Hyvää Suomen luonnon päivää!

Tänään vietetään ensimmäistä kertaa Suomen luonnon päivää. Tänään nostaisin lipun salkoon, jos harrastaisin liputtamista. Suomen luonto on ehdottomasti parasta mitä Suomessa on. Hölmö lause. Luonto on ehdottomasti tärkeintä mitä meillä on. Ilman luontoa meillä ei olisi mitään. Se tarjoaa kaiken mitä tarvitsemme ja jalostamme siitä vielä paljon sellaistakin, jota ilman pärjäisimme. Kaikki mitä käytämme ja kulutamme tulee luonnosta.  

Tänään on hyvä hetki pysähtyä miettimään omaa luontosuhdettaan. Millainen se on ja millaiseksi se on muuttunut vuosien varrella? Millaisena näemme luonnon ja kuinka paljon siitä ymmärrämme?

Kun elin kaupunkilaisen hektistä elämääni, pakkasin autoni täyteen kamppeita ja suuntasin maaseudulle. En ymmärtänyt katsella kaupunkiluontoa. Silloin luonto oli minulle jokin erillinen asia, jota täytyi lähteä erikseen kokemaan jonnekin. Automatkalla rummutin auton rattia malttamattomana ja hoin mantraa, että haluan nähdä jotain hienoa. Haluan nähdä jonkun linnun, hirven, kauriin, mäyrän tai ihan minkä vaan luonnoneläimen, pliis! 

Janosin luontokokemuksia, mutta metsässä liikkuessani kompastelin kantoihin, tömistelin ja astuin kuivien oksien päälle. Ravasin luonnon läpi näkemättä ja kuulematta varsinaisesti mitään. Silti sellainenkin luonnossa piipahtaminen helpotti oloani ja rauhoitti mieltäni. Jos satuin jonkun eläimen näkemään, se oli extrabonusta.

Olin kerran taas lähtenyt pakoon sietämätöntä elämäntilannettani luontoon ja saavuin korkealle kalliolle, jossa kasvoi mäntyjä, maa oli peittynyt vaaleaan jäkälään. Kaiken sen vaaleuden keskellä oli musta läiskä. Menin katsomaan mikä se oli. Kymmeniä mustia sulkia, joiden reunat kääntyivät ulospäin. Kotiin päästyäni selvitin, että kyseessä oli teeren sulat. Keräsin luontoa kotiini, käpyjä, kiviä, sulkia, ja tunsin oloni paremmaksi, kun luonto oli lähelläni.  

Luonnossa on juuri se hienous, ettei tarvitse edes tietää minne on menossa. Muutamassa sekunnissa ohitse saattaa juosta kettu, kauris näyttäytyy silmänräpäyksen ajan tai voi törmätä teerensulkiin. Ei tarvitse edes mennä mihinkään, voi istua kivelle tai puistonpenkille luontoa ihmettelemään. 

Viime keväänä kävin Tampereella pikipäin pyörähtämässä ja kävellessäni Tammerkosken sillalla bussien välistä syöksähti varpushaukka. Se lensi minusta kädenojennuksen päästä. ”Aiemmassa elämässäni” en olisi lintua nähnyt. Kaupungissa on paljon luontoa, sitä on vain joskus vaikea nähdä, koska niin moni muu asia yrittää varastaa huomiomme.  

Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta:

(Luonto)Yhteyden saaminen edellyttää, että tahtoo ja haluaa nähdä eläimiä. Jos tätä sisäistä tarvetta ei ole, ei koskaan näe tai kuule mitään. Luontoa ymmärtääkseen sitä pitää alituisesti tarkkailla ja pohtia. Ennen kaikkea pitää osata rauhoittua ja kuunnella. Lintujen laulu on kuin uuden kielen oppimista (paitsi paljon hauskempaa ja nautinnollisempaa). Luonnossa liikkuminen on kuin eri kulttuuriin matkustaisi. Tarvitaan vain herkkä mieli, hiljaisuutta, kärsivällisyyttä, valpas ja valikoiva huomiokyky, halu ja tahto oppia, ja yhtäkkiä arki on täynnä ihmeitä.

Suomen luonnon päivänä järjestetään paljon erilaisia tapahtumia: voi osallistua asiantuntijan vetämään retkeen, käydä luontokohteessa tai luennoilla ja siten oppia luonnosta jotain uutta. Päivää voi juhlia myös omin päin, voi lainata vaikkapa kirjastosta kaupunkiluonto-oppaan ja katsella lähiympäristöään uusin silmin.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kokea luontoa tai viettää Suomen luonnon päivää. Minä katson teerensulkia viidentoista vuoden takaa, mietin oppimaani ja kulkemaani matkaa, ja kiitän luontoa kaikesta mitä olen siltä saanut.

Yllättäviä nokikolareita

Odottakaas kun kuulette miten jännittäviä hetkiä meillä oli lauantaina. Tulin sisälle ja touhusin jotain keittiön tiskipöydän luona, kun kuulin pientä rapinaa. Viime aikoina talomme on ollut kuin pieni rakennustyömaa, kun tali- ja sinitiaiset nakuttavat hirsiseiniä tutkiessaan ja etsiessään hyönteisiä nyt kun yöt ovat viilentyneet. Tämä rapina oli kuitenkin erilaista. Pyysin Keviniäkin kuuntelemaan. Paikallistimme rapinan takan piipunpellin paikkeille. Mikä se voisi olla? Lepakko? Hiiri? Lintu?

Mietimme hetken mitä pitäisi tehdä. Peltejä ei saisi avata missään tapauksessa tai rapistelija tipahtaisi varaavan takan mutkittelevaan lämpöhormistoon eikä osaisi ikinä sieltä pois. (Avotakan ollessa kyseessä pellit olisikin voinut avata.)  

Kevin veikkasi, että savupiipussa on hiiri. Minä veikkasin sinitiaista. Ei kun taskulamppu käteen ja hakemaan tikapuita ja jakoavainta, että saadaan piipun suojapelti pois ja kurkistamaan mitä piipusta löytyy. Talitiainen! (Erittäin nokinen sellainen.) Voi ressua, miten se sinne oli tipahtanut!

Siitä lähdimme, kuin pelastuspartio Bernard ja Bianca, verstaalle huolesta soikeana miettimään erilaisia vaihtoehtoja millä tintti saadaan koukittua piipusta pois. Kauankohan tintti oli siellä jo rapistellut? Onnistuisimmeko saamaan sen pois? Mitä sitten tehdään jos saamme sen pois ja se on huonokuntoinen? Tai mitä jos se kuolee? Nyyh.  

Teippasimme kaksi pitkää kapeaa puun pätkää yhteen ja saimme aikaiseksi kolme metriä pitkän varren, jonka päähän virittelimme ensin 90 asteen kulmaan pienen levynpalan. Kevin sujautti viritelmän piippuun (samaan aikaan taskulampulla sojottaen) ja uskomatonta kyllä tintti meni levyn päälle! Mutta puolivälissä piippua tintin hermo petti ja se hyppäsi pois kyydistä. Hirvittävä nokipöly valtasi piipun. Taskulampusta ei ollut mitään apua, näkyvyys nolla. Ei voinut kuin huokailla ja odotella minuuttikaupalla pölyn laskeutumista. Toisella ja kolmannella yrityksellä tintti ei enää uskaltautunut kyytiin. Piipun teräsputki on kapea ja liikkumavaraa vähän. Liikaa ei auttaisi lintua stressata, ettei se kuolisi meidän toimenpiteisiin. Mitä ihmettä me keksittäisiin?

Takaisin verstaalle tuunaamaan keppiä. Levy pois ja tilalle hyttysverkonpala, jonka pujotimme pehmeään rautalankaan. Idea oli, että rautalanka taipuu takan peltiä vasten tintin alle ja muuttuu kouruksi, jolla tintti saadaan nostettua pois. Testasimme prototyyppiä moneen kertaan auton peltiä vasten, että lanka taipui eikä vaurioittaisi lintua.  

Tintti protestoi äänekkäästi mutta nousi verkon mukana ja oli jo melkein ulkona, kun se pääsi verkosta ulos ja tipahti takaisin piipun pohjalle. Voi mahdoton sentään! Tätä toistui useamman kerran. Usko oli loppua. Sitten Kevin nosti kepin nopeasti ulos piipusta (tähän asti liikkeet olivat olleet hitaita ja varovaisia) ja talitiainen pääsi kuin pääsikin siivilleen ja se lensi talon viereiseen vaahteraan ja ryhtyi saman tien toimekkaasti puhdistamaan sulkiaan. Pian tintti lensi raparperipuskan juurelle ja tarmokkaan oloisesti käänteli päätään hakiessaan hämähäkkejä ja hyönteisiä syötäväkseen.  

Olipa hermoja raastava kaksituntinen. Niin kauan pelastusoperaatiomme kesti. Nyt olemme koettaneet seurata näkyykö pihapiirin lintujen seassa tummaa talitiaista. Olisi niin palkitsevaa tietää sen olevan vielä hengissä.

Mutta aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Kevin meni eilen lämmittämään saunaa ja oli juuri tuuppaamassa pesään sytykkeitä, kun talitiainen lensi kiukaan luukusta pihalle! Äkkiä saunan ikkuna auki ja tintti pääsi vapauteen. (Tämä tintti ei ollut niin musta.)  

Ilmeisesti tintit ovat intoutuneet hakemaan ruokaa ja mahdollisia talvenviettopaikkoja ja ovat siinä touhuissaan tipahtaneet piippuihin. Tällaista ei ole kyllä ennen tapahtunut.

Mitä tästä opimme? Emme käytä talon piippua/takkaa vielä vähään aikaan, joten laitoimme hormin päälle kiven esteeksi. Tästä lähtien kivi laitetaan hormin päälle joka kevät heti kun lämmityskausi loppuu. Saunan piipun ympärille pitää viritellä metalliverkko. Siihen asti kunnes se saadaan viriteltyä, pidämme saunan ikkunaa ja kiukaan luukkua auki.   

Mennyttä elämää, jota ei saa takaisin

Toisinnäkijän päiväkirjassa kerron kuinka kaipaan aikaa, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa. Varmaan sen takia olen säästänyt Kodin Kuvalehden artikkelin (19/2007) Kuvassa kotona. Siinä toimittaja Aino-Mari Kilpeläinen haastatteli valokuvaaja Ari Jaskaria hänen Koti Antttolassa -valokuvasarjastaan, jonka kuvia on kiertänyt näyttelyissä Nizzaa ja Brysseliä myöten. (Olisi kiva tietää missä Jaskarin näyttelyitä on, en löytänyt netistä tietoa.)

Ari Jaskarin kuvat ovat puhuttelevia. Niitä katsellessa tulee suloisen haikea mieli. Kuvissa on vangittu tunnelmia, joita muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, mennyttä elämää, jota ei saa takaisin.  (Erityisesti alimmaisesta kuvasta tulee mieleen oma Mirja-mummoni.)

Kilpeläinen kirjottaa: ”Ari Jaskarin kuvissa on jotain tuttua. Ne kertovat Suomesta, joka oli vähän aikaa sitten.”

Ari Jaskalin, omakuva kotipihalla 1978

Pau ja Markku sateessa 1980

Jaskarin lempikuvassa hänen äitinsä lupasi olla kuvattavana, kunhan saisi miesystävältään Hanskilta ensin savut tupakasta. Jaskari nappasi kuvan kuitenkin hetkeä aikaisemmin kuin äiti olisi halunnut. Äidin mielestä tupakkaa ei sopinut polttaa julkisesti, eikä hän halunnut, että häntä ikinä kuvataan tupakka suussa. Tärkeän kuvasta tekee vahvojen tunteiden muistaminen. Äiti purskahti itkuun heti kuvan oton jälkeen.

Kouvolalainen äidin täti Laina piipahti kylällä kävellen ja kävi varjoon lepäämään. Kuva vuodelta 1980.

Vielä löytyy Viidentoista minuutin paikkoja

Keskisuomalaisen toimittaja Minttu Manninen innostui Toisinnäkijän päiväkirjassa mainitsemastani Viidentoista minuutin paikasta ja lähti etsimään mistä sellainen löytyisi Keski-Suomesta. Viidentoista minuutin paikka on siis paikka, jossa ei kuulu yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin, ainoastaan luonnon tuottamia ääniä kuten tuulen huminaa, aaltojen loisketta ja linnunlaulua.

Luonnonhiljaisia alueita on Suomessa yhä vaikeampi löytää. Esimerkiksi Pohjois-Savossa luonnonrauha-alueita on jäljellä enää alle kymmenen(!).

Minttu Manninen otti oppaakseen Jouko Laineen, joka tiesi heti minne suunnata alueiden asukastiheyksien mukaan. Keski-Suomen Viidentoista minuutin paikka löytyi Multialta!  :D

Jouko Laine tiesi mistä löytyisi Keski-Suomen hiljaisin paikka.Multian asukastiheys on 2,46 asukasta neliökilometrillä.

Mannisen kirjoittama juttu Tiettömän taipaleen takana oli viime sunnuntain 4.8.13 Keskisuomalaisessa. Skannasin jutun ja se on luettavissa Google Drivesta TÄÄLTÄ. (Artikkeli oli sen verran iso, että skannaus on kahtena tiedostona.)  

Keski-Suomen liitto kartoittaa Keski-Suomen alueet, jotka ovat niin kaukana erämaassa, että niissä voi kuulla ainoastaan luonnon ääniä. Käsittääkseni näitä alueita koetetaan varjella mm. kaavoituksen keinoin. 

Hiljaisuuden katoamiseen ollaan havahtumassa. Joillain paikkakunnilla hiljaisuuden paikkoja aletaan pitää matkailuvalttina. Miten epäloogista. Mitä hiljaisuudesta jää jäljelle, jos turistit sinne menevät? Vai käyttävätkö he sähköautoja?

Tiistaina iltapäivällä nostin valkosipuleita maasta ja nautin poikkeuksellisesta hiljaisuudesta. Niin hiljaista ei ole ollut aikoihin. Tietysti heti piti ryhtyä ajanottoon. Yes! Yhdeksäntoista minuuttia! Kesämökkiläiset olivat palanneet kaupunkiin. ;)

Muutos on aina mahdollisuus

Onko elämäsi, perheesi tai työpaikkasi muutosten edessä? 

80 % ihmisistä vastustaa muutosta automaattisesti miettimättä lainkaan sitä, onko muutos heille hyväksi vai ei.

Kerää joukot yhteen niin kotona kuin työpaikalla ja pyydä jokaista keksimään yksi hyvä asia, jonka muutos tuo. Näin asenteet muuttuvat ja ajatukset kohdistuvat positiiviisin asioihin.

Mitä sinulta jäisi kertomatta? Mitä kuulematta?

Kirjoitan Toisinnäkijän päiväkirjassa muun muassa luopumisen, menettämisen ja kuoleman teemoista. Siksi höristin korviani, kun toimittaja Lotta Gray kertoi Kesäpuhujat-ohjelmassa (29.7.13) kuinka hän valmistautui kuolemaan sairastuttuaan paksusuolensyöpään. Kun hän sairastui, hänen lapsensa oli vasta 2,5-vuotias. Pieni lapsi tekee luopumisen elämästä vaikeammaksi. Pelko pojan jäämisestä äidittömäksi oli suurempi kuin kuolemanpelko.

Lotta Gray sanoi: ”Olen tehnyt häntä varten laatikon. Siinä on muistoesineitä. Hänen pieni puseronsa, kuvia meistä, CD-levyjä, joilta hän kuulee ääneni, ettei hän unohda sitä. Kirje, jonka kirjoittaminen oli hyvin tuskallista. Kerron siinä, mitä toivon hänelle aikuisena.”

Hän kertoi kirjeessä myös miten hän ja hänen miehensä tapasivat ja millainen lapsi oli pienenä. Nyt laatikko on ullakolla, eikä hän täytä sitä enää. Lotta Gray on käynyt vuosittain jälkitarkastuksissa, eikä sairaus ole uusiutunut. Hänen mielestään kaikkien vanhempien pitäisi tehdä lapsilleen sellainen laatikko. (Minun mielestäni sen täyttämistä kannattaisi jatkaa aikuisuuteen asti, oli sitten terve tai sairas.)  

Ystäväni kertovat usein lastensa tai lastenlastensa hauskoista sattumuksista. Esimerkiksi mitä kaikkea suloista ja hassua pieni lapsi sanoo, kun hän opettelee puhumaan. Kehotan ystäviäni kirjoittamaan jutut muistiin. Kohta asioita ei enää muista, vaikka luulisi niin.

Erään ystäväni äiti äänitti lasten laulua ja haastatteluja nauhalle heidän ollessaan pieniä, nyt ne C-kasetit ovat arvotavaraa. Toinen ystäväni kertoo kuinka paljon luontotarinoita ja –kertomuksia hänen isällään olisi kerrottavanaan. Isä on käymässä iäkkääksi. Jostain syystä häntä ei ole tullut tarkemmin haastateltua eikä tarinoita ole tullut tallennettua. Onko se kohta liian myöhäistä?

Elämä on lyhyt, se sujahtaa ohi yhdessä vilauksessa. Kaikki arjen rasitukset koettavat harhauttaa meitä tekemästä itsellemme arvokkaita asioita. Puhukaa tärkeistä asioista, haastatelkaa läheisiänne, kertokaa tarinoita. Nyt, tänään, tänä viikonloppuna. Tehkää siitä tapa. Kootkaa muistolaatikoita, kirjoittakaa tarinat muistiin, äänittäkää kertomukset nauhalle, tehkää vaikka lyhyitä videonpätkiä tai blogipostauksia. Millaisen muiston haluaisit itsestäsi jättää? Minkä tarinan kuulla?

Tässä minulta yksi luontomuisto:
Kurkipariskunta on pesinyt rannallamme useamman vuoden ajan. Keväin kesäin hiivimme hiljaa ja vältämme rantaan menemistä. Palkkioksi saamme seurata läheltä kurkiperheen vaiheita. Tänä vuonna kurkipari sai vain yhden poikasen.

Kesä on hiljaiseloa, kun kurjet koettavat liikkua vaivihkaisesti kasvattaakseen poikasen turvallisesti isoksi.
Alkukesästä pikkuista kurjenpoikasta ei edes näe kovin usein korkean kasvillisuuden seasta, mutta siellä se on, turvallisesti emon vieressä.

Katsokaa poikasen pikkuruisia siipiä! Niiden pitää kasvaa vielä kovasti. Kuva on kesäkuulta.

Viime viikonloppuna kurkivanhemmat aloittivat aktiivisen ääntelyn ja siitä tiesin, että poikasen lentoharjoitukset olivat alkaneet. Alkuviikosta olin kasvimaalla, kun kurkiemojen huuto alkoi. Ehdin juuri ja juuri tallentaa kameralla poikasen lennon.

Homma menee ihan selvästi niin, että poikasen ponkaistessa siivilleen, emot huutavat kannustushuutoja. (Siltä se ainakin vaikuttaa.) Huudot loppuvat, kun poikanen on päässyt ilmaan ja emot seuraavat heti perässä.

Jokavuotinen ihme. Kurjenpoikanen on emojensa kokoinen ja siivet kantavat.

Ei ole väliä sillä,

kauanko elää,

vaan sillä,

kuinka hyvin sen elää.

-Pubillius Syrus - 

Kiitos!

Pari viikkoa on vierähtänyt kirjan ilmestymisestä ja siitä saakka olen jotakuinkin nonstop vastaanottanut kirjatilauksia, pakannut kirjoja, tulostanut postin pakettitarroja ja kiikuttanut kirjoja postilaatikkoon. On harvoja yhtä palkitsevia hetkiä, kun monen vuoden työ on paketissa ja sitä saa jakaa maailmalle. Tähän monien vuosien työ on tähdännyt.

Haja-asutusalueella, jossa asiointimatka postiin on vähintään viisi kilometriä, voi niin sanotun noutomerkkipalvelun avulla (=oranssi heijastin postilaatikossa) lähettää postia omasta postilaatikosta. Postinjakaja ottaa postimerkillä varustetut kirjeet postilaatikosta mukaansa jakaessaan saapuvaa postia asiakkaalle. Mahtavaa palvelua.

Kesäkori on saanut uutta sisältöä.

Kirjatilauksia on tullut niin paljon, etteivät ne mahdu postilaatikkoon, joten olen viettänyt aamupäiväni pellon pientareella istuskellen, kirjoittaen, lukien, tai villiintyvää kasvimaata perkaen, odotellessani posteljoonia. Olen ymmärtänyt, että Itella tarkkailee palvelupisteidensä asiakasmääriä. Viime viikolla posteljooni sanoi minun olevan hänen postireittinsä merkittävin työllistäjä. Eli suuri kiitos teille kirjojeni tilaajat, te pidätte osaltanne meidän asiamiespostia pystyssä. :D

Olen aivan onnessani kirjan vastaanotosta. Kiitos kaikista onnitteluistanne, viesteistänne, kirjatilauksistanne ja palautteistanne! Olen vuodattanut täällä ilon kyyneleitä ja tuntenut pakahduttavaa onnea. Tuntuu tosi hyvältä ja kiitän teitä sydämeni pohjasta. Toisinnäkijän päiväkirjassa on kuulemma imua, joka johtaa kirjan ahmaisemiseen kerralla ja loppuu ihan liian pian. Tämä on parasta mitä kirjailijalle voi kertoa. En ole aiemmin täysin ymmärtänyt millainen merkitys blogillani on joillekin teistä. Kiitos sanoistanne! Koetan päivittää tätä blogia hitusen useammin ja toivon, että siitä on teille edelleen iloa, tukea ja hyötyä.

Olen oppinut viime kuukausina paljon uutta kirjan tekemisen vaiheista. Aiemmin riitti, että kirjoitin ja muokkasin käsikirjoitusta. Nyt vastaan kaikesta itse. Kirjani lukeneet tietävät millaisia kicksejä saan keksiessäni itselleni uuden tittelin. Tittelit ovat joillekin niin tärkeitä, että olen alkanut keksiä niitä lisää ihan huvin vuoksi. Uusin tittelini on kustantaja-kirjakauppias. (Kuulostaa kyllä pahaenteisen viralliselta. :O)

Kustantajan etuna on se, että sain päättää, että kirjaan ei tule irrallisia paperikansia (ne ovat epäkäytännöllisyytensä lisäksi aivan turhat) ja sain päättää paperin laadusta (FSC-sertifikaatti). Jotta paino pääsi kannen ja tekstin elementteihin käsiksi piti kirjasta ja kannesta saada taittotiedostot. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi taittajan työtä.

Onneksi löysin Taikasipulin Silva Kärpänojan, joka huolehti kirjan graafisesta ilmeestä ja taitosta (mainos!). Silva kiinnitti huomiota typografiaan (kirjaintyypin kokoon, leveyteen, vahvuuteen ja kirjainväleihin), sivujen rytmitykseen (marginaaleihin, sisennyksiin, väliriveihin ja huolehti ettei sivuille tule orpo- ja leskirivejä), huolehti tavutukset, sivunumeroinnit ja sen, ettei kirjaan jää tyhjiä sivuja (sillä kirjan sivumäärä pitää aina olla kuulemma neljällä jaollinen). Hän kuvitti kirjaa sulka-aiheilla ja suunnitteli Kevinin ottamien kuvien perusteella kirjalle ulkoasun ja antoi kirjalle viime silauksen erilaisilla visuaalisilla elementeillä. Minua nauratti, kun Silva kertoi antaneensa Tirvan kylän mummojen testata leipätekstiä. Hyvin olivat yli 70-vuotiaatkin nähneet hämärässä kesäillassa sitä lukea.

Olen kiitollinen niin monille ihmisille, joita ilman kirjasta ei olisi tullut sellaista kuin mitä siitä tuli. Olen kiitollinen teille lukijoille, jotka teette kirjasta omalla tavallanne ainutlaatuisen: jokainen heijastaa kirjasta omia kokemuksiaan ja tekee kirjasta erilaisen. Kiitos, että olette jakaneet aikaa, ajatuksia ja tuntoja kanssani.

Nyt tämä kustantaja-kirjakauppias menee taas pellon pientareelle istumaan ja odottamaan posteljoonia. Miten hassun ristiriitaista on ensin pelätä onko kirjalla menekkiä ja sitten kohta jännittää loppuvatko kirjat kesken. (Ihmisellä pitää aina olla, mukamas, jotain murehdittavaa.)  ;)

Kirjoitin eräässä kirjoituksessani Amerikan ilmasta. Jokaisen lähettämäni kirjan mukana tulee aimo annos kiitollisuutta, iloa, onnea – ja Alhonlahden ilmaa. Muistakaa imaista syvään ja nuuskuttaa tarkkaan, kun avaatte kirjekuoren. :)