Muisti on kummallinen asia. Sen ansiosta osaamme monimutkaiset asiat
ja ihmeelliset yksityiskohdat. Sen ansiosta pystymme suorittamaan monta
asiaa yhtä aikaa. Ylisuoritamme, sillä tekemätöntä työtä riittää.
Stressaannumme, kiristelemme hampaitamme ja väsymme. Emme kuuntele
elimistömme ääntä. Jatkamme puurtamista. On mukamas tärkeämpää miltä
asiat näyttävät ja mitä muut ajattelevat meistä kuin mitä itse tunnemme
ja ajattelemme.
Elimistön on keksittävä erilaisia konsteja ylitunnollisten ihmisten
pysäyttämiseksi. Tulee päänsärkyä, lihasvaivoja, ahdistuskohtauksia tai
rytmihäiriöitä. Kuuntelemmeko elimistöämme? En minä ainakaan kuunnellut.
Vedin vain hetken henkeä, ja jatkoin kahta kovemmalla höökillä.
Elimistön oli otettava kovemmat otteet käyttöön. ”Heikennetään sen
muistia ja keskittymiskykyä! Sitten sen on pakko pysähtyä.” Ja niin
kävi. Oli pakko opetella hitaampi tahti, kun aivot tekivät
kertakaikkisen stopin: ”Seis seis seis, liian monta asiaa yhdellä
kerralla!”
Uskon, että kaikella on jokin kohtalonyhteys, muistin
heikkenemiselläkin. Tasapainon häiriytyminen on elimistön
puolustuskeino, ainoa konsti saada ihminen pysähtymään ja muuttamaan
elämäntapojaan. Alkuun meinasin juuttua rajoitukseeni ja toivoin, että
muistini palaisi ennalleen. Miten siinä olisi käynyt? Tunnollisena
ihmisenä olisin palannut takaisin työhön, jossa antaisin itsestäni liian
paljon. Nykyinen hajamielisyyteni ansaitsee kunnioitukseni. Se suojelee
minua ja ohjaa terveempään ja luonnonmukaisempaan elämään. Se on kehoni
viisautta, joka antaa minulle luvan olla huolettomampi.
Tuntuu ettei koskaan ole ollut niin paljon pahoinvoivia ihmisiä kuin
nyt. Yhteiskunnan kehityssuunta ei ole tuonut hyvinvointia. Olemme
unohtaneet kuunnella sieluamme. Miten voimme kohdella itseämme niin
ankarasti?
Luin Joshua Foerin kirjaa Kaiken muistamisen taito. Siinä
oli mielenkiintoinen kohta, joka lohdutti ja johon olen valmis
uskomaan. Meidän ei pidä eikä tarvitse muistaa kaikkea, sillä muistimme
ei ole täysin mukautunut nykyiseen informaatioaikakauteen. Kuten
näkökykymme, kielellinen kykymme, kykymme kävellä kahdella jalalla ja
kaikki muut biologiset ominaisuutemme, muistimmekin kehittyi evoluution
saatossa nykyisestä huomattavasti poikkeavassa ympäristössä. Evoluutio,
joka muokkasi muinaisten esivanhempien alkukantaiset aivot
nykyaivoiksi, tapahtui kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajimme
hankki elantonsa metsästäjä-keräilijöinä. Lainaus kirjasta:
“Tehtävät, joita meidän pitää nykyisin suorittaa ja muistaa eivät
olleet yksinkertaisesti tarpeen siinä ympäristössä, jossa ihmisaivot
kehittyivät. Esivanhempiemme ei tarvinnut muistaa puhelinnumeroita,
salasanoja, työsuoritusten yksityiskohtaisia ohjeita tai historian
kurssin yksityiskohtia, koska elämä oli yksinkertaista ja ihmiset elivät
pienissä ja muuttumattomissa ryhmissä.
Hominidiesivanhempiemme piti muistaa, mistä he saisivat ruokaa ja
tarpeellisia tarvikkeita, miten he pääsisivät takaisin kotiin ja mitkä
kasvit olivat syömäkelpoisia tai myrkyllisiä. Heidän muistinsa olivat
tarinoissa ja maisemissa. Esimerkiksi Australiassa aboriginaalit ja
Amerikassa apassit sijoittivat kertomuksensa paikallisiin maanpinnan
muotoihin ja lauloivat ne pitkin maisemaa. Jokainen mäennyppylä, kallio,
vuori ja joki sai kertomuksessa jonkin osan. Myytit ja maisemat olivat
yhtä.
Maisemaan upotettuihin kertomuksiin liittyy murheellinen
sivujuonne: kun USA:n hallitus riisti alkuperäisiltä amerikkalaisilta
maat, nämä menettivät kotinsa lisäksi myös mytologiansa. Sitä tärkeää
opetusta emme saisi unohtaa.”
Isoin huolenaiheeni ei ole olekaan hajamielisyyteni, vaan pelko
siitä, koska lähiympäristöni viimeiset, toistaiseksi avohakkuilta
säästyneet, metsät hakataan nurin. Miten voimme kohdella luontoa niin
ankarasti? Intiaanit ovat sanoneet: “Minkään puun oksat eivät ole niin hulluja, että taistelisivat keskenään.” Mutta ihmiset taitavat niin hulluja olla.