Kesän vauhdissa on vaikea pysyä mukana

Kiitos sähköpostiviesteistä ja kommenteistanne kesähakkuupostaukseen liittyen. Yhdyn ihmettelijöiden joukkoon: on uskomatonta, että Suomessa tehdään kesähakkuita. Silmäni ovat auenneet monelle asialle siitä lähtien kun hyppäsin oravanpyörästä. Opeteltavaa ja ihmeteltävää on riittänyt, kun elämään on tullut aikaa. Onneksi on myös aikaa yrittää vaikuttaa ja muuttaa asioita. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä hyväksyä.

Monet teistä ovat kysyneet, koska se kolmas kirja oikein ilmestyy ja millä mallilla se nyt on. Se on sillä mallilla, että olen uskoakseni tehnyt kaiken mitä voin hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi ja nyt lähinnä odottelen. Teksti on taittajalla. Taiton jälkeen kirja menee painoon. Olen positiivisella mielellä ja kerään voimia, sillä kohta alkaa kirjan markkinointi.

Olisi helppo pistää itsensä ja elämänsä tavallaan ”pauselle” kirjan ilmestymistä odotellessa, mutta olen välttänyt tämän. Pikemminkin tuntuu siltä, että kaikki menee pikakelausvauhdilla eteenpäin. Aika rientää, kun on kivaa. Kesän vauhdissa on vaikea pysyä mukana.  

Kottaraisen poikaset pitävät jo kovaa ääntä. Emot ovat ahkeraakin ahkerampia ja kantavat noin kolmen minuutin välein poikasille ruokaa. Pihassamme olevassa heittoaltaassa, jossa Kevin testaa rakentamiaan perhovapoja, täytyy olla ainakin tuhat sammakonpoikasta. Altaan pohja aivan kiehuu ja kuhisee, kun nutipäät heiluttavat pyrstöjään. Viime viikolla oli taianomainen hetki, kun rannalta alkoi nousta satoja ukonkorentoja. Niiden oli täytynyt kuoriutua samanaikaisesti. Taivas oli hetken täynnä siipien kultaista ja hopean välkettä. 

Olen muuttanut käytännössä ulos asumaan ja kantanut lukuisat kansioni ja paperipinoni kasvihuoneeseen (tuulensuojaan) ja koettanut luoda paperikaaokseen järjestystä. Olisi niin monta asiaa, josta haluaisin kirjoittaa. Öinä, jolloin olen nukkunut huonosti, olen mennyt ulos, vetänyt hirvikärpästakin ylleni hyttyssuojaksi, kääriytynyt makuupussiin ja mennyt riippukeinuun lepäämään ja kuuntelemaan kesäyön hiljaisuutta ja luonnon ääniä.

Viereisessä puussa asuva naakkaemo meinasi saada ensimmäisenä sellaisena aamuna hepulin, kun yritin päästä ulos makuupussista, eikä naakka ymmärtänyt mistä oli kyse. Makuupussin vetoketjun avaamisen ääni oli naakalle ennestään tuntematon, joten naakka huusi nopeasti toiset hätiin. Seitsemän naakkaa istui puiden oksilla kaula pitkänä katselemassa mikä sieltä kuoriutuu. (On muuten yllättävän vaikea päästä riippukeinusta pois, kun jalat ovat pussissa. Kokeilkaa vaikka.) Avasin hirvikärpästakin ja otin hupun pois. ”Kraa! Sehän on toi!” Hälytystila oli saman tien ohi ja paikalle hälytetyt naakat lähtivät. Paikalle jäänyt naakkaemo teputti oksalla sivuttain ja vaikutti nololta, että oli aiheuttanut yleistä hämminkiä, kun ei ollut tunnistanut minua. Ehkä sekin oli unenpöpperössä.