Aina
kulkiessani Ylöjärvellä päin ihailen Mikkolantien varrella kasvavaa koivukujaa.
Ne koivut vievät minut ajassa 1980-luvulle, kun seurustelin ylöjärveläisen nuoren
miehen kanssa. Ajelimme hänen oranssilla kuplavolkkarillaan bokserimoottori
päristen ja putputtaen Mikkolantietä edestakaisin Rantajätkien kämpän ja Tampereen
Keskustorin korttelirallin väliä. Volkkarin helmassa oli ”Jeans”-teippaukset, ne
kertoivat erikoismallista josta oltiin ylpeitä.
Kerran
Mikkolantietä ajaessamme armas poikakaverini osoitti pientareen koivuja, jotka
jatkuivat kilometrien matkan tien päästä päähän. Se oli ollut hänen erään kesän
työpesti. Istuttaa koivuja. ”Oli meinaan pikkuinen homma!” hän totesi. Hänen
puuskahduksensa nauratti ja tuijotin mykistyneenä ohi viliseviä koivuja.
Tiedostin ne ensimmäistä kertaa vasta silloin, vaikka olimme ajaneet niiden ohi
monen monituista kertaa.
Koivujono
jatkui ja jatkui. Miten erikoinen kesätyö, huomasin ihmetteleväni. En ollut koskaan
ajatellut, että joku voisi istuttaa työkseen puita. Minä opiskelin hoitoalaa ja
kesätyöni oli vanhainkodissa. Minua kiehtoi ajatus puiden istuttamisesta. (Niinpä,
olisi pitänyt silloin heti vaihtaa alaa…) Koivunistutustarinan ansiosta ryhdyin
katselemaan kaikkia tien pientareiden puita eri tavalla: joku on nuokin puut
istuttanut.
Seurustelustamme
on yli 25 vuotta (Terkkuja J:lle, jos joskus satut lukemaan tätä.) Oranssi
kuplavolkkari lienee romuttamolla, koivukujanteesta etelään tien toiselle
puolen on rakennettu karuja kerrostaloja. Kolmikymmenvuotiaat koivut saavat
minut edelleen hymyilemään. Nuori mies ei puunistutusurakassaan aavistanut miten
kauniin ja suuren työn hän teki. Sen lisäksi, että koivut näinä
ilmastonmuutoksen aikoina toimivat hiilinieluina, puhdistavat ilmaa
ilmansaasteista ja tuottavat happea monien muiden ominaisuuksiensa lisäksi, ne
ovat todella kauniita. Asuinalueen rakennustöiden takia osa koivuista on
kaadettu. Saavatko loput koivut kasvaa rauhassa? Puut ovat niiden nykyisessä
rauhattomassa ympäristössä entistäkin tärkeämpiä. Koivut voivat elää vielä
toista sataa vuotta, jos niiden vain annetaan kasvaa rauhassa. Miten uljailta
ja upeilta puut mahtavatkaan näyttää vuonna 2100.
Jean
Gionon tarinassa Mies joka istutti puita,
kerrotaan lammaspaimenesta, joka vaivaa säästelemättä istuttaa autioituneen
laakson täyteen tammia. Hän tekee paimensauvallaan satojatuhansia reikiä maahan
ja tiputtaa niihin keräämiään tammenterhoja. Vuosikymmeniä myöhemmin kaikki on
toisin: tammimetsä on täynnä elämää, purot virtaavat ja kukat kukkivat. Kirja
kirjoitettiin 50-luvulla ja sen innoittamana syntyi useita
metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Vihreän aallon myötä teoksesta
tuli malliesimerkki luonnon hoitamisesta ja suojelemisesta.
Tänään,
enemmän kuin koskaan, tarvitsemme ympäristöliikettä, vihreää aaltoa ja tekoja,
joissa tuhoamisen sijaan varjellaan luontoa ja elämää. Tarvitsemme enemmän
puidenistuttajia kuin kaatajia, luonnon vaalijoita - emme tuhoajia. Puun
kasvaminen suureksi vie vuosikymmeniä. Puun kaataminen moottorisahalla kestää
vain muutaman ajattelemattoman sekunnin. Isot avohakkuut maankääntöineen
syntyvät muutamassa päivässä. Vanhat metsät katoavat, metsäluonto ei palaa
koskaan ennalleen.
Ihminen
muokkaa teoillaan ympäristöään. Katsellessasi metsiä, tien pientareen tai
pihasi puita, ja tehdessäsi elämän ja luonnon kannalta kriittisiä päätöksiä,
muista: yhden ihmisen hyvä tai paha teko voi kantaa vuosisatojen päähän.