Sivut

30. toukokuuta 2012

Keskiviikkokolumni: Vaali jokaista päivää

Kesä. Monille vuoden rakkain aika on täällä. Kesää odotetaan ja kaivataan.

Ystäväni kertovat kaipaavansa nuoruutensa kesistä:

”Sitä, että silloin oli aikaa.”
”Maaseutua. Oli ihanaa viedä tonkissa soppaa heinäpellolla huhkiville ja poimia tien varrella kasvavia ahomansikoita.”
”Vapautta ja kesälomaa. Uimarannalle mentiin viettämään aikaa ja sai uida kokoajan.”
”Sitä, ettei välttämättä tarvinnut tehdä mitään. Sai katsella pilviä ja heittäytyä ihmettelemään kukkivaa kukkaa. ”

Tuntuvatko kesä ja nostalgiset kesämuistot parhaimmalta elämänajalta, koska niissä olemme meille luonnollisimmassa paikassa, lähellä luontoa?

Vietämme tänä päivänä liian paljon aikaa paikoissa, joissa meiltä halutaan tai vaaditaan jotain. Läsnäoloa, työpanosta, huomiota, rahaa ja suoritusta. Luonto ei vaadi meiltä yhtään mitään. Luonnossa olemme riittäviä itsellemme. Saamme voimia, ahaa-elämyksiä ja suhteellisuudentajua siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Luonnossa saatamme kokea jotain ainutlaatuista, joka ei koskaan enää toistu. Saamme siitä muistosta ja mielikuvasta loppuelämäksemme voimaa.

Kun olemme alakuloisia, stressaantuneita ja masentuneita, ajattelemme, että töissä on ollut liian rankkaa, olen nukkunut liian vähän, olen ylirasittunut tai talven pimeys masentaa. Emme tule ajatelleeksi, että alavireisyyden syy voi olla se, ettemme ole olleet aikoihin luonnossa.  Luonto ei vie voimiamme, se ainoastaan antaa sitä.

Mitä minä kaipaan nuoruuden kesistä? Elämännälkää. Oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Elämänkiihkoa. Sitä tunnetta, kun sai ottaa selvää, kuka oikein on. Jokaisen kesäpäivän ja hetken halusi elää täysillä. Kun pyöräilin aikaisin aamulla kesätyöpaikkaani, jossa toimin vanhainkodin hoitajana, kiersin aina rannan kautta ja pulahdin nopeasti viileään veteen. Silmät aukesivat yön juoksujen jäljiltä ja tunsin saaneeni voimaa. Elämä tuntui erityiseltä, iloiselta ja kevyeltä.

Halusin tehdä elämässäni hyvää. Ruokatauollani vein vanhainkotiasukkaita järven rannalle ulkoilemaan. Osa asukkaista ei ollut käynyt ulkona yli vuoteen. Vuoropäivin he kulkivat mukanani, istuivat pyörätuolissa ja pitivät eväitä ja pyyhettä, kun pikaisesti kastauduin järvessä.  Vanhukset ihastuivat näistä pikaretkistä ikihyviksi. Kuulin vanhusten tarinoita ja sain loppuelämäkseni muistoja.

Kului aikaa. Elämä, ja työ, ei ollutkaan niin yksinkertaista.  Inhimillisyys jäi jatkuvasti kasvavan kiireen jalkoihin. Kului kesiä.  Vuosia. Kokemukset elämästä jättivät tyydyttämättömän tunteen. Asioita ei ehtinyt sulattaa tai omaksua, arvojaan noudattaa. Uimaan ei jaksanut mennä eikä ruokatunteja ehtinyt pitää. Vanhainkotiin rakennettiin lisärakennuksia, luonto väistyi.

Maailma ei muutu. Me muutumme.  En halunnut olla se, millaiseksi olin muuttumassa. Halusin tuntea elämännälkää. Halusin ottaa selvää kuka oikeasti olen. Hidastin vauhtia. Pysähdyin. Hiljalleen muutin elämäni luonnonläheisemmäksi. En ajattele enää melankolisesti kesän lyhyyttä. Kesäpäivät ovat pitkiä, yöt lämpimiä ja valoisia.

Ajattelen elämän lyhyyttä. Vanhenemme niin äkkiä. Kuinka monta kesää saan vielä kokea? Ainakin yhden vähemmän kuin vuosi sitten. Luonnossa, tai kuoleman läheisyyttä ajatellessa, olemme paljon tietoisempia elämästämme ja fyysisestä ympäristöstämme. Olemme silloin virittäytyneet eri taajuudelle. Tämä taajuus on kuitenkin saavutettavissa jokainen päivä.

Elätkö itsellesi oikealla tavalla? Tuntuuko elämä erityiseltä? Mikä lisää hyvinvointiasi, mikä pahoinvointiasi? Koska kävit viimeksi luonnossa, lempipaikassasi? Hakeudu sinne tänä kesänä usein. Varjele luontoa. Makaa rannalla, katso pilviä, käy uimassa. Vie iäkäs läheisesi ulos syömään. Tee vaikka yksi heinäseiväs. Poimi ahomansikoita. Anna itsellesi aikaa havaita kaikki ne ihanat asiat, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta joita ei vain ole ehtinyt huomata.

Kesä on täällä. Elämä on nyt. Vaali jokaista päivää, yötöntä yötä. Tee niistä elämäsi parhaimpia.