Kävin toissapäivänä pääkaupunkiseudulla. Halojaa? Kyllä, uskokaa tai älkää. Olin etuajassa tapaamisestani, joten menin paikalliseen puistoon odottamaan. Matkalle sinne ihastelin miten paljon pidemmällä kevät siellä oli kuin kotona. Pelkäsin eksyväni suunnistaessani kerrostalojen väleistä puistoa kohti (olin etukäteen tarkistanut kartasta sen sijainnin), joten otin kaupunkiluonnosta maamerkkejä: komeita tammia, asvaltin raosta kukkimaan nousseita orvokkeja ja kauniisti kukkivia kirsikkapuita (huolestuneena laitoin merkille, että pölyttäjät puuttuivat). Istuin puistoon lammen äärelle seuraamaan haapanan peseytymistä. Viereisen puskan juurella räkättirastas keräsi lieroja nokkaansa. Välillä parvi rastaita lähti lokkien ja varisten perään kovasti räkättäen. Rastailla oli pesät jossain lähellä (niin lokeilla ja variksillakin). Ison tammen kolosta kuului pikkulinnun ääntelyä. Puistossa oli kyltti (!), jossa luki: Pienet asiat ovat isoja asioita.
Ilahduin, että Helsinki (ainakin se osa siitä) näytti niin
kauniilta. Olin tuntenut itseni kuin kalaksi kuivalla maalla ajatellessani
joutuvani lähtemään cityyn, mutta hengittäminen kävi helpommaksi, kun kuljin perinteisen ulkomaan Tampereen lenkkini Aleksanterin kirkonpuiston kautta ja kävin moikkaamassa
lehtikuusia. (Teille tiedoksi, jotka olette kertoneet käyneenne katsomassa kirkon
edessä olevia puita, kirkon takana lännen puolellakin on niitä Ihania Suuria.) Pelkään
jo nyt mielessäni päivää, jolloin joku yli-innokas seurakunnan puutarhuri
päättää pistää puut nurin yleiseen turvallisuuteen vedoten.(Pitäisiköhän puihinkin ripustaa kyltti? ”Suomen suurin lehtikuusi, ihaile, älä turmele.”)
Tammerkosken sillalla
pysähdyin katsomaan virtaavaa vettä ja kuuntelin Tempon talon puussa laulavaa
sinitiaista. Sinitiainen lauloi kuuluisuutta saaneessa kalsaripuussa eli
vaahterassa. Mitähän vaahtera tuumasi, kun palokunta lauloi sille vappuna? Kalsarit ilmeni myöhemmin bändipaidaksi, jolle löydettiin vielä omistajakin. Julkkisvaahterasta sinitiainen jatkoi Rosson takana olevaan
poppeliin (joka puolestaan kuuluu Suomen suurimpiin poppeleihin, mutta ei ole saanut julkisuutta osakseen).
Silloin huomasin taivaalla haloja! Kuin sateenkaaria niitä meni joka suuntaan
auringosta, kaksoiskehänä auringon ympäri ja sen yläpuolella ”ylösalaisin” ja
vielä tosi jännästi täydellisenä koko taivaankaaren ja horisontin läpi aurinkoa
vastapäätä. Haloja oli joka suunnassa ja näky niin ihmeellinen, että osoitin niitä ensimmäisille vastaantulijoille. Espanjalainen nainen ei
ymmärtänyt mitä sanoin, mutta elekieltä hän ymmärsi. Hän ilahtui ja pysähtyi
ottamaan haloista valokuvia kännykällään. Toinen oli lastenvaunuja työntävä
brittiläinen mies. Mies sanoi, että ne ovat tavallisia tähän vuodenaikaan ja
jatkoi matkaansa tuskin vilkaisematta taivaalle.
Harmittelin etten ollut ottanut
kameraa mukaani. Halot pysyivät taivaalla monta tuntia ja pitivät mielialaani yllä. Kuvattavaa olisi riittänyt Helsingin kerrostalojen
pihoissakin. Polkupyörävajan katolle oli "istutettu" sammalia, erään talon
pihassa kasvoi valtavan kokoinen hevoskastanja. Enkä meinannut uskoa silmiäni,
kun erään kerrostalon pihassa ei ollut lainkaan nurmikkoa vaan siellä kukki
näsiä ja sadat sipulikukat! (Hihkuntaa!) Menin tapaamiseeni ja juuri ennen kuin
avasin summerin soitosta oven, huomasin sinitiaisen pujahtavan talon tuuletusräppänästä sisään (aivan kuin silloin ennen).
Iltapäivällä junassa takaisin matkalla Tampereelle ihmiset
keskittyivät älypuhelimiinsa, tabletteihinsa ja kannettaviin tietokoneisiinsa. Halot
olivat hiljalleen heikkenemässä. Olin vajota synkkiin ”mihin-me-joudumme-tämän-kännykkä-zombiekulttuurimme kanssa” -ajatuksiini, kun huomioni vei junavaunun toinen
kännykätön. Mies kääri paitapuseronsa hihoja, hänellä oli kauniit kädet. Sitten
hän solmi erityisen taidokkain liikkein kengännauhansa. Niin pienissä liikkeissä
oli jotain kumman rauhoittavaa ja olin valmis kallistumaan sen puolelle, että
maailma on loppujen lopuksi aika kaunis paikka, kun kääntäisimme itsemme
oikealle taajuudelle. Kaupungin kauneus on kuin ilmakehän jääkiteet: useimmiten
ne ovat näkymättömissä, mutta joskus ne muodostavat auringon kanssa sateenkaaren
värisiä haloja taivaalle.
***
PS. Tarkistin netistä... näin kirkkaana tällaista halonäytelmää
nähdään vain muutaman kerran sadassa vuodessa! Toivottavasti näitte sen. Jos
ette, katsokaa miten hieno se oli (eikä kuva siltikään tee oikeutta, tuosta
puuttuu mm. se horisonttirengas ja ylösalainen kaari). Oi joi.