksi. Jos katsoo tarkemmin omaa tilannettaan näkee, että on suojaa, lämpöä, ruokaa, terveyttä, rakkautta, jokamiehenoikeudet jne. huomaa, että on valtavan rikas.

Elämä muuttuu paljon helpommaksi, kun muuttaa katsantokantaansa niin, että ”tuotakaan en tarvitse”. 

Tyytymättömyyden tilalle tulee kiitollisuus olemassa olevista resursseista. Meidät opetetaan haluamaan kokoajan jotain uutta ja lisää, erilaista ja ”parempaa”, vaikka olemassa oleva tilanteemme olisi jo varsin tyydyttävä ja hyvä.

Oravanpyörästä pääsemiseksi (mitä se sitten kenelläkin tarkoittaa) ei tarvitse olla omaa tonttia ja tupaa. Eikä todellakaan tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Monilla on ihannekuva mummonmökistä luonnon keskellä, eikä haluta tai osata "tyytyä kompromisseihin”. Elinolosuhteemme ovat usein aika hyvät, niitä pitää vaan tuunata hiukan.

Esimerkiksi kerrostaloasuminen vuokralla puutarhapalstoineen on hyvä vaihtoehto etenkin sellaiselle, jolla on tarve pysytellä julkisen liikenteen tavoitettavissa, lähellä työpaikkaa ja ystäviä. Viljelypalstan vuokraus ei maksa kuin muutaman euron vuodessa, metsästä ja järvistä saa käytännössä ilmaiseksi ruokaa, kansalaisopistot (tai ystävät ja sukulaiset) opettavat puuttuvat taidot. Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi seikkailuksi, kun oppii uusia taitoja ja tapoja nähdä elämää. Kyseessä ei ole perillepääseminen, vaan matkan teko. (Viljelypalstakaan ei ole välttämätön, se on vain yksi esimerkki.) Elämää muutetaan tarvittavilta osin. Ei ole tarvetta suurelle irtiotolle, jos elämä muuttuu mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen onnistuu niin kaupungissa kuin maalla, vuokra-asunnossa kuin omassa talossa. Konsteja on juuri niin monta kuin on ihmistäkin. Vain luovuus ja mielikuvitus ovat rajana.

Vuokralla asuminen nähdään usein jotenkin huonona vaihtoehtona. Vuokralla asuja on kuitenkin hyvin vapaa. Omaisuus (ja velka) on rasite. Aina pitää miettiä korjauksia, kunnostuksia, kuluja, riskejä ja vakuutuksia jne. ja on eräällä tavalla varsin sidottu paikkaan ja muistoihin. Mitä vähemmän omistaa, sen vapaampi on. Se on todellista rikkautta. Näin minä ajattelen.

Elinkustannukset ovat korkeat ja hinnat tuntuvat nousevan kokoajan. On ikävää, että jokainen yksinään pohtii samoja asioita ja puntaroi ongelmiaan. Kannattaa pohtia mitä mahdollisuuksia olisi yhteisöllisempään elämään. Minkälaisia projekteja voisi syntyä, jos koko laaja suku tai ystäväpiiri innostuisi samasta asiasta? Mihin Suomesta ovat kadonneet kolmen sukupolven huushollit?

Esimerkiksi eräs kirjani lukija kertoi, että he miettivät kaveriporukalla ison rivitalon/omakotitalon vuokraamista, jossa olisi oma piha. Siinä olisi pientä yhteisöllisyyttä ja luonnonläheisyyttä ilman, että tarvitsee muuttaa ekokylään maaseudulle. Saman katon alla voisi asua kaiken ikäryhmän ihmisiä. Vanhukset kärsivät yksinäisyydestä ja hyödyttömyyden tunteista, yksinhuoltajat hukkuvat arjen velvollisuuksien alle koettaessaan yksin selviytyä jne. Tarpeet kohtaisivat monella tapaa. Kuten lukija kertoi, se olisi ”vähän kuin paluuta yhteisölliseen elämään, mutta urbaanin elämän ehdoilla ja "sukulaisensakin" saa valita itse. :) Että jokaisen ei tarvitsisi perustaa sitä pientä yksinäistä piiriään lapsineen, autoineen ja taloineen ja sulkeutua sen sisään.”

Kannattaa kehittää erilaisia projekteja ja kuuluttaa ajatuksistaan muillekin, jotta löytyisi sopiva asunto, vuokralaisia ja vuokranantaja (tai mitä sitten hakeekin). Sitähän voi ottaa vaikka yhteyttä paikallislehtensä toimittajaan ja ehdottaa jutuntekoa, jossa peräänkuulutetaan samanhenkisiä ihmisiä.

Kannattaa googlettaa esimerkiksi sanoja ”ekokylä”, ”yhteisökylä”, ”yhteisöasuminen” jne.

Tampereella on aivan ihana Annikinkadun kortteli, jossa yhteisöasuminen on onnistunut tosi hyvin. Kaikilla on omat asunnot mutta yhteinen korttelipiha, yhteisöllinen elämäntapa ja vilkasta kulttuuritoimintaa. Tämä mahtava kortteli haluttiin purkaa maan tasalle! Onneksi asukkaat olivat päättäväisiä ja vastustivat purkua. Se on ollut varmasti pitkä ja uuvuttava prosessi. Kuitenkin talovanhuksen puolustaminen on tuonut näille ihmisille samalla tärkeää elämäntarkoitusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. He ovat puolustaneet, ei vain talovanhusta, vaan koko arvomaailmaa, jota kortteli edustaa. 

Ei pidä seurata passiivisena kuinka elinympäristö tuhoutuu jatkuvien rakentamis- ja luonnon hävittämishankkeiden takia, vaan kannattaa vaikuttaa ja ottaa kantaa! Se on yksi tapa irrottautua oravanpyörästä: lakata olemasta passiivinen elämän sivustakatsoja.

Oravanpyörähän on usein tarkoituksetonta juoksemista kaiken epämääräisen perässä. Ei jää aikaa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Elämänahdistusta helpottaa, kun meillä on jokin selkeä tavoite ja unelma. Elämäntarkoitus. Kaikki on mahdollista, kun vain käymme sitä päin ja teemme joka päivä itsellemme tärkeitä asioita.

Oravanpyörästä hyppääminen on ennen kaikkea päänsisäinen hyppy.

Kukaan ei ole sanonut, että elämän yksinkertaistaminen olisi aina helppoa. Yksinkertaisuuden saavuttaminen/oravanpyörästä hyppääminen (tai miksi sitä nyt kutsuukaan) vaatii usein monimutkaisia asioita. Usein elämänratkaisu halutaan heti, vaivatta, mistään luopumatta tai kompromisseja tekemättä. Sellaista valmispakettia ei tietenkään ole olemassakaan. Nykymaailmanmeno on vain opettanut meidät haluamaan ja saamaan kaiken mieluiten heti eikä vasta huomenna tai muutaman vuoden päästä. On hyväksyttävä, että elämänmuutokset vievät aikaa.

Saan paljon lukijakirjeitä, jossa ihmiset luettelevat erilaisia syitä miksi he eivät voi muuttaa elämäänsä. ”Kyllä muuten muuttaisin elämääni, mutta kun…” Me ihmiset olemme mestareita kehittämään esteitä ja syitä miksi emme voi muuttua. 

Jos hakisimme samalla intohimolla syitä miksi asiat olisivat mahdollista, elämämme olisi paljon onnellisempaa. Olemme urautuneita tietynlaiseen ajatteluun. Olemme myös mukavuudenhaluisia. Joskus on olevinaan turvallisempaa pysyä vanhassa, kuin kantaa vastuuta elämästään ja hakea pelottavia muutoksia. Siksi haemme innokkaasti ”mutta kun” -syitä oikeuttaaksemme tekemättömyytemme.

Kun pysymme kotelossamme, meidän ei tarvitse tuntea ”kuolemanpelkoa”. Mutta ei meistä sitten perhostakaan tule.

Orava kävi täällä

Oravan talven sienivarastoa kuivumassa...

Siileille koti

”Mitä Alhonlahden syksyyn kuuluu?”, ystäväni kysyi ja jatkoi: ”Kävinkin kotisivuillasi ja ainakin valkosipulin istutuspuuhissa olet ollut (…) Me olemme saaneet ihailla pihassa punatulkkuja ja isoja tilhiparvia, onpa siilikin tehnyt "ryteikköiseen" kukkapenkkiimme talvipesän. Pitäisiköhän siihen laittaa vielä lisää lehtiä päälle suojaksi?

Ihan samoissa puuhissa täällä. Aloitin lintujen talviruokinnan ja olen seurannut mm. punatulkkuja ja tiaisia. Tilhet ja rastaat kävivät popsimassa marjat pihlajista ja kuinka ollakaan siiliasia on täälläkin ajankohtainen.

Kuulin viikonloppuna, että kaksi siiliä odottaa talvehtimispaikkaa. Siilit ovat olleet kesän sastamalaisen eläinsuojeluvalvojan Marija Walldenin hoidossa eivätkä siilit, Nipa ja Urmas, meinaa tajuta painua talviunille. Jos ne vapautettaisiin nyt luontoon, ne lähtisivät seikkailemaan ympäriinsä tutkien ympäristöään ja hakien talvehtimispaikkaa kuluttaen arvokasta ja hartaasti hankittua vararavintoaan.

Nuorten siilien talvehtiminen ei suju yleensä kovin auvoisasti. Kuolleisuus on jopa 50 %. Joten tarjouduin siilien sijaisäidiksi ja olen siitä asti kehitellyt hallittua talvehtimispaikkaa siileille. Olen kerännyt sammalta, lehtiä ja muun muassa etanoita ja sieniä. (Juu, siilit saavat suppilovahveroita! Hih hii!). Siinäpä se aika on mukavasti hurahtanut metsässä sienien ja kasvimaalla etanoiden perässä kontatessa. Siileille rakentamamme talot sopisivat kokonsa puolesta vaikka haltijatontuille.

Nyt on siis kaikki valmista siilien tulla. Jännittävää! Toivotaan, että Nipa ja Urmas selviävät hyvin muuttosokista ja tajuavat mennä pian unten maille. Keväällä aitaukset puretaan ja ne saavat mennä minne tykkäävät. Kaiken tarkoituksena on palauttaa terveet siilit luontoon. Toivon, että ne jäisivät tontillemme ja saisivat poikasia. (Nipa ja Urmas eivät ole sukua toisilleen ja Nipa on nimestään huolimatta naaras.)

Mitä tulee ystäväni kysymykseen siilien talvipesän peittelyyn lehdillä, siitä vain kaikin mokomin! Kaikki mikä edesauttaa pakkasen poissa pysymistä pesästä on siilille kotiin päin. www.siilikiikarissa.fi sivuilta löytää paljon tietoa siileistä ja talvipesien rakentamisesta. Onpa sellainen yhdistys olemassa kuin Suomen siiliyhdistys ry.

Tervetuloa Nipa ja Urmas! Teitä odotetaan!

Herää sisko

Tiskasin ja kuuntelin samalla radiota. En yleensä välitä iskelmämusiikista mutta Mikko Siltalan Herää sisko on poikkeus. Kun sain tiskit tiskattua ja kädet kuivattua, oli pakko googlettaa biisin sanat. Kannattaa kuunnella tarkkaan!

Mikko Siltala Herää sisko

Siskon otsaan päivänsäteen
sälekaihdin heijastaa,
sisko istuu pöydän luona
ruutuvihkoon kirjoittaa.

Paperille piirtyy monta suunnitelmaa tulevaa,
joiden jälkeen helpompaa
on sitku tehdyksi ne saa.
Sitku paperit saa ulos
sitku duunipaikan saa,
sitku eka kunnon palkka
tilillensä kolahtaa.

Sitku maksanut on lainat,
sitku jotain jemmaan jää,
sitku rahahuolet loppuu
sitten ehtii elämään.

Hei herää sisko ja katso maailmaa,
hei herää sisko vain sua se odottaa.
Päivä yksikään ei palaa, mikä häipyi häipyi jo,
sälekaihtimesi avaa, siellä paistaa aurinko.

Sitku laihtuu pari kiloo,
sitku mahtuu bikiniin,
sitku löytää kivan miehen,
sitku pääsee naimisiin.

Sitku lapset pärjää yksin,
tai ne muuttaa omilleen.
Sitku iso talo myydään,
sit jää aikaa itselleen.

Hei herää sisko ja katso maailmaa,
hei herää sisko vain sua se odottaa.
Päivä yksikään ei palaa, mikä häipyi häipyi jo,
sälekaihtimesi avaa, siellä paistaa aurinko.

Siskon otsaan päivänsäteen
sälekaihdin heijastaa,
yksin istuu pöydän luona
ruutuvihkoon kirjoittaa
Hei herää sisko ja katso maailmaa,
hei herää sisko vain sua se odottaa.
Päivä yksikään ei palaa, mikä häipyi häipyi jo,
sälekaihtimesi avaa,

siellä paistaa aurinko.

Kasvata omat valkosipulisi

Valkosipulia joko inhoaa tai rakastaa. Minä rakastan sitä. Keittiön pöydällä on ympäri vuoden iso korillinen valkosipulia, josta saa lisätä ruokiin tuoksua ja makua. Uskon, että valkosipulin säännöllisen käytön ansiosta olen pysynyt terveempänäkin.

Talvivalkosipuli viihtyy nimensä mukaisesti talven yli maassa. Sen kasvattaminen on helppoa. Kokeile vaikka! Tarvitset pienen maa-alan, talvivalkosipulin kynsiä ja työkalun, jolla kuokkia maata. Lokakuun puoliväli on parasta istutusaikaa. Valkosipulit ehtivät juurtua vielä hyvin ennen maan jäätymistä.

Talvivalkosipuli tykkää aurinkoisesta paikasta ja vahvasta maasta. Kunnosta maa rikkaruohoista ja lisää kompostia ja kalkkia. Maan happamuuden tulisi olla lähellä neutraalia (pH 6,5–7,0). Tee vakoja noin 40 cm välein. Lisää vakojen pohjalle lantaa (kuten kompostoitua hevosenlantaa, kanankakkarakeita tai tuhkaa).Erottele istukassipulit kynsiksi ja asettele ne noin 15 cm välein. Täytä vaot ja peittele kynnet niin, että ne jäävät noin 15-20 cm syvyyteen.

Valkosipulimaan voi suojata talveksi lehdillä ja erilaisilla katteilla, jotka haravoidaan keväällä varovasti pois, jotta maa lämpiäisi paremmin.

Ennen kuin huomaatkaan on kevät. Talvivalkosipuli puskee versojaan jo lumen läpi. (Versotkin ovat syötäviä, jos iskee valkosipulinnälkä, mutta versojen leikkaaminen verottaa hiukan sipulin kokoa.)

Alkukesästä valkosipulit saattavat kaivata lisälannoitusta. Edellä mainittujen lannoitteiden lisäksi esimerkiksi nurmikonleikkuusilppu on erinomaista lannoitetta ja toimii samalla katteena, joka estää rikkaruohojen kasvua. Lopeta lannoitus kuitenkin viimeistään heinäkuun alussa, jotta sipulit ehtivät valmistua korjuukypsäksi ajoissa. Kastele valkosipulimaata, jos on kuiva alkukesä.

Talvivalkosipulin korjuu tapahtuu melko aikaisin elokuussa, kun varret ovat kellastuneet. Sipulit ovat olleet siinä vaiheessa jo kymmenisen kuukautta maassa. Puhdista mullat pois ja käytä tuoreena tai vie sipulit kuivaan, pimeään varastoon kuivumaan. Talvivalkosipulia ei saa letitettyä, koska varret ovat tosi kovat. Kuivuneista valkosipuleista leikataan varret pois. Muista säästää osa valkosipuleista taas lokakuuta varten, jotta saat seuraavanakin vuonna satoa.

Miten saamme tulevaisuudesta hienon?

Palaan vielä etätyöskentelyaiheeseen, kun huomasin päiväkirjamerkintäni viime vuoden syyskuulta:

Tästä päivästä olisi voinut tulla tosi raskas, mutta siitä tulikin hieno.

Merkitsin kuukausi sitten kalenteriini, että Helsingissä järjestetään Degrowth -konferenssi. Päätin, että sinne minun on päästävä. Kysyin lähtisivätkö ystäväni seminaariin seurakseni – ja tuekseni. Helsinki ei ole aivan minun elementtiäni.  Eräs ystäväni lupautui mukaan, mutta viikkoa ennen konferenssia hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle. Purin hammasta ja päätin meneväni vaikka yksin. Aihe oli niin kiinnostava ja tärkeä.

Degrowth on näkökulma ja yhteiskunnallinen liike, joka asettaa talouskasvun ja sen ympäristö- ja hyvinvointivaikutukset kriittiseen tarkasteluun. Degrowth-talous tarkoittaa vapaaehtoista talouden koon rajoittamista, ympäristön ja luonnonvarojen talouskasvulle asettamien rajojen tunnistamista ja pyrkimystä pois sokeasta uskosta talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteyteen.

Selvitin matkustusaikatauluani. Millä bussilla tai junalla pääsisin parhaiten perille? Puolisonikin oli työmatkalla, joten en saisi häneltäkään kyytiapua mihinkään suuntaan. Täällä maaseudulla busseja kulkee vain muutaman kerran päivässä. Toista se oli vielä 80-luvulla lapsuudessani, kun busseja meni joka tunnin välein. Minun olisi mentävä sillä ainoalla mahdollisella bussilla, joka lähtisi puolen kilometrin päästä klo 5.30. Joutuisin heräämään viimeistään aamuneljältä. Bussimatka Tampereelle kestäisi tunnin, jossa olisin noin klo 6.30. Siitä kävelisin kilometrin matkan rautatieasemalle, josta hyppäisin junaan.

Junamatka kestäisi puolitoistatuntia. Jos ehtisin seitsemän junaan, olisin Helsingissä puoli yhdeksän jälkeen. Sitten olisikin puolitoistatuntia odottelua ennen kuin konferenssi alkaisi klo 10. Keltaisten sivujen reittihausta näin, että rautatieasemalta vanhalle yliopistotalolle on kahden kilometrin kävelymatka.

Ohjelma alkaisi siis klo 10 ja päättyisi klo 18. Sitten aloittaisin kotimatkan, kaikki taas takaperin. Kahden kilometrin kävely, puolentoista tunnin junamatka ja Tampereelle saapuisin iltayhdeksän tai kymmenen aikaan. Sanomattakin on selvää, ettei maaseudulle kulje enää silloin busseja, joten minun olisi hypättävä taksiin tai saatava kaveri kyyditsemään. Kuka joutaisi minua kyyditsemään perjantai-iltana?

Kyselin kaikki kaverit läpi ja olisiko kukaan sattumalta menossa Helsinkiin tai tulossa sieltä ja onnistuisiko kimppakyyti. Kirjauduin myös kimppakyydit sivulle. Ei tulosta.

Olisi siis pakko ottaa taksi takaisin tullessa. Internetin taksilaskuri arvioi kotiinpaluuni hinnaksi 54e. Kotona olisin vihdoin klo 23, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Laskeskelin, että tässä vaiheessa pelkkiin matkakuluihin olisi mennyt noin 130 e ja siihen syömiset ja kahvittelut päälle, joten lähemmäs 150 euroa kuluisi päivän aikana.

Konferenssin ajattelemisesta alkoi tulla pikkuinen päänsärky. Seuraavana päivänä olisin kuin hakattu kaiken sen matkustamisen ja kulttuurisokin jälkeen.

Epäröin. Kannattaisiko lähteä? Elän minibudjetilla. Reissu veisi kolmasosan kuukaudeksi itselleni budjetoimistani rahoista. Mielestäni aihe oli niin tärkeä, että kannattaisi kaikesta huolimatta lähteä.
Sinnikkäästi yritin vielä lähettää viestejä kavereille. Eikö ketään kiinnostaisi, eikö kukaan tarvitse kimppakyytiläistä?

Eräs ystävistäni sanoi, ettei hän löydä lähettämästäni sähköpostista konferenssin kellonaikoja. Menin tapahtuman kotisivuille hakemaan niitä tietoja ja mitä löysinkään! Kotisivujen oikeassa yläkulmassa oli pienen pieni logo, jossa luki: virtuaalikonferenssi. Ei voi olla totta, konferenssia voisi seurata suorana netistä! Hallelujaa, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään! Miksei virtuaalikonferenssi lukenut valtavan kokoisilla kirjaimilla keskellä sivua?

Riemuitsin, että vihdoinkin Internetiä käytetään siihen mihin sitä kannattaisi käyttää! Miten paljon säästin rahaa, aikaani, energiaani ja vältyin matkustamisen hiilidioksidipäästöiltä. Ihanaa!
Perjantaina, konferenssin aamuna, heräsin huonosti nukutun yön jälkeen yhdeksältä. Valvoin yökahdesta viiteen. Miten kamala reissuni olisi ollut, jos olisin silmät ristissä lähtenyt liikkeelle. Nyt sain nukkua vielä viidestä yhdeksään. Ehdin hyvin juoda aamukahvit ulkona, kuunnella lintuja ja katsella laineita ennen kuin suora videolähetys alkoi. Miten yksinkertaista ja helppoa!

Virtuaalikonferenssi toimi hyvin. Aivan kuin olisin ollut paikan päällä. Ruudussa näkyvän chat-palkin kautta olisin voinut osallistua keskusteluun virtuaalikonferenssia katselevien kanssa, niin halutessani (kun taas paikalla oleva yleisö joutui olemaan hiljaa ja kuuntelemaan).

Kun seminaarissa tuli tauko, en joutunut jonottamaan viidensadan ihmisen jonossa, vaan sain syödä lounaani ilman ruuhkaa, kiireitä, rahan menetystä ja sain itse valita menun. Posteljoonikin ajoi sopivasti pihaan ja sain olla vastaanottamassa pakettia sen sijaan, että olisin joutunut hakemaan sen postista myöhemmin, jos en olisi ollut kotona (joka olisi aiheuttanut taas 25 km ylimääräistä ajoa).

Kerroin posteljoonille kuinka onnessani olin voidessani osallistua virtuaalikonferenssiin tällä tavalla. Hän tuumasi, ettei häntäkään saisi Helsinkiin mistään hinnasta.
Kävin vielä siivoamassa kasvihuonetta, tiskasin, puhuin pari puhelua ja vastailin muutamaan sähköpostiin ennen kuin konferenssi jatkui. Aikataulun venyminen ja myöhästyminen eivät haitanneet, kun saatoin olla kokoajan yleishyödyllinen. Paikan päällä olisin murehtinut jatkoyhteyksiäni.

Mitä opin? Paljonkin. Mutta lyhyesti muun muassa sen, että voisimme muuttaa elämäämme jo nyt, mutta käytämme mahdollisuuksiamme aivan liian vähän. Olemme vielä lapsen kengissä, vaikka pitäisi ottaa jo isoja harppauksia. Tarvitsemme suuria muutoksia. Emme voi jatkaa samaa kasvuun keskittyvää politiikkaa. Degrowth tarjoaa monia mahdollisuuksia (ja haasteita) tulevaisuudelle.

Pienillä arjen ja toimintatapojen muutoksilla on isoja vaikutuksia elämäämme, talouteemme, ajankäyttöömme ja hyvinvointiimme.  Hiukan samaan tapaan kuin murehdin päiväni kulkua etukäteen, tulevaisuus voi näyttää raskaalta, mutta siitä voi tulla hieno.