Sivut

27. joulukuuta 2012

Näin pääset pimeänpelosta

Minulta kysytään usein enkö pelkää pimeää. En. Enää. Pimeänpelko, jota kutsutaan myös nyktofobiaksi, on melko yleistä, yleensä lapsilla. Luulen, että suurin syy pimeänpelkoon on se, ettemme näe pimeässä kovin hyvin, jolloin muiden aistien rooli korostuu. Aistimme – ja ajatuksemme – eivät ole enää harjaantuneet hämärään ja pimeään, koska vietämme valtaosan ajastamme keinovalaistuksessa ja yhä vähemmän aikaa pimeässä. Pimeänpelkoa pystyy kuitenkin hallitsemaan ja pelosta voi opetella pois.

Kirjassaan Elämänmittainen luontoretki Ilkka Koivisto on kirjoittanut: ”Kuulon merkitys on kahtalainen. Se on yhtäältä sosiaalinen aisti, joka vastaanottaa lajikumppaneiden viestejä; toisaalta se on suojaa tarjoava aisti, joka poimii aivojen seulottavaksi muidenkin kuin lajikumppaneiden tuottamia ääniä. Tositilanteessa kuulo erottelee ympäristöstä salamannopeasti oudot äänet, samoin kuin entuudestaan tutut vaaratilannetta ennustavat äänet.

Ongelmaksi on muodostunut se, että viihdytämme itseämme kaikenlaisella roskalla, kuten väkivalta-, jännitys-, kauhu- ja rikoselokuvilla, TV-sarjoilla ja -kirjoilla. Korvat alkavat kuulla olemattomia ja mielikuvitus laukkaa. Pimeys tuntuu pelottavalta, koska annamme sen tuntua pelottavalta. Ruokimme pelkojamme.

Muutin maalle omakotitaloon 2000-luvun alussa. Talo oli vieras ja kaikki sen äänet outoja. Olin yksin kotona. Minun olisi pitänyt mennä aikoja sitten nukkumaan mutta jämähdin katsomaan psykologista tieteisjännäriä. Olin kauhuissani. Kun elokuva loppui, minun olisi pitänyt kiivetä rappuset yläkerran makuuhuoneeseen ja käydä sitä ennen pesemässä hampaani alakerran kylpyhuoneessa, joka oli pimeän eteisen takana. 

Etenin eteistä kohti hiipimällä. Kurkotin kättäni kohti eteisen seinän valokatkaisijaa ja napsautin sen nopeasti päälle (valmiina puolustautumaan jos joku hyökkäisi kimppuuni). Huokasin helpotuksesta, kun eteinen oli tyhjä. Ihmistä muistuttava hahmo oli vaatenaulakossa roikkuva takki. Selviydyttyäni yhdestä ”esteestä”, kehittelin lisää pelkoja. Kuvittelin, että ”se jokin vihollinen” olikin ulkona pimeydessä ja minä sisällä valaistussa talossa helppona maalitauluna. Kääk! Äkkiä vessaan, ovi kiinni ja sydän tykyttäen hampaita harjaamaan. Sitten keksin, että kohta peilistä katsoo joku muu kuin minä. Ja sitä rataa… Kuin ihmeen kaupalla onnistuin välttämään kaikkien alienien ja avaruusolentojen hyökkäykset ja pääsin turvallisesti peiton alle. Huh!

Yöllä näin painajaisia, aamulla olin liian myöhään valvomisesta väsynyt. Vaikka elokuvan juoni (ja pelkoni) oli naurettava, olin pitkään säikky. Talon hirsiseinät supistuivat pakkasella, nurkat pamahtelivat ja paukkuivat, rappuset natisivat ja kaikki rasahdukset saivat minut säikähtämään.

Sitten päätin ajatella loogisesti ja mietin mikä minua pimeydessä pelotti. Ei suinkaan pimeys, vaan se että katselin kauhistuttavia elokuvia. Kun oikein asiaa ajattelin, tajusin miten epänormaalia sellaisten katsominen oli. Miksi vapaaehtoisesti halusin katsella sellaisia? Sairasta. Ei mitään järkeä. 

Päätin, että nyt riitti. Astronautin vaimo-elokuva jäi viimeiseksi jännäriksi, jonka katsoin. (Kahteentoista vuoteen en ole katsonut yhtäkään väkivaltaohjelmaa, enkä ole lukenut ikäviä romaaneja. Jos televisiossa tutkitaan rikoksia ja tapetaan ihmisiä, vaihdan kanavaa tai suljen koko toosan.) 

Vähensin television- ja videoidenkatselua. (Jos katson televisiota, keskityn ohjelmiin, joista tulee hyvälle mielelle, esimerkiksi komediat ja luonto-ohjelmat). 

Näin yksinkertaiset asiat veivät pimeänpelkoni ja lisäsivät elämänlaatuani huomattavasti. Kun ei ruoki mielikuvitustaan väärillä asioilla, ei pelota. Niin yksinkertaista se on.

Kun muutin nykyiseen talooni, opettelin tuntemaan sen pitämät äänet. (Kyllä, on aivan tavallista, että talot pitävät erilaisia ääniä.) Tunnistan lattialankkujen natinat ja millaisia paukahduksia talo pitää pakkasilla tai helteillä. Tiedän, että idän tuulessa talon seinän vieressä oleva tuomenoksa heiluu talon seinää vasten ja pitää raapivaa ääntä ja esimerkiksi linnut, oravat ja hiiret pitävät omanlaisiaan ääniä. Kaikille äänille on luonnollinen selitys, niihin on vain tutustuttava.
  
Pelkoja on monenlaisia. Pimeänpelko on vain yksi niistä. Olen sitä mieltä, että erilaiset pelot palvelevat oravanpyörää. Kun pelkää elämässään vähän kaikkea, ei uskalla muuttaa mitään. Turvallisuudenhakuisuus passivoi ja estää saavuttamasta unelmia. Joku tuntematon on sanonut: Useimmat tämän päivän varjoista aiheutuvat siitä, että itse seisomme auringon edessä.