Mitä sinulta jäisi kertomatta? Mitä kuulematta?

Kirjoitan Toisinnäkijän päiväkirjassa muun muassa luopumisen, menettämisen ja kuoleman teemoista. Siksi höristin korviani, kun toimittaja Lotta Gray kertoi Kesäpuhujat-ohjelmassa (29.7.13) kuinka hän valmistautui kuolemaan sairastuttuaan paksusuolensyöpään. Kun hän sairastui, hänen lapsensa oli vasta 2,5-vuotias. Pieni lapsi tekee luopumisen elämästä vaikeammaksi. Pelko pojan jäämisestä äidittömäksi oli suurempi kuin kuolemanpelko.

Lotta Gray sanoi: ”Olen tehnyt häntä varten laatikon. Siinä on muistoesineitä. Hänen pieni puseronsa, kuvia meistä, CD-levyjä, joilta hän kuulee ääneni, ettei hän unohda sitä. Kirje, jonka kirjoittaminen oli hyvin tuskallista. Kerron siinä, mitä toivon hänelle aikuisena.”

Hän kertoi kirjeessä myös miten hän ja hänen miehensä tapasivat ja millainen lapsi oli pienenä. Nyt laatikko on ullakolla, eikä hän täytä sitä enää. Lotta Gray on käynyt vuosittain jälkitarkastuksissa, eikä sairaus ole uusiutunut. Hänen mielestään kaikkien vanhempien pitäisi tehdä lapsilleen sellainen laatikko. (Minun mielestäni sen täyttämistä kannattaisi jatkaa aikuisuuteen asti, oli sitten terve tai sairas.)  

Ystäväni kertovat usein lastensa tai lastenlastensa hauskoista sattumuksista. Esimerkiksi mitä kaikkea suloista ja hassua pieni lapsi sanoo, kun hän opettelee puhumaan. Kehotan ystäviäni kirjoittamaan jutut muistiin. Kohta asioita ei enää muista, vaikka luulisi niin.

Erään ystäväni äiti äänitti lasten laulua ja haastatteluja nauhalle heidän ollessaan pieniä, nyt ne C-kasetit ovat arvotavaraa. Toinen ystäväni kertoo kuinka paljon luontotarinoita ja –kertomuksia hänen isällään olisi kerrottavanaan. Isä on käymässä iäkkääksi. Jostain syystä häntä ei ole tullut tarkemmin haastateltua eikä tarinoita ole tullut tallennettua. Onko se kohta liian myöhäistä?

Elämä on lyhyt, se sujahtaa ohi yhdessä vilauksessa. Kaikki arjen rasitukset koettavat harhauttaa meitä tekemästä itsellemme arvokkaita asioita. Puhukaa tärkeistä asioista, haastatelkaa läheisiänne, kertokaa tarinoita. Nyt, tänään, tänä viikonloppuna. Tehkää siitä tapa. Kootkaa muistolaatikoita, kirjoittakaa tarinat muistiin, äänittäkää kertomukset nauhalle, tehkää vaikka lyhyitä videonpätkiä tai blogipostauksia. Millaisen muiston haluaisit itsestäsi jättää? Minkä tarinan kuulla?

Tässä minulta yksi luontomuisto:
Kurkipariskunta on pesinyt rannallamme useamman vuoden ajan. Keväin kesäin hiivimme hiljaa ja vältämme rantaan menemistä. Palkkioksi saamme seurata läheltä kurkiperheen vaiheita. Tänä vuonna kurkipari sai vain yhden poikasen.

Kesä on hiljaiseloa, kun kurjet koettavat liikkua vaivihkaisesti kasvattaakseen poikasen turvallisesti isoksi.
Alkukesästä pikkuista kurjenpoikasta ei edes näe kovin usein korkean kasvillisuuden seasta, mutta siellä se on, turvallisesti emon vieressä.

Katsokaa poikasen pikkuruisia siipiä! Niiden pitää kasvaa vielä kovasti. Kuva on kesäkuulta.

Viime viikonloppuna kurkivanhemmat aloittivat aktiivisen ääntelyn ja siitä tiesin, että poikasen lentoharjoitukset olivat alkaneet. Alkuviikosta olin kasvimaalla, kun kurkiemojen huuto alkoi. Ehdin juuri ja juuri tallentaa kameralla poikasen lennon.

Homma menee ihan selvästi niin, että poikasen ponkaistessa siivilleen, emot huutavat kannustushuutoja. (Siltä se ainakin vaikuttaa.) Huudot loppuvat, kun poikanen on päässyt ilmaan ja emot seuraavat heti perässä.

Jokavuotinen ihme. Kurjenpoikanen on emojensa kokoinen ja siivet kantavat.

Ei ole väliä sillä,

kauanko elää,

vaan sillä,

kuinka hyvin sen elää.

-Pubillius Syrus -