Alhonlahden uutisia

Kävin tänään kirkonkylällä ja poikkesin kahvilassa kahvilla. Kahvilan pöydällä oli päivän sanomalehti. Huomasin vasta sanomalehden nähtyäni etten ole edes kaivannut sanomalehteä laitettuani sen tauolle pari viikkoa sitten. Otin lehden selatakseni sitä mutta päätinkin antaa olla. Etusivun otsikot kertoivat Tavasen tekopohjavesihankkeesta ja kuinka Niinistön valtiovierailu Ruotsiin oli kuin satua. Ei jaksa. Maailma menee menojaan, luen minä uutisia tai en. Tulisin vain pahalle päälle. Harvoin lehdissä on mukavaa luettavaa.

Paljon parempia uutisia kuuluu Alhonlahdesta. Olin eilen iltapäivällä oksia silppuamassa, kun kuulin pikkulintujen varoitushuudon. Terästin katsettani. Varpushaukka lensi kohti pohjoista, naakkapariskunta kohti itää. Naakat ja haukka kohtasivat pellon yläpuolella ja lensivät hetken vierekkäin ennen kuin lähempänä oleva naakka tajusi tilanteen ja teki väistöliikkeen. Liian myöhään. Haukka iski ja osui. Naakka valitti ääneen ja molemmat linnut tippuivat kasvimaalle kompostin taakse. En nähnyt niitä, mutta taistelu jatkui ja alakynteen jäänyt naakka äänteli. Välillä kompostin takaa viuhahti haukan siipi. Sitten hiljaisuus. Varpushaukka onnistui.

Iloitsin varpushaukan puolesta. Naakka oli haukalle varmasti elintärkeä saalis ja iso ateria, jolla pärjäisi pitkään. Varpushaukka viipyili kompostin takana, joten päätin lähteä hakemaan sisältä kameraa. Jonkin ajan päästä varpushaukka lähti liikkeelle matalalla lentäen, saalis oli painava. Se lensi ojan vieressä kasvavaan pajupensaaseen maahan, suojaisampaan paikkaan ruokailemaan. Yritin tietysti pysyä kameran kanssa vauhdissa siinä onnistumatta. (Hah haa! Nyt Tapsa L:ää naurattaa... Sininen nuoli osoittaa haukan pyrstöä.) 

Ellei tietäisi ei heti tajuaisi, että musta viiru on varpushaukan naakkapaketti. Hih.

Jätin oksien silppuamisen ja jäin odottamaan milloin haukka saisi ruokailtua. Ehkäpä onnistuisin saamaan paremman otoksen. En nähnyt haukkaa mutta tiesin sen olevan puskan juurella. Naakkapuolisokin tiesi sen. Naakat ovat pariuskollisia ja elävät saman kaverin kanssa koko elämänsä. Naakkapuoliso kaarsi haukan ruokailupaikan yllä ja – kyllä – valitti.

Olen kuullut paljon naakkojen ääntelyä näinä vuosina kun olen asunut naakkojen naapureina mutta tällaista ääntä en koskaan. Se oli vaikerrus, jossa oli samaan aikaan surua mutta taustasävynä jotenkin väistämättömän hyväksyvä ääni kuin ”nyt se sitten tapahtui”. En saa sitä ääntä korvistani, mutten osaa sitä sen paremmin kuvaillakaan. Lintutieteelliset tutkijat eivät saisi päätäni kääntymään, etteikö naakka tuntenut menetystä. 

Naakka kaarteli pitkään pajupuskan yllä ja vaikersi.

Kuolema on luonnossa aina läsnä, se on olennainen osa kaikkea. Me ihmiset tahdomme unohtaa tämän. Kuvittelemme olevamme kuolemattomia ja elämme kuin meillä olisi toinen elämä varalla. 

Odotellessani haukkaa, näin taivaalla Alhonlahden kevään ensimmäisen sääksen! (Epätarkan ja tumman kuvan myötä terveisiä Masallekin, joka vinkkasi sääksikamerasta.) 

Kyllä mä vielä joku päivä opin kuvaamaan ja sääksi näyttäytyy läheltä aurinkoisena päivänä...

Sitten Ansa ja Ikonen (laulujoutsenpariskunta joka pesii rannallamme) ajoivat neljä joutsenta pois reviiriltään ja kurjet tanssivat pellolla toisilleen. (Siitä en valitettavasti saanut kuvaa.)

Tunti kului lumisateessa ja tuulessa. Haukka jatkoi ruokailuaan. Tuli kylmä, annoin periksi ja lähdin lämmittämään saunaa. 

Illalla, kun oli vielä valoisaa, kiersin ojalle katsomaan haukan ruokailupaikkaa.  Kaikki oli syöty, vain sulkia oli jäänyt. Kävin samalla tarkistamassa (kuten viimeiset kolme viikkoa) olisivatko siilit voineet herätä talviuniltaan. Toinen oli! Voi hurraa!  Olen vaivihkaa varustanut itseäni sen varalta, että siilit eivät välttämättä ole selviytyneet talvesta. Kiikutin siilille ruokaa (olikohän tämä Nepa?) Aamulla kippo oli melkein tyhjä. Toisesta siilistä ei ole merkkiä, ainakaan toistaiseksi.

Eilisen illan ja tämän päivän mittaan on selvinnyt, että kuollut naakka oli talomme vieressä pesinyt. Naakat aloittivat pesinnän viime lauantaina. Nyt pesällä ei ole ollut mitään liikettä eikä toinen naakka ollut vartioimassa puolisonsa haudontaa, kun kuljemme ovissa (pesään matkaa talostamme noin 10 metriä).

Kolopuu on toistaiseksi vapaana. Tuleeko siihen telkkä vai toinen naakkapariskunta? Koska veneväylä sulaa, että sääksi saa saalistaa kalaa? Milloin näen kurkien tanssin seuraavan kerran (vaiko enää koskaan)? Milloin Ansa ja Ikonen alkavat rakentaa pesäkekoaan?  Onko toinen siili hengissä?

Vain nämä ovat tärkeitä uutisia. En aio käyttää aikaani miettiäkseni talouden syöksylaskua tai päättäjien aivottomuutta. Mietin mieluummin naakan erikoista huutoa, varpushaukan täysinäistä vatsaa ja itken ilosta kun pieni siili kurkistaa lehtikasan alta.

Kuka muistaa Amerikan kirjeenvaihtajan, jonka uutiskatsaukset päättyivät aina samoihin sanoihin: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”? Olen sitä mieltä, että kaikki hyötyisivät mediapaastosta. Tarvitsemme vähemmän ikäviä, draamanhakuisia otsikoita ja enemmän iloisia ja mieltämme hyvällä tavalla askarruttavia luontouutisia ja -kokemuksia.  

"Täällä Kaarina Davis, Alhonlahti."