Oravanpesässä on lämmin

Jokainen, joka on ollut eläinten kanssa tekemisissä, miettii kuinka paljon eläimet ymmärtävät ihmisten puheesta. Eläimet kuuntelevat puhettamme, mutta he kuulevat vain epämääräistä hamana hamana hamana -mutinaa. Tietysti haluamme ajatella, että eläimet ymmärtävät tarkalleen mitä niille sanomme. Ehkä ne ymmärtävätkin?

Kuuntelin, kun seinän toisella puolella rapisteltiin. Rapina oli aika voimakasta, se oli oikeastaan repimistä ja nyhtämistä. Siellä täytyi olla orava taas kerran touhuissaan. Rapina hiljeni hetkeksi mutta jatkui kohta uudestaan. Menin ulos ja kiersin nurkan taakse katsomaan.

Siellä orava istui sähkökaapin päällä varsin tyytyväisen näköisenä valtava pellavatuppo suussaan (= talomme hirsien välissä oleva eristepellava). 

Orava oli kuitenkin hiukan varuillaan olevan näköinen, kun minä ilmestyin yhtäkkiä nurkan takaa. Seisoin siinä, otin valokuvia ja puhuin oravalle kaikenlaista, että: ”jätä nyt meillekin vähän pellavaa, muuten talvella tulee kylmä" ja "kuinka paljon olit ajatellut pellavaa vielä hamstrata?”

Orava istui sähkökaapin päällä kiltisti ja kuunteli minua pellava suussaan, mutta ei vastannut mitään. Se ajatteli varmaan, että "hamana hamana hamana, höpöttäköön tuo nainen mitä haluaa, minä vien tämän lämmöneristeeksi talvipesääni".

Huomaa myös rikki nakerrettu sähkökaapin antenni.

Ja äkkiä on ilta

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo

Tiedätkö mikä sinusta tulee isona?

Ammatinvalinta on yksi tärkeimmistä elämän päätöksistä. Kun ajattelen omaa nuoruuttani, ja omaa ja ystävieni ammatinvalinnan päätöksentekoprosessia, on selvää, ettei kaikilla nuorilla ollut tarpeeksi tietoa tai osaamista niin suuren (ja oikean) valinnan tekemiseksi.

Olin viidentoista ja ysiluokalla, kun meille ennestään tuntematon ujo, mustapartainen ja silmälasipäinen opettaja tuli pitämään muutamat opinto-ohjauksen tunnit. Hän jakoi kaikille yhteisvalintaoppaat. Sana kuulosti heprealta. Sitten piti kirjaa selailemalla valita itselleen houkutteleva ala, jonne halusi hakeutua opiskelemaan. Minä en ainakaan ymmärtänyt miten suurta elämänpäätöstä siinä tehtiin enkä tiennyt mille alalle halusin. Ei tiennyt mustapartainen opettajakaan, eihän hän edes tuntenut meitä. Hän tiesi miten koodit täytettiin hakukaavakkeeseen. Olisi vain pitänyt tietää se oikea koodi, salasana, joka avaisi oikean tulevaisuuden.

Jotkut meidän luokalta tiesivät heti mitä heistä tulee. Moni meistä ei. Tyttö, josta olisi tullut mielestäni itsestään selvästi loistava näyttelijä, taiteilija tai luovan alan ihminen, opiskeli lastentarhanopettajaksi. Luokan matikkanerosta tuli lähihoitaja. Olen usein jälkeenpäin miettinyt ovatko he omimmalla alallaan. Minä menin Kukkura-nimiseen kauppaan töihin vuodeksi miettimään mikä minusta tulisi isona. En keksinyt, joten ajauduin hoitoalalle, koska olin pienestä pitäen hoivannut perheenjäseniäni.   

Olen usein leikitellyt ajatuksella olisimmeko selvinneet itsemme ja ammatinvalintamme kanssa paremmin elämässä, jos luokanvalvoja ja luokkakaverit olisivat kertoneet, vaikkapa anonyymisti kirjeessä, mitkä asiat toisessa ovat parasta ja missä hän vaikuttaisi olevan lahjakas? Ysiluokalla olimme olleet jo kuusi vuotta yhdessä ja tunsimme toistemme luonteenpiirteet hyvin.  

Luokallamme oli poika, joka piirsi kaiket tunnit sarjakuvia aseita käyttävistä miehistä. Olisimme osanneet takuuvarmasti kertoa, että hänestä tulee sarjakuvapiirtäjä tai ammattisotilas. Hänestä tuli (luokkakokouksessa kuulemani mukaan) henkivartija. Luulen, että hän on ollut ammattivalintaansa tyytyväinen.

Kodinhoitajaopistossa minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Ensin pöydällä olevaan koulukansioon, sitten pöydänsyrjällä oleviin kirjepapereihin (selattuani välillä sanakirjaa) ja lähetettyäni pieniä viestilappuja luokkakavereille. Joku sanoo nyt, että sinusta piti tulla kirjoittaja. Asiaa ei voi ajatella niin rajoittuneesti. Minusta olisi voinut tulla vaikkapa kirjeenvaihtaja, sihteeri, pikakirjoittaja, kääntäjä tai tulkki tai ihan jotain muuta.

Ties mistä sitä olisi itsensä löytänyt, jos meitä opetettaisiin koulussa näkemään vahvuutemme ja uskomaan itseemme. Ei vain muutamana opon tunteina vaan järjestelmällisesti läpi kouluajan. Minulle jäi peruskoulusta lannistunut tunnelma, jossa keskityttiin etupäässä virheisiin ja tietynlaisen pelon ja nolostumisen peittämiseen. Siitä pois opettelu tuntuu vievän koko aikuisiän.

Keskustelin ammatinvalinta-aiheesta taannoin erään ystäväni kanssa. Hän sanoi: ”Ei se ole mikään ihme, ettei ammatinvalinta ollut helppoa, kun ei silloin ollut sellaista ammattia olemassakaan, jonka minä olisin halunnut”. 

Minä luulen, ettei sellaisia ole vieläkään.

Niin moni meistä kipuilee ammatinvalinta-asioiden kanssa aikuisenakin.  Voisiko olla niin, että työelämästä ja sen arvoista on hiljalleen muodostumassa sellaisia, joissa emme halua olla osallisina? Meiltä puuttuu työn tekemisen tapoja ja ammatteja, joissa tahtoisimme olla. Tai niitä olisi, mutta nyky-yhteiskuntamme ei tunnista sellaisia työksi eikä niistä näin ollen makseta. Nykyaika tuntuu arvostavan CV:tä ja muodollisia pätevyyksiä enemmän kuin ihmisen tahtoa oppia ja kehittyä ja elämänkokemuksen tuomaa viisautta. Tulos tai ulos. Sydämen ja järjen ääni unohtuu.   

Ammatinvalintakysymykset ovat niin tärkeitä, että on käsittämätöntä miten vähän niihin kiinnitetään huomiota. Meille olisi parasta jos tietäisimme mahdollisimman aikaisin elämässämme mikä on meille kaikkein rakkain asia. Kun se on tiedossa, kannattaa järjestää elämänsä ja kaikki tekemisensä sen ympärille ja suunnitella miten siitä saisi elannon. Omat sisäiset rajoittavat ajatuksemme estävät meitä näkemästä mitä voisimme olla ja tehdä. Voimme olla mitä vaan, kun päästämme negatiivisista uskomuksista irti.

Asioita pohdittavaksi:

• Mikä on se sinun ”juttusi”, joka on kaiken tekemisesi taustalla?
• Milloin tunnet itsesi onnellisimmaksi ja iloiseksi?
• Mikä on intohimosi?
• Milloin tunnet olevasi parhaimmillasi?
• Onko jotakin tapaa, jolla voit yhdistää kaikki resurssisi, lahjakkuutesi ja innostuksesi?
• Onko jokin asia, josta ajattelet, että olet kuin luotu tekemään sitä? (Ei haittaa vaikkei sellaista ammattia ole, luo sellainen.)
• Millaisissa yhteyksissä ihmiset kehuvat lahjakkuuttasi? Milloin tunnet olevasi taitava?  
• Älä mene ikinä intuitiotasi vastaan. Jos joku asia ahdistaa tai ei tunnu oikealta, älä tee sitä. 
• Aikuiselle, uuden alan ja ammatin etsijälle, muistutuksen sana: ammatinvalintapäätöksiä tehdään usein pakkoraossa tai uupumuksen värittämin silmin. ”Mitä tahansa muuta, mutta ei enää tätä.” Sitten ollaan kohta uudessa umpikujassa. Ennen kuin hyppäät uusiin sitoumuksiin, lepää ja klaaraa ajatuksesi. Selvitä mikä on sinun elämäntehtäväsi.
• Keskity kaikin voimin siihen mitä tahdot, älä siihen mitä et tahdo.
• Älä mieti mitä annettavaa elämälle voisi olla sinulle, mieti mitä sinulla on annettavaa muille ja maailmalle.

Ennen kuin tapat hämähäkin

Tarina kertoo nuoresta sotilaasta, joka taistelun jälkeen eksyi joukoistaan. Hän tiesi vihollisen armeijan ajavan takaa ja etsivän vastapuolen sotilaita. Nuori sotilas juoksi henkensä edestä kunnes väsyi ja saapui louhikkoiseen maastoon. Hän tiesi, ettei jaksaisi pidemmälle, joten ainoa vaihtoehto oli etsiä hyvä piilo. 

Hän löysi kapean luolan, johon hän ryömi. Mies oli epätoivoinen ja saattoi vain rukoilla mielessään, ettei häntä löydettäisi. Kaiken lisäksi hän huomasi ison hämähäkin, joka käveli pitkin hänen kylkeään. Sotilas inhosi hämähäkkejä ja aikoi automaattisesti tappaa sen. Sitten hän tajusi olevansa samassa asemassa kuin hämähäkki. Vihollinen saattaisi tappaa hänet tähän koloon koska tahansa. Hän antoi hämähäkin olla rauhassa.

Väsymys vei voiton, ja sotilas nukahti luolaan. Hän heräsi siihen, kun kuuli vihollispartion ääniä. Hänen sydämensä takoi hurjasti. Hän näki kahden vihollissotilaan lähestyvän ja pysähtyvän luolan suulle. ”Tuolla ainakaan ei ole ketään”, toinen vihollissotilaista sanoi. ”Niin kuin näet, luolan suulla on iso hämähäkinseitti. Kukaan ei ole voinut mennä sisään rikkomatta sitä. Jatketaan matkaa.”

Usein kysytyt kysymykset: Hyppäisin oravanpyörästä mutta kuinka minulle sitten kertyy eläkettä?

Vastaus: Jos hyppäät oravanpyörästä ja alat elää sellaista elämää josta unelmoit, miksi haluaisit jäädä siitä eläkkeelle?  

 ”Miksi pitää olla erikseen työaika ja vapaa-aika? Eikö voi olla vain yksi kokonaisvaltainen elämäntapa, jota tekee kuolemaansa saakka? Ei tarvitsisi haikailla eläkkeelle jäämistä tai eläkkeen määrää, kun olisi koko ajan yleishyödyllinen ja elämä olisi sellaista jota rakastaa. Sellaisesta elämästä ei halua eläkkeelle.”

Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta

Minulle oravanpyörästä hyppääminen mahdollisti työskentelemisen omilla ehdoillani, jolloin työn tekeminen on äärimmäisen palkitsevaa, vaikkei se ole niin tuottavaa. Ei ole tarvetta haaveilla eläkkeelle jäämisestä, koska ei ole tarvetta päästä pois mistään. Oravanpyörästä hypännytkin tekee työtä ja kerryttää eläkettään (jostain kumman syystä kirjailijat maksavat eläkemaksut Maatalousyrittäjien eläkelaitokselle).  

On yleinen väärinkäsitys, että työvuosina kerätyt eläkemaksut ovat henkilökohtaisia säästöjä, jotka saa käyttöönsä eläkeläisenä. Eläkerahat ovat eläkevakuutusyhtiöiden hallussa. Eläkeyhtiöt ostavat arvopapereita, joiden arvo muuttuu pörssivaihtelujen mukaan. Eläkerahastojen sijoitusten arvo voi kadota. Mihin työvuosiemme aikana maksamamme varat on sijoitettu? Ainakin Talvivaaraan, Finnairin entisen johtajan asuntoon ja eläkeyhtiöiden johtajien lisäbonuksiin… paljon muusta en tiedäkään. Kuka osaa arvioida tekevätkö esimerkiksi Ilmarinen, Varma, Kuntien eläkevakuutus tai Mela hyviä ja oikeita sijoituksia?

Jotta työtä kestettäisiin eläkeikään saakka tai työstä ei tarvitsisi jäädä eläkkeelle, pitäisi työelämää uudistaa monin tavoin. Sairaanhoitajan työssäni kaipasin hetkiä, jolloin olisin voinut konsultoida vanhempia kokeneita hoitajia, joilla oli valtava tietotaito ja osaaminen. Se olisi lisännyt minun ammattitaitoani, helpottanut työn kuormittavuutta, lisännyt potilasturvallisuutta, nostanut hoidon laatua ja palkinnut seniorihoitajaa. Kaiken kiireen keskellä sai kysyttyä vain nopeasti pintaa liippaavia asioita. Kokeneen hoitajan osaamista ja tietoa ei koskaan siirretty järjestelmällisesti eteenpäin. Oli hienoa kun joskus sai työskennellä vanhemman hoitajan työparina ja oppia työn tekemisen ohessa hahmottamaan suuria kokonaisuuksia. Ihailin vanhempien kollegoideni kykyä ratkaista ”tuosta noin vain” monimutkaisia ja vaikeita tilanteita. Vähän väliä henkilökunnan kahvihuoneessa oli kakkukahvit, kun vietettiin ansioituneen hoitajan läksiäisiä ja eläkkeelle jäämistä. Siinä vuosikymmenien kokemus ja ”hiljainen tieto” katosi hetkessä ovesta ulos.

Amerikan isoäitini piti kampaamoa omakotitalonsa pohjakerroksessa yli 80-vuotiaana. Koska hän halusi. Ei siksi, että hänen oli pakko. Hän kävi viimeisinä vuosinaankin vielä kampaajien ja kosmetologien koulutuksissa ja konferensseissa, koska tunsi kiinnostusta alaa kohtaan ja halusi pitää mielensä virkeänä. Työ toi hänelle elämänsisältöä, ei vienyt sitä.

Työntekoa ei koeta aina onnellisuuden tai mielihyvän lähteenä, joillekin se on muuttunut kärsimykseksi. Useimmat kuluttavat parhaat vuotensa työssä, joka ei ole heidän arvojensa mukaista. Eläkkeestä haaveillaan, koska se tarjoaisi ulospääsyn oravanpyörästä. Moni kuitenkin sairastuu eläkkeelle jäätyään eikä elämä mennytkään niin kuin he kuvittelivat. Emmekä välttämättä edes elä eläkeikäämme asti. Meillä on varmuudella vain tämä hetki. Siitä kannattaa koettaa tehdä niin mielekäs kuin mahdollista.

Onko kentällä ääntä?

Arkkiatri Risto Pelkonen on kaivannut sote-uudistukseen kentän ääntä: potilaiden, hoitajien ja lääkärien kokemusta. Hän sanoo: "Vain kipupisteet tunnistamalla järjestelmän oikea rakenne on löydettävissä. Pitäisi lähteä siitä, millaisia sairauksia ihmisillä on ja miten niitä voidaan järkevällä tavalla hoitaa. Ei niin, että ylhäältä suunnitellaan erilaisia organisaatioita ja sitten katsotaan, miten ihmiset niihin mahtuvat."

Pelkonen kertoo yrittäneensä innostaa ammattikuntaansa tuottamaan neutraalia tietoa politiikkojen käyttöön. Kentältä tulee se arvokas tieto, jota ei ole missään muualla.

Minusta pitäisi lähteä siitä, että mietittäisiin mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä ja miten voisimme muuttaa olosuhteita ja ennaltaehkäistä sairauksia alun alkaen syntymästä. Nyt hoidetaan liian paljon oireita ja sairauksia, jotka olisivat vältettävissä, kun toiminta olisi kauaskantoisempaa. 

Perusterveydenhuollon ongelmat, jonka vuoksi sote-uudistusta nyt tehdään, johtuvat "oireidenhoidosta", ja siitä että aiemmatkin uudistukset on aikoinaan tehty kuuntelematta kokemuksen ja kentän ääntä.

Vielä kun joku kertoisi mikä on se järjestelmällinen tapa, jolla kentän tieto saadaan politiikkojen käyttöön. Mikä on se foorumi, jossa kentän ääni saadaan kuuluviin?

"Hyvinvointi" tuottaa pahoinvointia

Olen lukenut Aamulehteä taas pitkästä aikaa. Pidin pitkän tauon etten lukenut lehtiä tai seurannut uutisia. Lehtien lukeminen on toisaalta mielenkiintoista mutta huomaan myös miten turhauttavaa se on. En tiedä onko lehden lukeminen lopulta hyvästä. Lehtien jutut ovat pitkälti negatiivisia ja huolestuttavia. Monet on kirjoitettu sellaiseen tyyliin, että koko ajan väittelen mielessäni vastaan. Joka päivä puhisen ja kihisen, lehden luettuani haluaisin kirjoittaa heti vähintään kymmenen mielipidekirjoitusta. On todella turhauttavaa seurata millä tavalla asioista uutisoidaan, meitä koetetaan manipuloida kokoajan.

Viime tiistaina 27.8.13 Aamulehdessä luki: ”Mitä enemmän lehdissä, radiossa ja televisiossa käsitellään rantaväylän tunnelihanketta myönteiseen sävyyn, sitä enemmän tunnelin urakoitsijaryhmittymä ja alihankkijat saavat kannustinpalkkiota.” On siis päivänselvää, että tunnelihankkeen puolesta lobataan voimakkaasti. Samassa jutussa lehti mainitsee, että suurin osa tunnelijutuista on ollut neutraaleja. Niin aina. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Torstain pääkirjoituksessa kiteytettiin niin ”hauskasti” aikamme ongelmia, etten voinut olla nauramatta tekstin – ja kaiken – päättömyydelle: ”Pahoinvointi käy kalliiksi. Hyvinvointimenojen karsiminen on hallitukselle hankala rasti, sillä ihmisen pahoinvointi käy yhteiskunnalle kalliiksi.”