Oravaperheen hattutemppu

Pari viikkoa sitten talomme eteisen katolta alkoi kuulua rapinaa. Sisään- ja uloskulkiessamme ryhdyimme tarkkailemaan äänen lähdettä. Muutamana päivänä näimme pienen häivähdyksen liikettä. "Näitkö? Siellä vilahti joku. Sen täytyy olla oravanpoikanen!" Odotimme monta päivää ja viimein oravanpoikanen kurkisti katonraosta. 

Kului muutama päivä hiljaiseloa, vain muutamia vilahduksia poikasesta. Kuulin epämääräistä rapinaa talon seinältä. Sitten raapimisen ja tipahtamisen ääni ja sitten... ei enää mitään. Menin katsomaan. Voi ei! Oravanpoikanen oli tipahtanut pesästä! Se oli kovin pieni ja heiveröisen näköinen. Päätimme ettemme tee mitään vaan seuraamme tilannetta kauempaa. Emon täytyi olla lähellä. Jos poikaseen tulee ihmisen hajua, emo voi hylätä poikasensa. 

Oravanpoikanen kiipeili pitkin talon seiniä ja nuuhkutti. Se koetti löytää takaisin pesälle. Mutta sitten se eksyi katolle. Katto oli jyrkkä ja pelottava ja siellä oli tosi vaikea liikkua. Katonreuna osoittautui tenkkapooksi. Aina kun poikanen meinasi kääntyä räystään alle, palatakseen seinälle, se meinasi tipahtaa. Kynnet eivät pitäneet. Niinpä oravanpoikanen pyöri ympyrää talon katolla. Arvelin, että kohta varis tai harakka tulee nappaamaan paljaalta katolta helpon saaliin. Kuinka paljon luonnon kiertokulkuun voi ja kannattaa puuttua? 

Välillä oravanpoikanen otti nokoset rännissä. Se oli ihan väsy. Päässä hämähäkinseittejä ja haavan norkkoja. Poikanen alkoi näyttää uupuneelta. Seuraavan kerran kun se yritti räystään alle Kevin nosti pitkän laudan katon reunalle vaakatasoon ja piteli lautaa niin kauan, että poikanen pääsi katolta alas ja lautaa pitkin suoraan pesälle. Poikanen livahti sinne salamannopeasti. Huokaisimme kaikki helpotuksesta, että poikasen seikkailu päättyi onnellisesti. Illalla ristimme oravan Manolitoksi. Se oli just sen näköinen. ;) 

Kului pari päivää ja Manolitoja olikin kaksi! Olipas se hauska yllätys! Oli lämmintä ja vietin paljon aikaa terassilla katsellen poikasten touhuja. Pohdiskelin montakohan poikasta orava voi tehdä. Riippuu varmaan ravintotilanteesta, toisten oravien määristä, säästä, oravaemon kunnosta, millaisen reviirin se on saanut ja ties mistä. No, tällä kertaa poikasia on jostain syystä vain kaksi, päättelin.

Paitsi että seuraavana päivänä Manolitoja olikin kolme! Kevin oli kalareissussa. Soitin kertoakseni, että Manolitoja on jo kolme. "Ei voi olla!" "On, on! En huijaa!" 

Viikon lopulla (viikko ensimmäisen oravanpoikasen pelastamisesta) katonrajassa vilahti nopeasti neljäs poikanen! Poikasilla oli selvät kokoerot. Seikkailija-Manolito oli kaikkein isoin ja rohkein. Se teki pidempiä reissuja lähipuihin, kiipesi jalkaani ylöspäin ja uhkui ja puhkui hassua oravanpoikasenääntä (joka muistuttaa aika paljon siilin putputusta). Pienin vain välillä vilkaisi katonrajasta. Melkoinen oravaperhe! Hiljalleen oravanpoikaset laajensivat reviiriään ja niitä näkyi vähemmän talon ympäristössä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Viikkoa myöhemmin oravaperhe oli kokoontunut terassille. Yksi, kaksi, kolme, neljä.... viisi! Oravaemo on kuvassa vasemmalla ja tarkkailee ovatko poikaset valokuvaajalta turvassa. Ettekä arvaa mitä sitten tapahtui. Oravat muuttivat! (Näin ainakin päättelin.) Oravaäiti haki aikaisemmasta pesästä kattovillaamme (jossa oli ilmeisesti heidän pesänsä hajua) ja vei sen hajumerkiksi uuteen majapaikkaan. Ja niin koko Manolitoletka seurasi oravaäitiä... saunamme välikattoon.