 |
|
Minulla on huussin hyllyllä huhtikuussa 2014 VR:n ravintolavaunusta ostamani pieni lasinen tuoremehupurkki. En laittanut sitä kierrätykseen koska keksin että se olisi huussiin kätsy pähkinäjemma jonka sisällä pähkinät säilyvät turvassa hiiriltä (huomaa hiirenpapanat... joku on yöllä käynyt nuuhkimassa purkkia).
|
 |
| Kun menen huussiin, jätän oven auki. Se on merkki. |
 |
| Puolisen minuuttia ja Piip piip piip, huussin viereisen koivun oksilla on tali- ja sinitiaisia odottamassa huussin ovesta maahan lentäviä pähkinöitä. No, missä se pähkinä viipyy? |
Viime viikolla, ”Emo”-orava
(tunnistan täällä asuvat oravat naamasta, kropasta ja etenemistyylistä) kiipesi
huussin ovenkarmia pitkin ylös ja kurkisti sisään. Se haistoi pähkinän. Yleensä
oravat tömähtävät talon viereisestä omenapuusta koivuun ja sieltä huussin
katolle ja sieltä tassujen töminällä pohjoispuolen tuomiin ja katajaan. Nyt
perinteiseen reittiin tuli muutos, kun Emo tajusi että seinän takana
olisi pähkinää tarjolla.
Orava roikkui ovenpielessä
ja nenä kävi. Se odotti kun avasin tuoremehupurkin ja otin pähkinän esiin, sitten se kurkotti
itseään pitkälle eteenpäin ja tuuppasin pähkinän suoraan oravan suuhun. Siinä se hassu
orkki roikkui ja pupelsi. Sitten se tuuppasi taas ison nenänsä eteenpäin ja odotti seuraavaa
suupalaa. Pähkinän se osaa ottaa hellääkin hellemmin hampaisiinsa. Joskus se
haistelee sormiani ja ihan varo-varovasti kokeilee hellällä pikkunäykkäsyllä
olisivatko sormenikin syötävää. Oravan näkö ei ole kummoinen, mutta hajuaisti sillä
on huikea.
Lapsena täällä oli
isoisoisäni rakentama huussi, jossa oli kaksi istuinreikää: iso aikuisille ja pikkureikä
äidilleni, pikku-Marjatalle. Kun minä olin pieni, meillä oli tapana käydä äidin
kanssa yhdessä huussissa. Oli meidän vitsi, että äiti istui silloinkin pikkureiällä,
olihan se varta vasten hänelle tehty.
Mukavia huussiseuralaisia ei
voita mikään.
