Siilit tulivat viikko sitten. Nipaksi kutsumani siili olikin nimeltään Nepa! Lyhenne sanasta neulapallo. Aikamoisia neulapalloja Nepa ja Urmas kieltämättä olivatkin. Eläintensuojeluvalvoja Marija Wallden laittoi hanskat käteensä ennen kuin nosti siilit kuljetuslaatikoista. Varovasti kokeilin siilin piikkejä. Aikamoisia! Piikit ovat järjestyksessä mutta samalla aivan sikin sokin, joustavia ja samalla niin kovia.
Marija laski siilit häkkeihin ja pistimme rakentamamme majat niiden päälle. Marija oli ottanut siilien vanhaa pesämateriaalia mukaan, että edes joku asia tuoksuisi tutulta. Jätin siileille ruokaa ja palasin hämärän tullen katsomaan tilannetta.
Siilit ovat yöaktiivisia. Sopii minulle. Öisin kävellessäni häkkejä kohti taskulampun valossa, siilit alkoivat putputtaa, jupista ja mutista. Ihan kuin niitä olisi ottanut ankarasti päähän. Hoksasin mistä Milla Paloniemi on saanut inspiraationsa Kiroileva Siili -sarjakuvaansa. Siilit aivan kuin jurputtivat ja kiroilivat. Nepan tyyli oli pysähtyä, mennä palloksi, putputtaa ja sähistä. Urmas sen sijaan otti mieluummin jalat alleen ja pinkoi majaansa.
Kun siilien eteen tökkäsi kastematoja ja etanoita, putputus loppui kuin seinään, piikkipallo aukesi ja nenä alkoi käydä, sitten armottomalla tuhinalla ja maiskutuksella matoa ja etanaa naamariin. On ne melkoisia otuksia! Ei voinut kuin nauraa. Samalla kannoin huolta ymmärtävätkö veikkoset mennä unten maille ja onko rakentamamme keinotekoinen ympäristö sopiva niiden talvehtimiseen.
Molemmat siilit tulivat Marijan hoitoon aivan pieninä. Ne oli löydetty tien varrelta liiskaantuneen emon ja muun poikueen vierestä. Autolla oli ajettu niiden päältä. Nepa ja Urmas olivat jääneet orvoiksi. Nepa löytyi Lempäälästä ja painoi silloin vain 107 grammaa. Urmas on Satakunnan puolelta Porista. Marija oli syöttänyt niitä alkuun jopa kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden ja pitänyt niitä lämpimänä lämpömaton ja lämpökivien avulla.
Nyt Nepa painoi 1036 grammaa ja Urmas 986 grammaa. Nepa meni talviunille viime maanantaina, päivää Urmasta ennen. Häkeille on muodostunut jo kunnon polku, kun olen juossut katsomassa näkyykö siilejä ja ovatko ruokakipot tyhjentyneet. Uskottava se on, että ne ovat painuneet unten maille. Tuntuu oudolta, kun niitä ei näy. Aivan kuin ne olisivat karanneet tai kuolleet. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!
Uskomattomin juttu, jonka olen oppinut tässä matkan varrella, on se että eläinsuojeluvalvonta on vapaaehtoistyötä! Luonnonsuojelulaki velvoittaa, että loukkaantuneita eläimiä pitää hoitaa, mutta Suomessa ei ole loukkaantuneiden eläinten hoitoloita eikä siitä makseta näille eläinsuojeluvalvojille yhtään mitään. Eläimet hoidetaan vapaaehtoisten voimin, heidän kustannuksellaan ja heidän kodeissaan.
Pyhtäällä on lintuhoitola ja Heinolassa lintutarha. Siinä se. Ne sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Eikö eläinhoitolaverkostoja pitäisi olla valtion puolesta ympäri Suomea? Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhat, yksityiset yritykset, ovat ottaneet loukkaantuneita eläimiä vastaan eettisistä syistä, vaikkei se aina ole kannattavaa. Eläimistä tulee kuluja: eläinten hakeminen, eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet, ruoka, häkit, aidatut alueet, varusteet jne.
Tosi-tv:stä voi seurata ulkomaiden eläinpoliisiohjelmia, jossa varusteita on joka lähtöön. Suomessa jonkun vapaaehtoisen eläinsuojeluvalvojan, esimerkiksi Marijan, puhelin voi soida keskellä yötä. Joku ilmoittaa, että täällä on eläimellä hätä. Viilieläinten käsittelyä ei moni maallikko osaa. Siinähän lähdet sitten hakemaan eläimiä ties mistä kaukaa hyvää hyvyyttäsi (vaikka aamulla olisi töihin lähtö) omalla kustannuksellasi, omalla ajallasi ja kuntoutat villieläimen. Kaikki vain rakkaudesta luontoon.
On käsittämätöntä, että hädässä olevien eläinten hoitoa ei ole järjestetty valtion toimesta.
Kuuletko jupinaa, mutinaa ja putputusta? Tällä kertaa se on Kiroileva Kaarina.