Vaikeinta oli kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä ja arvostelua. En tiennyt tarkalleen itsekään mihin olin heittäytymässä, kun lopetin työni, lähdin opiskelemaan, erosin, hyppäsin uuteen ihmissuhteeseen ja korjasin vanhaa taloa. Kaikki tuntui todella hyvältä, kunnes ryhdyin kuuntelemaan toisten kommentteja:
– ”Oletko ihan hullu?”
– ”Kyllä, talvi teidät täältä pois ajaa.”
– ”Jaa tuohonko meinaat muuttaa?!” (Ja räkäinen nauru päälle.)
– ”Ai, hyvänen aika! Onko sinusta tullut ihan kaheli? Ei ny millään pahalla…”
– ”Oletko ihan järkevä? Mieti nyt tarkkaan vielä.”
– ”Taisit pistää elämäsi ihan sekaisin. Kannattiko?”
– ”Korjaatko tuon talon siis siksi aikaa, että saat rakennettua uudemman ja isomman?”
Turha mainita, että kommentit olivat lannistavia. Ryhdyin epäröimään, tunsin häpeää puitteistani, pelkäsin arvioineeni tilanteen väärin, tehneeni virheellisiä ratkaisuja, joita joutuisin katumaan. Kukaan ei kannustanut. Löytämäni elämänilo meinasi väistyä, kun murehdin. Mitä jos he ovatkin oikeassa? Onnistunko sittenkään luomaan itselleni omannäköiseni elämän?
Pian ymmärsin, että ihmisten täytyi pelätä ratkaisujani, siksi niitä täytyi vähätellä. Minun toisenlaiset ratkaisunihan voisivat osoittaa, että he olivat tehneet huonoja valintoja – enkä minä. Moni ihminen on valmis elämään yleisesti määriteltyjen normien mukaan koko elämänsä. Joillekin se sopii, mutta minulle ei. Miksi siis kuuntelisin, kun toiset arvioivat minun elämääni heidän lähtökohdistaan käsin, kun he eivät tiedä minusta, todellisista ajatuksistani ja lähtökohdistani mitään? Suljin korvani ihmisten kommenteilta. Saisin elää loppuelämäni muiden odotusten mukaan, jos sille linjalle lähtisin.
Jokaisella meistä on heikko ja epäröivä puolemme, mutta sen vastapainona meillä on myös rohkeutta ja vahvuutta. On vain kyse siitä kumpaa puolta ruokimme enemmän. Suljin korvani ihmisten kommenteilta, jotka yrittivät ruokkia heikkouttani. Avasin silmäni, uskoin itseeni ja siihen mitä sielussani tunsin ja toimin peloista huolimatta.
Meidät on opetettu kuuntelemaan "järjen" ääntä, vaikka tänä päivänä tuntuu, että missään on harvoin enää järkeä. Tuntuu kuin kaikesta tekemisistämme olisi hävinnyt suhteellisuudentaju. Siksipä meidän olisi kaikin konstein kuunneltava sydäntämme ja sieluamme enemmän. Omantuntomme ja intuitiomme hentoiset kuiskaukset jäävät helposti kuulematta kaikessa kiireessä ja melskeessä.
Pelkäämme muutosta yli kaiken. Pelot eivät ole turhia, ne suojelevat vaaroilta. Kannattaakin olla varovainen. Korkealta voi pudota, tuli voi karata käsistä ja joskus ego kailottaa mitä se haluaisi, vaikka se ei ole viisasta. Olin varovainen, tein riskikartoituksia, varmistin ettei kyse ollut hetken päähänpistosta.
Pohdin, mitä tapahtuisi, jos hyppäisin oravanpyörästä ja pahin tapahtuisi enkä onnistuisi uuden elämäntavan toteuttamisessa tai en keksisi ajoissa vedenpitävää suunnitelmaa toimeentuloni varmistamiseksi. En kuolisi siihen, vaan kartuttaisin elämänkokemuksia. Tämä on vain elämää. Ei sitä auta ottaa liian vakavasti. Aina löytyy toisenlaisia ratkaisuja, tulee uusia ideoita ja syntyy uusia ennalta arvaamattomia tilanteita, jotka mahdollistavat taas toisenlaisia asioita. Pahimmassakin tapauksessa palaisin vain takaisin siihen mistä en alun perin meinannut uskaltaa lähteäkään.