Avaa elämäsi umpisolmut

Tänään on hyvä päivä tutkia, mikä tekee sinut onnelliseksi.
Saattaa näet olla niin, että onnea on jatkunut niin kauan, ettet enää erota sitä päivän arkisista rutiineista.

Tänään on hyvä päivä harjoittaa kiitollisuutta. Mistä voisit olla kiitollinen tänään? Kenelle voisit olla kiitollinen tänään? Kiitä hiljaa mielessäsi - tai mikä vielä parempi: kiitä ääneen. Lähetä sähköpostia. Soita. Tai tanssi kiitostanssi olohuoneen sohvan ympärillä.

Tänään on hyvä päivä elää nautiskellen ja kiirehtimättä. Tai siirtää jokin tapaaminen tuonnemmaksi, jos almanakka on liian täynnä. Ota riski, se kannattaa.

Tänään on hyvä päivä lukea sanomalehdestä vain myönteiset uutiset. Jos niitä ei löydy, lue vain sarjakuvat. Tänään on hyvä päivä nauraa. Naura, niin elämääsi kasautuneet umpisolmut alkavat löystyä.

Tänään on hyvä päivä ajatella, että vuoden kuluttua olet viisaampi, rohkeampi ja myötätuntoisempi.

-Positiivarit-

Elämä on koko ajan juhlaa

En ole viettänyt joulua enää vuosiin. Viime jouluna lähetin vielä joulukortteja, nyt päätin lopettaa senkin käytännön. Joulusta on tullut minulle käsittämätön juhla. Kun olen lakannut viettämästä sitä, huomaan tarkasti miten järkyttävän hölmöjä piirteitä joulunvietossani aikoinaan oli.

Miksi aina söin joululaatikoita ja kinkkua, vaikka suomalaiset jouluruoat eivät maistuneet suuhuni järin herkullisilta? Jääkaappi pursusi ”äidin tekemiä” eineslaatikoita, rosolleja, riisipuuroja, rusinakeittoa. Miksi kaikki jouluruoat ovat niin raskaita? Tapaninpäivänä ei olisi uponnut enää ollenkaan.

Marraskuussa viimeistään aloitin kaikenmaailman joulunvalmistelustressin. Murehdin lahjojen löytämistä, lahjoihin menevää rahamäärää ja rahojen riittävyyttä, levitin pitkin kämppää joulukoristeita vain tavan ja perinteiden vuoksi. En uskonut Jeesukseen tai joulupukkiin. Poltin kynttilöitä, vaikka pelkäsin tulipaloa, raahasin joulukuusen sisälle, vaikka surin kuusen hidasta ja turhaa kuolemaa. Kesälläkin vielä imuroin lattialistojen alta havunneulasia päätäni pudistellen.

Joulua odotin, jotta saisin viimeinkin lopettaa kaiken joutavanpäiväisen häsläämisen. Jouluvelvollisuusvierailuja pitkin maakuntaa en olisi millään jaksanut. Uudenvuoden jälkeen kyllästyin kaikkiin tiellä lojuviin joulukoristeisiin. Alkuun odotin sinnikkäästi loppiaista ennen koristeiden poiskeruuta. Vuosi vuodelta lipsuin perinteistä ja aikaistin koristeiden poistoa. Sadattelin, kun löysin helmikuussakin joulukoristeita mitä kummallisimmista paikoista: lampuista, ovenkahvoista tai verhoista roikkumasta, parvekelaatikoista ja ikkunoiden välistä. Joulukoristelaatikon olin tuupannut kyynärpäätaktiikalla vinttikoppiin kaikkien muiden rojujen keskelle. Sinne ei olisi millään viitsinyt sukeltaa uudestaan.

Pitikö jouluverhotkin mennä laittamaan? Millähän energialla jaksaisi ottaa ne pois? Missä vaiheessa raaskisin hävittää joulukukat, ne olivat eläviä olentoja. Usein en hävittänytkään niitä vaan pidin esimerkiksi metriseksi venynyttä joulutähteä huonekasvinani ympäri vuoden.

Tuntui, että joulun vietto aikaistui vuosi vuodelta. Pitihän kauppojen kääriä mahdollisimman suuret voitot. Tammikuun alennusmyynneissä tunsin itseni huijatuksi, kun sama tavara, jonka olin ostanut ennen joulua, maksoikin puolet vähemmän. Lahjojen keksiminen oli vaikeaa, kun kaikilla oli jo kaikkea. Kaikkia, joille lahjan annoin, en edes tuntenut niin hyvin, että olisin tiennyt mitä he tarvitsevat.

Viimein päätin, että nyt loppui joulunviettoni. Se ei tuottanut minulle enää iloa, vaan ahdistavia rutiineja, rahanmenoa ja lisää väsymystä. Oravanpyörää siis pahimmillaan. Voin sanoa, että joulunvietosta luopuminen on kannattanut kohdallani. Elämäni on paljon helpompaa, yksinkertaisempaa ja mielekkäämpää. Läheisiäni ja ystäviäni pyrin muistamaan pitkin vuotta. Jos keksin jollekin kivan jutun, yllätyslahjan voi antaa vaikka heinäkuussa. Ruokajuhlia vietän harva se päivä. Pyrin siihen, että elämäni olisi kokoajan juhlaa. Jokainen päivä on arvokas. En tarvitse erillisiä juhlapäiviä irtautuakseni arjesta, koska arkeni on muodostunut niin mielekkääksi, etten kaipaa enää mitään muuta.

Tämä viesti siis kaikille, jotka ihmettelevät olenko kuollut, kun minulta ei ole tullut joulukorttia. Hengissä ollaan! Heille, jotka joulua viettävät lähetän hyvän joulun toivotukseni Hidasta elämää-sivun Joulutarinan kautta: Verkkaisen tontun jouluyllätys -tarina kirjoitettiin kaikkien keskiviikkokolumnistien ketjuna ilman, että kukaan tiesi miten tarina jatkuu tai päättyy. Ei liene vaikeaa arvata mikä on minun kirjoittama osio. ;)

Tänään on talvipäivänseisaus. Aurinko nousee kello 9.47 ja laskee mailleen kello 15.04. Huomenna valoisa aika on jo minuutin pidempi, ensi maanantaina jo neljä minuuttia pidempi. Puolen vuoden päästä on juhannus.
Kysymys: miksi emme aloita juhannuksen viettoa jo vappuna joulun tapaan reilua kuukautta aiemmin? Vastaus: siksi, että kauppiaat eivät ole keksineet siihen juhlaan tarpeeksi myytävää krääsää. (Se lienee vain ajan kysymys.)

Kesän saa joulun keskelle kuuntelemalla linnunlaulujen toivekonserttia klikkaamalla tästä: Yle Radion teemailta linnunlaulujen toivekonsetti.

Kiitos vielä kaikille lähettämistänne joulukorteista, kirjeistä ja lahjoista! Erityiskiitos tuntemattomalle hirvenhammasystävälleni. Voi miten erityinen juttu! Enkä kyllä arvaa, vaikka olen kuinka miettinyt! :) Mutta ISO KIITOS! Ja Tuulikki: Hih! Palaan noihin mainioihin juttuihin blogissani. Kiitos!

Äänestämme joka päivä lompakollamme

Kuva: Vastamainokset

Tietokoneeni modeemi oikutteli, joten kävin Tampereen Hallituskadun Elisa Shopitissa. Astuin myymälän avaraan aulaan hakien vuoronumerolaitetta. Vastaani tuli nuori nainen kysyen kuinka hän voisi auttaa. Oho, mitä palvelua! Näinkö Aamulehden esiin nostamat epäkohdat puhelinoperaattorien pitkistä asiakaspalveluajoista oli tuottanut tulosta eikä minun tarvitsisi jonottaa alkuunkaan?

Kertoessani tarvitsevani uuden modeemin tämä aulaemäntä ohjasi minut sivuun pömpelin luo, jossa luki ”Moi!”. Kun tätä sanaa tajusi näpäyttää, ruutuun tuli vuoronumerovalikko, josta taas näpäyttämällä sai vuoronumeron.  Enpähän olisi heti tajunnut.

”Tuolta automaatista saat kahvia ja odotellessasi voit tutustua myymälän valikoimaan. Asiakaspalvelija tulee etsimään sinua, kun on sinun vuorosi. ”, aulaemäntä opasti.

Olin hakeutunut Shopitiin (mikä nimi!) heti aamuyhdeksän jälkeen siinä toivossa etten joutuisi ruuhkiin. Istuin odottamaan ison pehmustetun laatikon päälle, joka toimitti penkin virkaa. 16 isoa televisionäyttöä vilkkui valoja ja mainoksia. Kelmeänsiniset kattovalot kuumottivat kasvojani. Tunsin itseni merisairaaksi.

Miksi asiakkaita piti olla vastaanottamassa ”aulaemäntä”? Oliko hän kuin onnettomuuspaikan triage-hoitaja, joka tekee kiireellistä potilasluokittelua?  Aulaemäntä ei pystynyt auttamaan asiakkaita, vaan ohjasi jokaisen Moi!-koneelle. Vanha vuoronumerojärjestelmä olisi vapauttanut aulaemännän toimen ammattilaiseksi tiskin taakse (eikä kenenkään tarvitsisi etsiä minua).

Yksi asiakaspalvelija purki sumaa. Toinen henkilökuntaan kuuluva naputteli tietokonetta, muttei näyttänyt palvelevan asiakkaita. Aulaemäntä yritti näyttää pätevältä kulkiessaan toimettomana aulassa, partioiden katseellaan ulko-ovea. Heti kun joku pahaa-aavistamaton tuli ovesta sisään, hänet opastettiin Moi-koneelle lupauksella, että asiakaspalvelija etsii heidät sitten.

Tarkastelin tilannetta vartin verran ja päätin kokeilla kahviautomaattia. Oh la laa, cappunicoa. Ei hullumpaa. Päätin testailla seinillä vilkkuvia laitteita. Oikeanlaisella sorminäpäytyksellä tietokoneääni esitteli minulle eKirjoja, Vahtipalvelua ja Viihdepaketteja. Oli kotiteatteripaketteja, tietokoneita, tabletteja (jotka siis eivät ole lääkkeitä), kännyköitä ja tietysti kaikkia mahdollisia oheistuotteita. Yhtäkään en näistä tarvinnut. Modeemeja en nähnyt missään.

Sain vuoronumeroni kello 9.15, edelläni oli kuusi henkilöä. Kahden cappucino-kupin ja kolme varttia myöhemmin suoni ja kupla oli pullistunut otsaani. Hain katseellani asiakas-WC:tä. Turhaan. Kauankohan menisi ennen kuin minua etsittäisiin?

Aloitin hermostuneen jalan vaihtamissteppaamisen. Vaipat olisi ollut kova sana. Olisin voinut kokeilla miltä vanhainkotien asukkaista tuntuu laskea alleen hoitajaa odotellessa. Vieressäni jonottanut mies manasi, millaista Venäjän touhua. Uusi myymälätilaremontti ei ollut, kuulemma, tuonut mitään muutosta, tällaisia jonoja oli ollut jo kaksi vuotta. Tämä oli juuri remontoitu Elisan lippulaivamyymälä. Voi pojat!

Vihdoin, tuntia myöhemmin, oli minun vuoroni. Modeemia heillä ei ollut. Eipä tietenkään. Mitäs siellä turhaan sellaisia, tietokonetekniikan erikoisliikkeessä. Modeemi luvattiin toimittaa minulle postissa. Jalat ristissä kysyin asiakas-WC:tä.  ”Ei, meillä ole.”, myyjä sanoi. Huokasin varmaan siihen malliin, että myyjä vei minut (luvatta) henkilökunnan sosiaalitilojen vessaan. Sinne jäivät muut asiakkaat Moi!-koneen ja kahvikuppiautomaatin viereen, kun se ainoakin asiakaspalvelija lähti viemään minua ulos porttikongin kautta toisessa rappukäytävässä sijaitseviin sosiaalitiloihin. Tämä asiakaspalvelija oli todellinen triage-hoitaja: joutunut asiakaspalvelijoille tuttuun heistä riippumattomaan epäsuosiolliseen työtilanteeseen. Resursseja on, mutta ne ovat väärissä paikoissa. Johdon visiot ovat kaukana ruohonjuuritasosta.

Kysyessäni esimiesten tietoja voidakseni antaa heille palautetta jonotusajoista, asiakaspalvelija totesi: ”Eivätköhän nämä jonoasiat liene heillä tiedossa.” Intin yhteystietoja, halusin antaa palautetta.  ”Voit antaa sitä Elisan nettisivuilta Anna palautetta -kohdasta.” (Se on varma, että tämä blogikirjoitus lähtee sinne. Katsotaanpa mitä vastaavat…)

Velvollisuutemme on pitää oikeuksistamme huolta. Asioiden korjaamisella ei ikinä tarvitse pitää kiirettä, jos kukaan ei tee asiasta numeroa. En kaipaa lippulaivoja, aulaemäntiä, Moi!-koneita ja turhakkeita, vaan useampia asiakaspalvelun ammattilaisia, lyhyempiä jonoja ja ”peruspalveluja” (kuten modeemi) ja perustarpeisiin (kuten asiakkaan arvostus, kohtuulliset odotusajat, asiakas-WC) vastaamista.

”Hienoilla” ulkoisilla puitteilla ei tee mitään, jos perusasiat eivät toimi. Mitä useampi asiakas antaa palautta ja äänestää jaloillaan ja lompakollaan, sen nopeammin muutoksia tapahtuu. Passiivisella alistumisella saamme edelleenkin sietää huonoa asiakaspalvelua.

                                                          ***
Sain eilen (10.1.2012) puhelun Elisalta liittyen heille lähettämääni palautteeseen. Minulle pahoiteltiin, että asiakaspalvelukokemukseni ei ollut onnistunut ja kerrottiin, että Elisa suhtautuu vakavasti saamaansa asiakaspalautteeseen.

Selvisi, että aulaemännäksi kutsumani henkilö on virallisemmin myymälä-host ja tarkoituksena on, että asiakas kohdataan heti alkuvaiheessa hänen astuessa myymälään ja odotusaika voidaan hyödyntää ja tehdä mahdollisimman miellyttäväksi. Esitin Elisan edustajalle ajatuksen, että näinkö odotusaikoja ei pyritäkään lyhentämään, jotta myymälä-host ehtisi esitellä asiakkaille erilaisia myytäviä tuotteita. Pääsääntöisesti tälläisia jonoja ei kuulemma ole. ”Silloinhan host on aivan turha”, intin.

Odotusaika on kuulemma yleisimmin noin 10 minuuttia. Joskus sattuu samaan aikaan henkilökunnan koulutuksia ja runsasta asiakasvirtaa samanaikaisesti tai joulusesonki, jolloin jonoa syntyy. Asiakaspalvelijat eivät ehkä ehdi auttamaan asiakkaita myymälän tutkimisessa, kun ovat asiakkaassa kiinni, joten myymälä-host on samalla myymälänhallintaa, opastusta ja auttamista.

Meille syntyi ihan mielenkiintoinen keskustelu, kun hymy suupielessä vastaväittelin eri asioista. Yleisö-wc:n puuttumista he valittivat.

Jotain hyötyä tästä kaikesta kuitenkin oli, kun puhelun päätteeksi tarkistimme puhelinliittymäni tarkoituksenmukaisuuden. Olen viime aikoina koettanut tutkailla eri liittymiä kilpailuttamisen toivossa, mutta se on ollut armottoman vaikeaa. Pitäisi tietää kuinka paljon soittaa, mihin liittymiin, kuinka pitkiä puheluita ja montako tekstiviestiä lähettää ja löytää sopivin liittymä. Nyt minulle räätälöitiin oikea paketti, jonka ansiosta säästän ihan merkittävän summan rahaa vuoden kuluessa. Elisa petrasi. ;)

This is your life

Usein kysytyt kysymykset osa 3: Mikä oli vaikeinta, kun päätit repäistä itsesi irti oravanpyörästä? Mitä vastoinkäymisiä sinulla oli?

Vaikeinta oli kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä ja arvostelua. En tiennyt tarkalleen itsekään mihin olin heittäytymässä, kun lopetin työni, lähdin opiskelemaan, erosin, hyppäsin uuteen ihmissuhteeseen ja korjasin vanhaa taloa. Kaikki tuntui todella hyvältä, kunnes ryhdyin kuuntelemaan toisten kommentteja: 

– ”Oletko ihan hullu?”

– ”Kyllä, talvi teidät täältä pois ajaa.”

– ”Jaa tuohonko meinaat muuttaa?!” (Ja räkäinen nauru päälle.)

– ”Ai, hyvänen aika! Onko sinusta tullut ihan kaheli? Ei ny millään pahalla…”

– ”Oletko ihan järkevä? Mieti nyt tarkkaan vielä.”

– ”Taisit pistää elämäsi ihan sekaisin. Kannattiko?”

– ”Korjaatko tuon talon siis siksi aikaa, että saat rakennettua uudemman ja isomman?”

Turha mainita, että kommentit olivat lannistavia. Ryhdyin epäröimään, tunsin häpeää puitteistani, pelkäsin arvioineeni tilanteen väärin, tehneeni virheellisiä ratkaisuja, joita joutuisin katumaan. Kukaan ei kannustanut. Löytämäni elämänilo meinasi väistyä, kun murehdin. Mitä jos he ovatkin oikeassa? Onnistunko sittenkään luomaan itselleni omannäköiseni elämän?

Pian ymmärsin, että ihmisten täytyi pelätä ratkaisujani, siksi niitä täytyi vähätellä. Minun toisenlaiset ratkaisunihan voisivat osoittaa, että he olivat tehneet huonoja valintoja – enkä minä. Moni ihminen on valmis elämään yleisesti määriteltyjen normien mukaan koko elämänsä. Joillekin se sopii, mutta minulle ei. Miksi siis kuuntelisin, kun toiset arvioivat minun elämääni heidän lähtökohdistaan käsin, kun he eivät tiedä minusta, todellisista ajatuksistani ja lähtökohdistani mitään? Suljin korvani ihmisten kommenteilta. Saisin elää loppuelämäni muiden odotusten mukaan, jos sille linjalle lähtisin.

Jokaisella meistä on heikko ja epäröivä puolemme, mutta sen vastapainona meillä on myös rohkeutta ja vahvuutta. On vain kyse siitä kumpaa puolta ruokimme enemmän. Suljin korvani ihmisten kommenteilta, jotka yrittivät ruokkia heikkouttani. Avasin silmäni, uskoin itseeni ja siihen mitä sielussani tunsin ja toimin peloista huolimatta.

Meidät on opetettu kuuntelemaan "järjen" ääntä, vaikka tänä päivänä tuntuu, että missään on harvoin enää järkeä. Tuntuu kuin kaikesta tekemisistämme olisi hävinnyt suhteellisuudentaju. Siksipä meidän olisi kaikin konstein kuunneltava sydäntämme ja sieluamme enemmän. Omantuntomme ja intuitiomme hentoiset kuiskaukset jäävät helposti kuulematta kaikessa kiireessä ja melskeessä.

Pelkäämme muutosta yli kaiken. Pelot eivät ole turhia, ne suojelevat vaaroilta. Kannattaakin olla varovainen. Korkealta voi pudota, tuli voi karata käsistä ja joskus ego kailottaa mitä se haluaisi, vaikka se ei ole viisasta. Olin varovainen, tein riskikartoituksia, varmistin ettei kyse ollut hetken päähänpistosta.

Pohdin, mitä tapahtuisi, jos hyppäisin oravanpyörästä ja pahin tapahtuisi enkä onnistuisi uuden elämäntavan toteuttamisessa tai en keksisi ajoissa vedenpitävää suunnitelmaa toimeentuloni varmistamiseksi. En kuolisi siihen, vaan kartuttaisin elämänkokemuksia. Tämä on vain elämää. Ei sitä auta ottaa liian vakavasti. Aina löytyy toisenlaisia ratkaisuja, tulee uusia ideoita ja syntyy uusia ennalta arvaamattomia tilanteita, jotka mahdollistavat taas toisenlaisia asioita. Pahimmassakin tapauksessa palaisin vain takaisin siihen mistä en alun perin meinannut uskaltaa lähteäkään.

Milloin viimeksi mittasit itsesi?

Olipa kerran siemen, joka oli yksin ja jota kukaan ei huomannut. Siemen tunsi itsensä mitättömäksi, eikä pitänyt olemassaoloaan minkään arvoisena.

Eräänä päivänä tuuli tarttui siemeneen ja heitti sen varjoista paahtavaan aurinkoon keskelle peltoa. Siemen ihmetteli, miksi juuri hänen pitää kärsiä paahtavasta auringosta. Sitten alkoi sataa. Siemen ihmetteli miksi hänen pitää liota sateessa päivästä toiseen.

Viikot ja vuodet kuluivat, ja siemen kärsi vuoroin paahteesta ja vuoroin sateesta. Eräänä päivänä matkamies saapui paikalle ja sanoi: ”Luojan kiitos, vihdoinkin saan levätä varjossa.” Siemen luuli että mies pilkkasi sitä ja kysyi: ”Mitä sinä oikein puhut?”

Mies ihmetteli: ”Kuka puhuu?”

”Minä, siemen”.

”Siemen?”, mies hämmästeli. ”Et sinä ole siemen, vaan puu. Oikea jättiläispuu.”

Siemen hymyili ensimmäistä kertaa elämässään.

Tarkista sinäkin välillä oma kokosi.

Harmittoman näköinen tumppu ei ole vaaraton

Jatkan vielä lintujen talviruokinnasta. Nyt on ollut leuto alkutalvi, joten linnuilla on helpompaa, mutta talviruokinnan merkitys on linnuille suuri. Monien pikkulintujen, kuten sinitiaisen ja viherpeipon, arvellaan yleistyneen Suomessa talviruokinnan ansiosta.

On jännittävää seurata miten lintulajit ja lukumäärät ruokintapaikalla vaihtelevat päivittäin, viikoittain ja kuukausittain. Joskus talitiaisia on kymmenen, mutta sinitiaisia on vain kaksi. Yhtäkkiä paikalle löytää parikymmentä sinitiaista ja jonain aamuna ilmaantuvat kauan poissa olleet punatulkut. Viime vuonna tammikuussa ruokintapaikalle ilmestyi mustarastas, joka viipyi kevääseen saakka. Mistähän sekin ilmestyi? Mahtoiko sitä kaduttaa kovien pakkasten ja lumikinosten keskellä, ettei se lähtenyt ajoissa kohti Ranskaa tai Iso-Britanniaa? Ilman ruokintaa se ei olisi selvinnyt. Harmaapäätikkoja on näkynyt aina vain yksi, mutta käpytikkoja voi olla neljäkin samanaikaisesti jonottamassa rasvalle pääsyä.

Maallikkoharrastajan keräämillä havainnoilla ja tiedoilla on merkitystä tieteelliselle tutkimukselle, esimerkiksi osana Eläinmuseon valtakunnallista ruokintapaikka seurantatutkimusta. Eläinmuseo etsii avustajia, jotka kertoisivat ja tilastoisivat mitä heidän ruokintapaikoillaan tapahtuu. Museo lähettää mielellään lomakkeet ohjeineen kaikille hankkeesta kiinnostuneille. Ohjeita ja lomakkeita saa verkko-osoitteesta: https://www.luomus.fi/fi/ruokintapaikkaseuranta tai lisätietoja voi tiedustella linnustonseurannasta: linnustonseuranta@luomus.fi . Ruokintapaikkaseurantaan voi osallistua miltä tahansa ruokinnalta 1.10.–30.4. välisenä aikana.

Kerran vuodessa ruokintakauden alussa Eläinmuseo lähettää uusien havaintolomakkeiden mukana edellistalven yhteenvedon, jossa on tilastot mm. eri lintujen kannanvaihteluista, pitkäaikaismuutoksista, vaihteluista maan eri osissa ja talven eri aikoina, ravinnon vaikutuksista, mitä sairauksia, risteymiä ja värimuotoja ruokavieraissa on esiintynyt jne. Mukana tulevat havainnoijien antamat lisätiedot ruokintapaikoilta ovat mielenkiintoista luettavaa. Tässä joitain esimerkkejä:

• Varpuspöllö oli jahtitouhuissa tammikuun päivänä ainakin klo 13-15 ja sai neljä saaliseläintä. Kolme saalista pöllö varastoi kottaraisenpönttöön, mutta neljännen se söi. Pikkupöllön pyyntionni ei yleensä jatku pitkään näin auvoisena. Pikkulinnut oppivat, että tämä harmittoman näköinen tumppu ei ole vaaraton. Lopulta myös närhet keksivät pyytäjän. Niiden bravuuritemppuihin kuuluu varpuspöllön saaliin varastaminen.
• Varpushaukka päivysti koko kevään vaanien terassin puutuolien alapienalla aivan ruokintapaikan vieressä.
• Kerran huomasin, että itseään puistelevasta keltasirkusta irtosi kerralla kymmenkunta höyhentä. BirdLife Suomesta vastattiin, että kyseessä saattoi olla ns. kauhusulkasato ja arveltiin mahdollisesti varpushaukan näyttäneen itseään.
• Kanahaukkakoiras nappasi närhen automaatin katolta.
• Kanit pesivät tarkkailualueella olevan leikkimökin alla. Huuhkaja varhain aamulla syömässä tappamaansa kania.
• Puukiipijälle oma ruokapaikka: puunkylkeen levitän munkkirasvaa, kelpaa kyllä tinteille ja harakoillekin.
• Punarinta oppi syömään pähkinämurskaa.
• Odotimme pulmusia turhaan. Onneksi kuulimme, että niitä oli sentään nähty Käsivarren ja Utsjoen puolella, ovat vain menneet eri reittejä pohjoiseen.
• Mielenkiintoisin tapaus oli ehdottomasti rautiaisen selviytyminen talvesta, tosin sinnikkään ja tunnollisen ruokinnan avulla. Murskasin sille pieneksi rasvasiemenseoksen ja pähkinää.
• Kovilla pakkasilla (-26…-29 °C) sinitiaiset söivät omenoita.
• Joulukuussa ilmestyi urpiaisparven mukana ruokintapaikalle kaksi koiraspeippoa.
• Metsäkauriita lintujen ruokintapaikalla 1–5 kerrallaan. Söivät auringonkukansiemeniä, hedelmiä, juureksia ja heinää.
• Siili ruokinnalla syksyllä viimeisen kerran 21.10. Keväällä ensimmäisen kerran 8.4.
• Laitoin kärpälle 2-4 kertaa viikossa kalaa kahden metrin pituiseen 100 mm:n muoviputkeen, jonka päät olivat 5-15 cm lumen yläpuolella. Kärppä asusti useita viikkoja putken alla lumen peittämässä risukasassa. Sen kulkuaukko oli putken suun alla. Yleensä se kantoi kalat heti omiin piiloihinsa. Myyrät ja päästäiset hakivat myös kalaa putkesta.

Kaikki siis ruokintapaikkaa perustamaan, tekemään hienoja havaintoja ja osallistumaan Eläinmuseon ruokintapaikkaseurantaan! 

Keskiviikkokolumni: Miksi kiinnitin huomiota vain puutteisiin?

Pohdin usein entistä ja nykyistä elämääni. Aikaa ennen ahaa-oivallustani, tyytyä vapaaehtoisesti vähempään, ja aikaa sen jälkeen.  Elämäni on muuttunut niin äärimmäisesti, että vaikka elän samassa maassa, voisin yhtä hyvin olla vaihtanut maata ja sivilisaatiota. Ajoittain vieläkin olen jonkinlaisessa kulttuurisokissa.

On vaikea ymmärtää miksi toimin silloin, niin kuin toimin.  Shoppailin, törsäsin, olin ajattelematon, annoin toisten ihmisten täyttää kalenterini, toisten odotukset ohittaa omat tarpeeni. Uskoin, että muut tietävät paremmin kuin minä, mikä minulle olisi hyväksi. Nyt minun on vaikea ymmärtää, miksi pelkäsin elämänmuutosta, vaikka siinä entisessä oli niin paha olla. Kannoin vastuuta ja huolta muista, vaikka minun olisi pitänyt olla terveesti itsekäs ja huolehtia itsestäni. Miksi odotin niin kauan, ennen kuin halusin oppia tuntemaan itseni?

Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään. Mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa, mutta menneestä voi oppia. Pohdittava, mitä todella haluaa elämässä, ja elettävä sitä sitten todeksi. Minussa on vieläkin pieni itseni ruoskija, joten muistelen kuitenkin hiukan menneitä.

Kymmenen vuotta sitten kiinnitin huomioni etupäässä epäkohtiin. Halusin aina vain jotain, tietämättä itsekään mitä “se jotain” oikein oli. Halusin kaikkea mahdollista, ja olin nyrpeä. Nojailin asuntoni ovenkarmiin ja mittailin huonetta tyytymätön ilme kasvoillani. Katto oli liian matalalla. Olisin ehdottomasti halunnut korkeamman huonekorkeuden. No, sille ei voi mitään. Vai voisiko? Tekisinkö reiän kattoon? Se söisi yläkerran huonetilaa, mutta sitten ympärilläni olisi avaruuden tuntua. En ymmärtänyt avata kotini ovea ja nauttia ulkoilman avaruudesta.

Mittailin ikkunoita ja mietin erilaisia verho- ja kangasmateriaaleja. Kangaskaupassa olisi mahdollisuus konsultoida verhoasiantuntijaa. Pitäisikö? Silloin en ymmärtänyt kerätä luonnosta löytämiäni sulkia ikkunoideni koristeeksi. Kodin sisustusta ja kaikenlaista ”kehitettävää” riitti. Kotini oli kiva. Miksi silti kiinnitin huomiota vain sen puutteisiin? Tyytyväisyyden sijasta olin tyytymätön. Tyytymättömyys ja kiittämättömyys ohjaavat kohti masennusta.

Kompastuin markkinamiesten ansaan, toiseen toisensa jälkeen.  Lopulta kaaduin niin pahasti, että palikat päässäni loksahtivat kohdalleen. Yhtäkkiä en enää kiinnittänyt huomiota kaikkiin aineellisiin asioihin mitä minulle tarjottiin, vaan katsoin mihin askeleeni (ja rahani) sijoitin. Valpastuin. Lakkasin valittamasta, koska löysin kiitollisuuden.  Enää en kiinnitä huomiota siihen mitä minulta puuttuu, vaan siihen mitä minulla jo on.

Elämä lahjoittaa kokoajan hyvää. Kirjoitan tätä aamutuimaan, mutta olen jo mielessäni ehtinyt kiittänyt sitä, että eilen täällä kävi nuohooja ja piippu on puhdistettu. Olen kiitollinen, että taloni on lämmin, ja voin lämmittää puilla. Ajoittain unettomuudesta kärsivänä ihmisenä kiitin, että nukuin hyvin.  Valvotuista öistäkin kiitän, kun saan kuunnella hiljaisuutta, katsella tähtitaivasta ja kuunnella pöllöjen huhuilua.

Yritän olla pitämättä asioita itsestään selvänä. Me länsimaiset ihmiset herkästi pidämme. Mieti, jos jonain aamuna herätessäsi olisi sähkökatkos tai jos hanasta ei tulisikaan vettä? Kuinka päiväsi lähtisi käyntiin? Olen kiitollinen, kun tulen pihanperältä huussista, että sadevesitynnyrin vesi ei ollut vielä umpijäässä, ja sain pestä käteni kylmässä vedessä.

Söin aamupuuroni, ja kiitin mielessäni sitä tuntematonta henkilöä, joka on viljellyt luomukauraa, että saan nauttia terveellisen kaurahiutalepuuron. Kiitin talviuneen painuvaa luontoa puuroni päällä olevista mansikoista, jotka keräsin heinäkuun helteillä. Olen kiitollinen, että voin pimeänä aamun hetkenä palata ajatuksissani kesään. Olen kiitollinen, että saan kirjoittaa. Kiitos, että sain kertoa tästä teille.

Ajanhallintaa

Olen saanut kyselyjä miksi blogissani ei ole kommentointimahdollisuutta. Olen päätynyt siihen ratkaisuun (ainakin toistaiseksi), koska jo pelkän blogin kirjoittaminen vie aikaa. Kommentointien seuranta ja vastakommentointi veisivät sitäkin enemmän. Istun tietokoneen ääressä paljon erilaisten kirjoitustöiden ääressä, sähköpostikin siihen vielä… Toisin sanoen koetan pitää blogini yksinkertaisena. 

Sellaisen muutoksen blogiin kuitenkin nyt tein, että lukijakseni on helpompi liittyä. Sivuillani käy kuukausittain viitisentuhatta lukijaa. Wau! Ehkä nyt useamman on helpompi lisätä sivuni lukulistoilleen oheisen ”liity tähän sivustoon” -napin kautta. (Ihmettelen, että osasin moisen ”gadgetin” sivuilleni laittaa. En tajua näistä blogisivujen ulkoasu-asetuksista juuri mitään. ;)

Kiitos kaikille lukijoilleni! :)

Sisäisen rauhan oireet

1. Taipumus ajatella ja toimia spontaanisti, ei menneiden kokemusten aiheuttamien pelkojen pohjalta.
2. Pettämätön kyky nauttia jokaisesta hetkestä.
3. Haluttomuus itsensä tuomitsemiseen.
   
4. Haluttomuus muiden tuomitsemiseen.
5. Haluttomuus konflikteihin.
6. Haluttomuus tulkita muiden tekoja.
7. Kyvyttömyys murehtia.
8. Toistuvat, ylitsevuotavat kiitollisuuden tunteet.
9. Tyydytystä tuottava ykseyden tunne muihin ihmisiin ja luontoon.
10. Toistuvat sydämestä tulevat hymyilykohtaukset.
    
11. Kasvava alttius vastaanottaa muiden antamaa rakkautta sekä vastustamaton halu jakaa sitä itse.
12. Kasvava alttius antaa asioiden tapahtua mieluummin kuin saada ne tapahtumaan.

- Jeff Rockwell -

Suomi luopuu siemenperunoistakin

Kirjoitukseni Aamulehden Näkökulma-palstan vierailijana 21.11.11.

Mitä korkeampi omavaraisuus Suomessa on, sen vähemmän joudumme ostamaan muilta ja sen turvallisemmaksi voimme itsemme tuntea. Täydellistä riippumattomuutta ja omavaraisuutta on käytännössä mahdoton saavuttaa, mutta pienetkin asiat lisäävät hyvinvointiamme. Esimerkiksi sen sijaan, että ajamme nurmikonleikkurilla pihamme puolikuoliaaksi ja tuhlaamme aikamme saastuttavaan ja tuottamattomaan työhön, kannattaisi nurmikko hävittää ja istuttaa tilalle ruokakasveja. Elämä muuttuisi heti tarkoituksenmukaisemmaksi. Mitä korkeampi omavaraisuus meillä on, sen parempi.

Nyt globalisaation myötä Suomen kansallisomaisuutta ja suomalaisia yrityksiä myydään ulkomaille, omistus siirtyy yhä harvempien käsiin. Hinnat nousevat, eikä meidän auta kuin maksaa. Olemme tulossa riippuvaiseksi tekijöistä, joihin meillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia.

1970- ja 80-luvuilla toistettiin iskulausetta: suosi suomalaista - osta kotimaista. Nyt ostetaan sieltä mistä halvemmalla saadaan – ulkomailla kaikki tehdä suomalaista halvemmalla. Suomen elin- ja tuotantokustannukset ovat maantieteellisten seikkojen vuoksi pakostakin korkeammat. Samaa peliä pitäisi pelata, vaikka kortit on alkujaankin jaettu epäedullisesti. Se johtaa tappioon.

Siitä seuraa omaisuuden realisointi, että jostain saisi rahaa. Tämä on järkevää, niin kauan kun myydään omaisuutta, joka vie resurssejamme. Esimerkiksi myymällä nurmikonleikkurin säästää rahaa, aikaa ja luonnonvaroja. Jos myymme nurmikon, joudumme altavastaajan asemaan, kun joku toinen ymmärtää istuttaa siihen ne omenapuut ja marjapensaat. Joudumme ostamaan ruokamme toisten ehdoilla. Voimme vain harmitella miten tolloja osasimmekin olla. Sitten tajuamme, että onhan meillä metsät! Kerätään sieltä ilmaiseksi luonnon antimet. Mutta mitä? Metsät ovat muuttuneet avohakkuuraiskioiksi ja auki auratuiksi metsänpohjiksi! Marjat ja sienet eivät tule kasvamaan vuosikymmeniin. Eivät ehkä koskaan. Meillä ei ole tietoa maankynnön vaikutuksista pohjoiseen maahamme. Metsäteollisuus nostaa kytkintä ja siirtyy ulkomaille. Me ostamme vuosittain miljoonilla euroilla marjoja ulkomailta ja ihmettelemme, kun marjat pitää kuumentaa ensin, ettei tule noroviruksia.

Mitäs muuta syötäisiin? Suomalaiset syövät henkeä kohden eniten jäätelöä Euroopassa. Kotimaiset jäätelönvalmistajat Ingman ja Valio myytiin ulkomaisille Unileverille ja Nestlelle. Bona ja Piltti lastenruoat ovat niin ikään sveitsiläisen Nestlen. Turun sinappi valmistetaan Puolassa, 80 % Suomen Sokerista on saksalaisten, VAASAN omistaa pääomasijoittajat, Sinebrychoff on tanskalaisen Carlsbergin. Joulukuusensa ja kinkkunsakin suomalaiset ostavat tanskalaisilta. Hartwall myytiin Alankomaiden Heinekenille, sen mukana meni Lapin kulta ja Karjala oluet. Nyt varsinainen Lapin kulta ja mineraalit myydään ulkomaisille valtaajille. Venäläiset ostavat Karjalaa ja muita maa-alueita, ruotsalaiset ja virolaiset suomalaisten kalastuslaivojen mukana Suomen kalastuskiintiöt ja norjalainen Yara osti Suomen lannoiteteollisuuden.

Ulkomaiset yritykset rynnistävät Suomeen: Gigantti, Bauhaus, Starkki, H&M, Ikea, Dressman, Lidl, lista on loputon. Kotimaiset yritykset ulkoistavat, irtisanovat ja siirtyvät ulkomaille. Valtion, kuntien ja kaupunkien päättäjät yksityistävät ja myyvät suomalaista omistusta pörssiin. Espoon kaupunki myi sähköyhtiönsä E on:ille. Se myi omistuksensa Fortumille, joka puolestaan nosti reippaasti espoolaisten sähkön hintaa. Kaikki tämä on aivan laillista, mutta ilmiö on kestämätön. Jäämmekö vangiksi omaan maahamme?

Jotain hyvää on löydettävissä. Isojen teollisuudentehtaiden sulkemiset lisäävät Suomen energiaomavaraisuutta, opimme ehkä varjelemaan ainutlaatuista luontoamme, lannoitteiden hintojen nousu kannustaa luomuviljelyyn. Jatkuva kasvu nähdään mahdottomaksi ja ymmärrämme muuttua suomalaisuutta, suomalaista luontoa, luonnonvaroja ja kansallisomaisuutta arvostavaksi säästöyhteiskunnaksi.