Keskiviikkokolumni: Vaali jokaista päivää

Kesä. Monille vuoden rakkain aika on täällä. Kesää odotetaan ja kaivataan.

Ystäväni kertovat kaipaavansa nuoruutensa kesistä:

”Sitä, että silloin oli aikaa.”
”Maaseutua. Oli ihanaa viedä tonkissa soppaa heinäpellolla huhkiville ja poimia tien varrella kasvavia ahomansikoita.”
”Vapautta ja kesälomaa. Uimarannalle mentiin viettämään aikaa ja sai uida kokoajan.”
”Sitä, ettei välttämättä tarvinnut tehdä mitään. Sai katsella pilviä ja heittäytyä ihmettelemään kukkivaa kukkaa. ”

Tuntuvatko kesä ja nostalgiset kesämuistot parhaimmalta elämänajalta, koska niissä olemme meille luonnollisimmassa paikassa, lähellä luontoa?

Vietämme tänä päivänä liian paljon aikaa paikoissa, joissa meiltä halutaan tai vaaditaan jotain. Läsnäoloa, työpanosta, huomiota, rahaa ja suoritusta. Luonto ei vaadi meiltä yhtään mitään. Luonnossa olemme riittäviä itsellemme. Saamme voimia, ahaa-elämyksiä ja suhteellisuudentajua siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Luonnossa saatamme kokea jotain ainutlaatuista, joka ei koskaan enää toistu. Saamme siitä muistosta ja mielikuvasta loppuelämäksemme voimaa.

Kun olemme alakuloisia, stressaantuneita ja masentuneita, ajattelemme, että töissä on ollut liian rankkaa, olen nukkunut liian vähän, olen ylirasittunut tai talven pimeys masentaa. Emme tule ajatelleeksi, että alavireisyyden syy voi olla se, ettemme ole olleet aikoihin luonnossa.  Luonto ei vie voimiamme, se ainoastaan antaa sitä.

Mitä minä kaipaan nuoruuden kesistä? Elämännälkää. Oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Elämänkiihkoa. Sitä tunnetta, kun sai ottaa selvää, kuka oikein on. Jokaisen kesäpäivän ja hetken halusi elää täysillä. Kun pyöräilin aikaisin aamulla kesätyöpaikkaani, jossa toimin vanhainkodin hoitajana, kiersin aina rannan kautta ja pulahdin nopeasti viileään veteen. Silmät aukesivat yön juoksujen jäljiltä ja tunsin saaneeni voimaa. Elämä tuntui erityiseltä, iloiselta ja kevyeltä.

Halusin tehdä elämässäni hyvää. Ruokatauollani vein vanhainkotiasukkaita järven rannalle ulkoilemaan. Osa asukkaista ei ollut käynyt ulkona yli vuoteen. Vuoropäivin he kulkivat mukanani, istuivat pyörätuolissa ja pitivät eväitä ja pyyhettä, kun pikaisesti kastauduin järvessä.  Vanhukset ihastuivat näistä pikaretkistä ikihyviksi. Kuulin vanhusten tarinoita ja sain loppuelämäkseni muistoja.

Kului aikaa. Elämä, ja työ, ei ollutkaan niin yksinkertaista.  Inhimillisyys jäi jatkuvasti kasvavan kiireen jalkoihin. Kului kesiä.  Vuosia. Kokemukset elämästä jättivät tyydyttämättömän tunteen. Asioita ei ehtinyt sulattaa tai omaksua, arvojaan noudattaa. Uimaan ei jaksanut mennä eikä ruokatunteja ehtinyt pitää. Vanhainkotiin rakennettiin lisärakennuksia, luonto väistyi.

Maailma ei muutu. Me muutumme.  En halunnut olla se, millaiseksi olin muuttumassa. Halusin tuntea elämännälkää. Halusin ottaa selvää kuka oikeasti olen. Hidastin vauhtia. Pysähdyin. Hiljalleen muutin elämäni luonnonläheisemmäksi. En ajattele enää melankolisesti kesän lyhyyttä. Kesäpäivät ovat pitkiä, yöt lämpimiä ja valoisia.

Ajattelen elämän lyhyyttä. Vanhenemme niin äkkiä. Kuinka monta kesää saan vielä kokea? Ainakin yhden vähemmän kuin vuosi sitten. Luonnossa, tai kuoleman läheisyyttä ajatellessa, olemme paljon tietoisempia elämästämme ja fyysisestä ympäristöstämme. Olemme silloin virittäytyneet eri taajuudelle. Tämä taajuus on kuitenkin saavutettavissa jokainen päivä.

Elätkö itsellesi oikealla tavalla? Tuntuuko elämä erityiseltä? Mikä lisää hyvinvointiasi, mikä pahoinvointiasi? Koska kävit viimeksi luonnossa, lempipaikassasi? Hakeudu sinne tänä kesänä usein. Varjele luontoa. Makaa rannalla, katso pilviä, käy uimassa. Vie iäkäs läheisesi ulos syömään. Tee vaikka yksi heinäseiväs. Poimi ahomansikoita. Anna itsellesi aikaa havaita kaikki ne ihanat asiat, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta joita ei vain ole ehtinyt huomata.

Kesä on täällä. Elämä on nyt. Vaali jokaista päivää, yötöntä yötä. Tee niistä elämäsi parhaimpia.

Kolmen kerroksen väkeä

Tyttökärppä

Talvella talossamme piti majaa kärppä. Se sujahti säännöllisin väliajoin eteisemme alle. Hetkeen emme ole kärppää nähneet. Tätä nykyä eteisemme välikatossa asuu orava. Rapina, mikä välikatosta kuuluu, on sen sorttinen, että pian oravanpoikaset lähtevät maailmalle.

Tämä on imettävä oravaemo, jonka pesä on eteisemme välikatossa.

Enää ei puutu kovin montaa jyrsijälajia, joka talossamme ei olisi vieraillut. Majavaa, piisamia ja liito-oravaa odotellessa… (Kärppä ei kuulu jyrsijöihin, vaan on näätäeläin).

En jaksa murehtia eteisen villaeristeiden kuntoa. Elämän palkitsevimpia asioita on, kun vapaa luonnoneläin luottaa meihin niin paljon, että se ei pakene ja on mahdollista elää sopuisasti rinnakkaiseloa – vaikkapa saman katon alla.  

Vielä ehtii korvasieneen!

Korvasienten sanotaan ilmestyvän maasta, kun koivunlehdet ovat hiirenkorvilla. Mitä pidemmälle kesä ehtii, sitä vaikeampi sieniä on löytää maasta nousevan kasvillisuuden seasta. Kesäkuussakin voi silti vielä löytää korvasieniä.

Suunta siis kohti avohakkuuta. Niitähän Suomessa löytyy (valitettavasti) varsin runsain mitoin. Korvasienet ilmestyvät avohakkuuta seuraavana vuonna. Jos avohakkuulla makaavat katkaistut havunoksat ovat vielä vihreitä, sille alueelle korvasienet ilmestyvät vasta ensi vuonna. Korvasieniä muodostuu muutaman vuoden ajan paikkaan, jossa maata on myllerretty auki, kunnes vadelmat ja muu aluskasvillisuus tulevat tilalle.

Korvasieni on erittäin helppo tunnistaa. Se on tippaleivän (tai aivojen) näköinen. Korvasieniä on joskus tosi hankala erottaa maasta, mutta kun näkee yhden sienen niitä on yhtäkkiä joka paikassa.
Muista, että korvasieni on käsittelemättömänä erittäin myrkyllinen! Ne on käsiteltävä seuraavasti:

Keittäminen:
Korvasienet on keitettävä kahteen kertaan runsaassa vedessä. 1 osa sieniä ja 3 osaa vettä. Keittoaika on vähintään viisi minuuttia per keittokerta. Keitetyt sienet on huuhdeltava hyvin molempien keittokertojen jälkeen runsaassa vedessä.

Kuivaaminen:
Korvasieniä voi säilöä kuivaamalla. Kuivattuja korvasieniä on liotettava vähintään kaksi tuntia ennen käyttöä (100 g sieniä 2 litraa vettä). Liotuksen jälkeen korvasienet keitetään kahteen kertaan, kuten tuoreet korvasienet.

Muista tuulettaa hyvin, kun kuivaat tai keität sieniä!  Korvasienten liotus- ja keittovettä ei saa käyttää ruoanvalmistukseen.

Itse huomaan käyväni vuosi vuodelta harvemmin korvasienessä. Tuntuu liian pahalta kulkea "sotatantereilla" ja katsella mitä metsille on tehty. Pelottaa ajatella mitä avohakkuista seuraa tulevaisuudessa. Surettaa ajatella mitä on tuhottu ja menetetty. Mitä ihmiset ajattelevat tehdessään metsässään avohakkuun? Eivät yhtään mitään. Ehkä korvasienen aivopoimuinen muoto symboloikin käyttämättömiä metsänomistajien aivoja? Ajatukset ovat erittäin myrkyllisiä.

Nyt on nokkosaika!

Luonnon herkkupuoti on avattu. Herkkuruokaa ja superfoodia saa aivan ilmaiseksi, sillä luonnonyrtit heräilevät talviuniltaan. Nokkonen on ehdoton suosikkini. Se on niin monikäyttöinen, että sen käyttötarkoituksia luetellessa hengästyy. 

Nokkonen on kuin pinaatti, mutta pinaattiin verrattuna siinä on moninkertaisesti valkuaisaineita ja kuitua, seitsenkertainen määrä kalsiumia ja lisäksi rautaa, fosforia ja A-, B-, C-, E- ja K-vitamiineja. Siitä voi valmistaa nokkoslättyjä, nokkossämpylöitä tai nokkoskeittoa ja sitä voi kuivata talveksi ja lisätä sitä jauheena kaikkiin ruokiin.
Nokkosta ja sen siemeniä voi laittaa keittoihin, piirakoihin, paistoksiin, kastikkeisiin, lisukkeisiin, muhennoksiin. Siitä siis saa todellista lähiruokaa, joka on ilmaista, terveellistä ja maukasta. Nokkonen on myös tärkeä kasvi perhosille ja naapurikasvien hyvinvoinnille ja nokkosista voi valmistaa lannoitevettä ja luonnonmukaista torjunta-ainetta kasvimaalle.
Mistä tulee kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan nokkonen on hävitettävä? Nokkonen on todella kaunis, kun tietää mitä kaikkea se monimuotoisuudessaan edustaa. Jos nokkonen ei polttaisi, ihmiset ja eläimistö olisivat syöneet sen sukupuuttoon, niin monipuolinen ja ravitseva ruoka-aine se on. (Ote Irti oravanpyörästä-kirjasta.)

Nokkonen lisää yleiskuntoa ja vahvistaa sairauksia vastaan ja sopii erityisen hyvin anemiaa sairastaville, kalpeille, väsyneille ja masentuneille. Nokkosten siementen pitäisi sopia erityisen hyvin eturauhas- ja impotenssivaivoista kärsiville. Nokkonen lisää elimistön vastustuskykyä ja immuunipuolustusta.
(Nokkonen on niin voimallinen rohto, että sydän- tai munuaissairauksista kärsivien kannattaa käyttää sitä varoen.)

Ohjeita nokkosen keräämiseen:
Kerää nokkosia puhtaalta paikalta. (Ei vilkasliikenteisten teiden läheltä, navetan tai huussin takaa tai alueilta joissa on käytetty torjunta-aineita.)
Nokkosia saa kerätä jokamiehenoikeudella, mutta muista kunnioittaa luontoa ja toisen maata. Älä kerää liikaa, jotta kasvi toipuu.
Nokkosia voi helposti kasvattaa pihassaan. Nokkosen voi vaikka siirtää sinne varta vasten. (Naurakaa vaan, hih hii, mutta kyllä kannattaa! Jos nokkonen ilmestyy kasvimaalleni, teen mutkan siinä kohtaa penkkiä ja toivotan nokkosen tervetulleeksi. Ellen ehdi nokkosta hyödyntää, perhosen toukat syövät sen. Aina voittaa.) :)

Nokkosta pelätään aivan suotta. Ei se pahasti polta. Yhden keiton ainekset kerää helposti paljain käsin. Nokkosen poltinkarvoissa on pii-kiteitä, joiden sisällä on muurahaishappoa. Kun poltinkarvat katkeavat, saa ”minikuppausta”.
Isompiä määriä kerätessä kannattaa käyttää hanskoja. (Tavalliset talvi- tai työhansikkaat sopivat tähän hommaan hyvin.)

Nokkosta voi ja kannattaa kerätä nyt, kun se on vielä nuorta ja kauttaaltaan pehmeä, jolloin varretkin voi vielä käyttää. Myöhemmin nokkosten varret muuttuvat koviksi. Kannattaa pitää nokkospuska matalana, silloin yhdestä puskasta saa monta satoa kesän aikana.

Nokkosten ryöppäys:
Huuhtele nokkoset juoksevan veden alla (ja pelasta kaikki esiin vipeltävät örkit).
Laita kattilaan vettä kiehumaan.
Kaada nokkoset kiehuvaan veteen ja kiehauta nopeasti siten, että nokkoset pehmenevät ja muuttavat värinsä kirkkaan vihreiksi. Älä keitä!
Nosta nokkoset kattilasta, huuhtele pikaisesti (käytä vain pieni hetki hanan alla) ja hienonna.
Nokkonen on valmista heti käytettäväksi tai sen voi pakastaa vaikka talven varalle.
Keitin(- ja huuhtelu)veden voi käyttää (sen jäähdyttyä) huonekasvien tai kasvimaan lannoittamiseen.

Nokkosten kuivaus:
Kuivuria ei tarvitse, kun sitoo nokkosista väljiä nippuja ja ripustaa ne esim. kattoon roikkumaan ja kuivumaan. Kun nokkoset ovat kuivuneet, ne rutistetaan jauheeksi, jota voi käyttää kaikkeen ruoanlaittoon.

Nokkoskeitto:
1 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
1 l maitoa
100 g tuoretta nokkosta
suolaa, pippuria ja tuoretta ruohosipulia maun mukaan

Ryöppää nokkoset.
Sulata rasva kattilassa, lisää jauhot ja kiehauta hetki.
Lisää maitoa vähän kerrallaan sekoittaen.
Lisää ryöpätty nokkonen ja keitä kymmenisen minuuttia.
Lisää lopuksi mausteet.
Nam!

Sekunnin sadasosia

Moni on kysynyt miksi en harrasta luontovalokuvausta, kun kuitenkin pidän luonnosta niin paljon. Olen ajatellut, että haluan tallentaa erikoiset hetket silmieni verkkokalvoille, muistiini. Jos jotain hienoa tapahtuu, haluan nähdä sen omin silmin – en linssin takaa. Yleensä parhaimmat hetket menetetään kameran kanssa sählätessä.

Viime syksynä muutin mieleni. Katsellessani ystävämme Tapanin ottamia luontovalokuvia, tajusin, että valokuvan ja kameran ansiosta voi nähdä asioita, joita ei muuten näkisi koskaan. Kameralla otettujen kuvien ansiosta voisin oppia ymmärtämään luontoa paremmin. 

Tässä on Tapanin ottamia hienoja valokuvia sudenkorennoista.

Suurenna kuvaa ja katso millä tavalla ukonkorento on taittanut etummaiset jalkansa ylös vähentääkseen tuulen vastusta. Tästäkö lentokonesuunnittelijat ovat ottaneet mallia lentokoneiden laskeutumislaitteille?

Sudenkorennot ovat istuneet kädelläni monet kerrat, silti en ole koskaan nähnyt niiden yksityiskohtia. Olen ajatellut tarvitsevani suurennuslasin. Sellaista ei ole koskaan ollut sopivasti käsillä. En ole ymmärtänyt millaisia kuvia kameroilla saa nykyään otettua ja että niitä voi suurentaa. Näin luontotapahtumaa voi tarkkailla jälkeenpäin hyvinkin tarkasti ja palata siihen aina uudestaan. 

Tontillamme on paljon eläimiä ja kasveja. Luonnontilaisuus, isot haavat, vesijättömaa, peltojen ja järven vaihettumisvyöhyke, linnunpöntöt ja ruokinta houkuttelevat tontillemme paljon elämää. Luonto, linnut ja eläimet ovat aina huomioni keskipisteessä. Istun usein pitkiä aikoja liikkumatta vain tarkkaillen luontoa, lintujen ja eläinten käyttäytymistä. Haluan oppia lisää. En kirjatietoa, vaan käytännönläheistä itse tarkkailemalla opittua. 

Pohdin ryhdynkö kuvaamaan luontoa. Ehkä kamera ei veisikään parhaimpia hetkiä, vaan tallentaisi sekunnin sadasosan hetkiä ja paljastaisi salaisuuksia?

Kuinka on käynyt? En ole vieläkään lämmennyt kuvaukselle. Mieluummin jätän kameran kaulalleni ja katson omin silmin asioita kuin yritän ottaa mahdotonta otosta. Kamera on minulle lähinnä käytännönläheinen työkalu, jonka ansiosta näen kuka laulaa puun latvassa, mikä on naakan rengastusnumero, millaiset värit rautiaisella on.  Kameran asetuksista viis, kunhan saan tietoa. 

Kevin sen sijaan on vallan hurahtanut luontokuvaukseen. Hän sommittelee, suunnittelee ja paneutuu kuvaamisen tekniseen puoleen. Minun osakseni on tullut huudella (tai paremminkin kuiskailla): ”katso tuonne ja tuonne. Tuolta tulee se ja se…”, ja osoittaa asioita, joita Kevin ei aina muuten huomaisi. 

Täydellinen kombinaatio. Saan nauttia luonnosta siinä hetkessä ja silti katsella myöhemmin (mahdollisesti onnistunutta...) otosta. Vaikka kuvaaja-Kevin ei ehtisi tilanteeseen mukaan, minä olen kuitenkin saanut ikuistaa hetken mieleeni. 

Kuviamme tulette näkemään (ja olette jo nähneetkin) täällä blogissa. Kiitos Tapsalle oivalluksen antamisesta ja hienoista sudenkorentokuvista!   

Siipirikko

Monta syytä olla iloinen

Kyselytutkimuksessa, jossa mitataan ihmisten onnellisuutta – tai tieteellisemmältä kalskahtavalla termillä ”subjektiivista hyvinvointia” – ihmistä pidetään kaikesta päätellen onnellisena, jos hän pystyy allekirjoittamaan väittämän ”Tulen iloiseksi, kun saan jonkin haluamani asian”. Minua ilahduttaa tätä nykyä kaunis ilma, hyvin nukuttu yö ja yhdessäolo niiden ihmisten kanssa joista pidän, mutta silloin kun valmistelin muuttoa, lajittelin ja heitin pois tavaroita, huomasin etten ollut aikoihin todella ilahtunut mistään konkreettisesta esineestä, tavarasta, en ollut aikoihin todella toivonut mitään tavaraa.
(s 24 Merete Mazzarella Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. Tammi 2012)

Jaan nämä ajatukset. En ole aikoihin ilahtunut tavarasta. Päinvastoin tavarat ärsyttävät. En halua erityisesti mitään ja silti saan kokoajan paljon. Aineettomia asioita.

Iloiseksi tulen hyvin nukutusta yöstä, ystävien kanssa jaetusta kiireettömästä hetkestä (ettei kokoajan kesken kaiken vastailla puhelimeen ja tuijoteta kelloa), hiljaisuudesta kun ei kuulu yhtäkään ihmisen aiheuttamaa ääntä, korpin klonksutuksesta, terassin alta kurkistavasta kärpästä, maan lämpiämisestä, monivuotisten kasvien heräilystä, kasvihuoneeseen istuttamieni siementen ensimmäisistä elonmerkeistä ja kasvimaalla puuhastelusta.

Lista jatkuu ja jatkuu. Tulen nykyään iloiseksi niin monesta asiasta. Olen iloinen siitä, että olen iloinen, enkä masentunut niin kuin joskus "entisessä elämässäni". Olen iloinen siitä, että auringonlasku loistaa iltaisin pohjoisen ikkunasta sisään, polttopuut riittivät hyvin talven yli ja nyt saa pitää taukoa lämmitysruljanssista, jännityksestä koska näen kaulushaikaran seuraavan kerran hiippailevan rantakasvillisuudessa, kirjosiepon iloisesta laulunlurituksesta, vesiliskopariskunnan näkemisestä, sammakonkudun muuttumisesta nuijapäiksi, siilien rapinasta heinikossa...vaikka mistä!
Näillä ilon aiheilla ei ole mitään tekemistä tavaran, omistamisen tai jonkin asian haluamisen kanssa.

Iloista kevättä kaikille! :)

Ota torkut

Tiesitkö syöväsi öljyä?

"Pellot hoidetaan ja sato korjataan dieselkoneilla. Lannoitteet tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. Kasvitaudit ja rikkaruohot torjutaan kemikaaleilla, joiden raaka-aineessa on öljyä. Riikka Kaihovaara kertoo kirjassaan Riippumaton puutarha, miten öljyriippuvaista nykyinen maatalous on.

– Itsellenikin oli suuri oivallus, mitä tehomaatalous todella tarkoittaa, kertoo Kaihovaara Viikkolehden haastattelussa.
Yksi vaihtoehto tehotuotannolle on permakulttuuri. Mitä se on, sen kertoo Kaihovaaran lisäksi luonnon keskellä Hämeenkyrössä elävä Kaarina Davis.
– Olen yrittänyt katsoa kuinka luonto toimii ja tehdä niin itsekin, Davis sanoo."

  Lue lisää Kansan Uutisten Viikkolehdestä perjantaina 11. toukokuuta.

Yhteisöllinen elämä tarjoaa ratkaisuja

Viime syksynä kirjoitin asumiseen liittyvistä kysymyksistä ja mainitsin erään kirjani lukijan miettivän kaveriporukalla ison rivitalon tai omakotitalon vuokraamista, jossa olisi oma piha, luonnonläheisyyttä ja yhteisöllisyyttä ilman, että tarvitsee muuttaa ekokylään maaseudulle. 

Iloisia uutisia ja kuulumisia! Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja Heidi löysi yhteisöllisen asumismuodon. Siitä kerrotaan täällä. Käykääpä lukemassa ja kommentoimassa.

Tämä on mainio osoitus siitä, kun sinnikkäästi pyrkii kohti tavoitettaan ja tekee aktiivisesti asioita elämänsä eteen, asiat todellakin järjestyvät!  
Onnea Heidille! :)

Linnuille pesämateriaalia

Tein tämän näköisen hökötyksen linnuille viime viikolla. Keräsin kaikkea mahdollista lintujen pesämateriaaliksi sopivaa tavaraa ja taitoin kanaverkkoa niiden päälle. Näin tuuli ei pääse nappaamaan niitä. 

Tällä viikolla hökötys on melkein tyhjä. Pesänrakennus on nyt kuumimmillaan. Linnut ovat hakeneet sulkia, lankaa, narua, pieniä kankaanpalasia ja pellavaa pesäaineikseen. Linnut rakastavat kaikkea mikä on pehmeää, kevyttä ja lämmintä luonnonmateriaalia. Vinkki: jos sinulla on pitkäkarvainen koira, harjaa se ulkona. 

Kevin sitoo perhoja ja saan häneltä sidonnasta jääneitä sulkia. On vinkeän näköistä seurata, kun pikkuvarpuset kuljettavat räikeän vihreitä sulkia sähkötolpan päädyssä olevaan pesäänsä.  

Näin saat taimia edullisesti

Puutarhan perustaminen voi olla kallista puuhaa, jos joutuu ostamaan kaikki taimet kaupasta. Olen oppinut kantapään kautta seuraavan konstin, jolla saa paljon taimia edullisesti.

Kuvassa on unkarinsireenin oksa, joka on edelleen sireenipuskassa kiinni. Olen varovasti taittanut sen viime kesänä maata vasten pienten tikkujen avulla. 

Merkitsin kuvaan punaisella nuolella kohdat, johon on kasvanut juuret.Tästä oksasta saa siis neljä uutta unkarinsireenin tainta

.

Juurtuneet oksat kaivetaan maasta ylös, leikataan emopuskasta ja toisistaan irti ja istutetaan uudelle kasvupaikalleen.

 

Sitten taivutetaan taas uusia oksia seuraavan vuoden taimia varten. Haetaan sopivasti lamoava oksa, ettei jouduta tekemään väkivaltaa, vaan oksa taipuu nätisti maata vasten.

Sitten oksa tiivistetään tikun avulla maata vasten.

Siinä on. Ei tarvitse peittää (tai vähän voi, jos haluaa, muttei kokonaan). Tuossa tikussa oleva kolo on ihan turha, sattui vaan käteen, kun vapautui puunsuojusverkkoa pitämästä. Tarpeeksi vinoon kun laittaa, niin tikku kuin tikku käy.

Tätä systeemiä voi soveltaa hyvin moneen kasviin, kuten sireeneihin, viinimarjapensaisiin, ruusuihin, hortensioihin ja salkohumalaan jne. Jos ei ole varma onnistuuko kyseisen kasvin juurruttaminen, kannattaa kokeilla, sillä se selviää.

Jos oksa ei yletä maahan asti, kiikuta paikalle korkea ruukku, jossa on multaa. Taivuta oksa ruukkuun ja "tikuta" siihen. Tärkeää on se, että oksa ei vahingoitu/taitu, vaan säilyy ehjänä, jotta emopuska pystyy toimittamaan oksaan ravinteita sen ajan, kun uudet juuret kasvavat. Jokin juju siinä on, kun oksa koskettaa maata, oksa haluaa muodostaa juuret siihen kohtaan. ;) 

Näin saa nopeasti kymmeniä ja taas kymmeniä taimen alkuja ja voi alkaa vaikka marjanviljelijäksi tai istuttaa sireeneistä huvimajan. :D

Taimet ovat myös kivoja lahjoja.

Jos sinulla ei ole ennestään pihassasi kasvillisuutta ja tarvitset paljon taimia, osta kaupasta vain muutama taimi, joiden oksat taivutat tällä tavalla (tai käy kaverin pihassa urakoimassa...). Juuret kasvavat lyhyessä ajassa, jo saman kauden aikana. (Minulla on yleensä niin monta projektia, että ehdin yleensä palata vasta vuoden päästä asiaan.)

Puutarhailoa! :)

Postimerkit pelastavat albatrosseja

Kävin aikoinani vilkasta kirjeenvaihtoa Amerikan mummoni kanssa. Kirjeitä lähettäessä oli tärkeää valita kirjekuoriin Suomen kauneimmat postimerkit. Mummoni nimittäin höyrytti kirjekuorista postimerkit irti ja lahjoitti ne paikalliskirkkonsa katolisille nunnille. Nunnat huutokauppasivat postimerkit kerätäkseen rahaa hyväntekeväisyyskohteisiin. Suomalaiset postimerkit olivat sellaisia harvinaisuuksia, että saimme kerättyä suuret summat rahaa hyvään tarkoitukseen. Etenkin Mauri Kunnaksen 2,80 markan Koiramäki –merkit hologrammeilla huudettiin kuumille kiville.

Jatkan edesmenneen mummoni perinteitä. Säästän käytetyt postimerkit ja lahjoitan ne hyväntekeväisyyteen, Iso-Britanniaan, jossa ne huutokaupataan albatrossien hyväksi.
Esimerkiksi kuningasalbatrossi (jonka siipien kärkiväli on yli kolme metriä) voi elää jopa 80-vuotiaaksi. Albatrossit ovat sukukypsiä vasta noin kymmenen vuoden iässä ja ne munivat vain yhden munan joka toinen vuosi. Valtamerien kalastajat virittävät vuosittain noin kolme miljardia ajosiimaa, jotka tappavat arviolta 300 000 lintua vuosittain. Näistä 100 000 on albatrosseja. Linnut eivät mitenkään pysty lisääntymään sitä vauhtia kuin mitä niitä nyt menehtyy. Albatrosseja uhkaa sukupuutto.

Pitkäsiimakalastusta on kahdenlaista. Toisessa kalastetaan pinnalta (esimerkiksi tonnikalaa) ja toisessa kalastetaan syvemmältä. Lintukuolemat tapahtuvat pintakalastuksessa, jossa koukut ja syötit ovat yhä näkyvissä meren pinnalta katsottuna. Ruokaa etsivät linnut näkevät syötit ja ottavat niihin kiinni ennen kuin syötit uppoavat. Linnut jäävät koukkuun kiinni, tulevat vedetyksi pinnan alle ja hukkuvat. Ajosiima saattaa olla jopa 130 kilometriä pitkä ja siitä voi roikkua 10 - 20 000 koukkua, joissa jokaisessa on syöttinä kalaa tai mustekalaa.

Englantilainen järjestö The Royal Society for the Protection of Birds (RSPB) on lähettänyt suojeluasiantuntijoita kalastusaluksille kertomaan lintujen ahdingosta ja suojelukeinoista. Projekteja on käynnissä useissa eri maissa kuten Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. RSPB on hankkinut muun muassa kalastusaluksiin lintujen äänikarkottimia ja kalastajia ohjataan käyttämään peloteviirejä, muuttamaan jäiset kelluvat syötit uppoaviksi, laskemaan siimat putkien avulla riittävän syvälle ja yöaikaan. Projektit, opetus ja ohjaus ovat osoittautuneet tehokkaiksi keinoiksi suojella albatrosseja. Koukkuun jääneiden albatrossien määrä on vähentynyt yli 90 %. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää, jotta albatrossit voidaan pelastaa sukupuutolta.

RSPB vastaanottaa mielellään käytettyjä postimerkkejä. He myyvät postimerkit eteenpäin huutokaupoissa keräilijöille ja saatu tuotto käytetään albatrossien suojelemiseen. Vuonna 2010 saatiin kerättyä tällä tavalla albatrossien hyväksi yli 15 000 puntaa (noin 18 000 euroa).

Toimi näin:
Leikkaa käytetty postimerkki (minkä tahansa maan postimerkki) irti kirjekuoresta, jätä noin puoli senttiä kirjekuorta mukaan. Merkkejä ei siis tarvitse liotella tai höyryttää irti.
Kerää merkkejä lähetettäväksi isompi erä kerrallaan.

Pistä postimerkit kirjekuoreen ja postita ne osoitteeseen:

RSPB  Stamps
PO BOX  6198
Leighton Buzzard
Bedfordshire
LU7 9XT
ENGLAND

Merkit postitetaan omalla kustannuksella.

Ensipäivän kuoret, harvinaiset postimerkit tai postimerkkialbumit (ei irrallisia merkkejä) voi lähettää osoitteeseen:

RSPB  Stamps
Save the Albatross Stamp Appeal (Special Stamps and Albums)
RSPB, The Lodge,
Sandy, Beds
SG19 2DL
England

Pieni postimerkki, iso asia.

Keskiviikkokolumni: Lakkaa olemasta oman elämäsi sivustakatsoja

Miettiessäni seuraavan keskiviikkokolumnin aihetta sain ryppään sähköpostiviestejä, joissa kysyttiin elämästäni. Eräs ehdotti, että avaisin tulonlähteitäni vinkiksi muille, jotka haluaisivat hypätä oravanpyörästä. Jäin viestin edessä ymmälle. Miten minun tulonlähteeni voisivat auttaa muita? Minulle esitetään paljon, kummallisiakin, kysymyksiä. Kuinka usein käyt pesulla? Kuinka usein käyt kampaajalla? Käytätkö farkkuja? Elättääkö miehesi sinut?

Onko elämäntapani, tyytyä vähään, niin eriskummallinen, että minut nähtäisiin mieluiten haisevana takkutukkaisena resupekkana, joka elää miehensä tuloilla? Vai onko kysymysten taustalla halu saada syy lyödä hanskat tiskiin heti kättelyssä? Että saisi sanoa: ”tuohon minä en pysty enkä halua”.

Kysymyksiin huipentuu moni oravanpyörän hyppäämisen ongelmista. Käytämme paljon aikaa päämme ulkopuolisten asioiden tarkasteluun emmekä investoi päämme sisäpuoleen niin paljon. Emme vie omaa elämäämme eteenpäin, vaan katsomme itsestämme poispäin. Kuinka toiset pukeutuvat? Miltä he näyttävät? Miltä minä näytän? Mitä hän mahtaa tienata? Paljonko heillä mahtaa olla velkaa? Emme uskalla olla hiukan poikkeavia. Pelkäämme muutosta, odotamme sen huonontavan asioita, sen sijaan että toivoisimme muutosta ja odottaisimme sen parantavan asioita.

Yksityiskohtaisempia tulojani tiedusteleva on oikeilla jäljillä pohtiessaan raha-asioita, mutta valitettavasti minun tuloerittelyni ei häntä auttaisi. Erilaisia lähtökohtia ja elämäntilanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä, ne eivät ole vertailukelpoisia. Silti usein vertaamme elämäämme toisiin, toisten sanomisiin ja esimerkiksi rahatilanteisiin, vaikka he elävät eri arvoin ja käsittein eikä meillä ole käsitystäkään mistä heidän elämässään on kyse.

Kuten olen Irti oravanpyörästä -kirjassani kertonut, tuloja tärkeämpää ovat pienet menot. Eikä taaskaan olennaista ole minun menoni, vaan lukijan itsensä menot. Kirjassa kerron miten palkka ja tulo voivat olla jotain muutakin kuin rahaa sekä Pienen ihmisen taloussuunnitelmasta, joka auttaa tietoisempaan taloudenhoitoon ja elämänhallintaan.

Oravanpyörästä hyppääminen tarkoittaa yhdelle eri asiaa kuin toiselle. Kyseessä on aina uniikki juttu. Toinen tarvitsee siihen paljon rahaa, toinen ei. Meillä jokaisella on omat erityiset kykymme, elämäntilanteemme, epävarmuuden sietokykymme, tarpeemme, halumme – ja rahankäsittelytaitomme. Joku ei pysty vastustamaan houkutuksia, toiselta itsehillintää löytyy paljon. Sitoutumisen aste ratkaisee. Kuinka paljon tahdot irti oravanpyörästä? Jollekin se on vain kiva ajatusleikki, toinen suuntaa siihen kaiken huomionsa. Yksi haluaa mukavuuksia, toinen tahtoo asketismia.

Vaatimustasomme ja ajatussolmumme tekevät meistä joskus sokeita. Eräs kirjani lukija kertoi haaveilevansa kasvimaasta oman kodin viereen kunnan joutomaalle. Kunta ei antanut siihen lupaa, mutta tarjosi viljelyspalstan paikkaa hiukan kauempaa. Se ei kelvannut. Hän halusi sen nimenomaan talonsa viereen. Toinen kauhistelee kovaa ruokalaskuaan, muttei yritäkään kasvattaa ruokaansa, vaan ajaa suuren suurta nurmikkoaan ruohonleikkurilla kesät pitkät.

Keskustelin erään ihmisen kanssa, joka halusi hypätä oravanpyörästä, mutta valitti rahapulaansa. Samaan aikaan hän harkitsee ulkomaanmatkaa: ”Olen ainoa meidän suvusta ja ystäväpiiristä, joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla.” Kysyessäni mistä hän eniten elämässä nauttii, hän vastasi: ”siitä että saa olla kotona perheen kanssa takkatulen ääressä.”

Miksi näemme mieluummin asioita, joita meillä ei ole, kuin resursseja jotka meillä jo olisi? Elämän suuret ilot ja ”oravanpyörättömyys” ovat koko ajan käsillämme, eivätkä ne yleensä edes maksa mitään. Asenne ratkaisee. On tartuttava härkää sarvista ja lakattava olemasta oman elämänsä passiivinen sivustakatsoja.

Kuinka paljon haluan? Kuinka paljon tarvitsen? Tarpeet ovat suhteellisia. Mitkä ovat rahankäyttötapani? Olenko laiska, mukavuudenhaluinen ja kateellinen? Tyydynkö vähempään? Riitänkö itselleni, sanoivat muut mitä sanoivat? Voisivatko harrastukseni tuottaa rahaa, sen sijaan että ne veisivät sitä?

Hokkuspokkus-konsteja ei ole, on vain ajattelutavan muutoksia, tietoisuuden tiukkaa suuntaamista, itsekuria ja jokapäiväisiä valintoja.