Tein eilen ainoaa juhannusperinnettäni, laskin kuulemiani
tai näkemiäni lintuja. On ollut hiljainen lintukevät ja -kesä, joten en
odottanut kummia havaitsevani. Kunhan olin ja nautin juhannuksen rauhasta.
Muistelin äitini aikoinaan kertomaa tarinaa kuinka hän oli (vuonna
1954 noin 12-vuotiaana, ehkä?) mummon serkun luona lahden sivulla viettämässä
juhannusta. Hän oli nuorison kanssa talon vintillä. He löysivät vanhan
gramofonin mutta sille kaveriksi vain yhden savikiekon. Sitä oli soitettava, kun
vaihtoehtoja ei ollut. He nostivat gramofonin ikkunalaudalle, avasivat vintin
ikkunan ja virittivät soittimen pyörittämällä kammesta. Tyyni järvi kuljetti musiikin
kauas juhannusjuhlijoille: ”Kulkuset
kulkuset riemuin helkkäilee. Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee...”
Eilenkin oli tyyni järvi. Seurasin rannan vedessä uivaa,
ruokailevaa ja peseytyvää laulujoutsenperhettä. Yhtäkkiä emolinnut, Ansa ja
Ikonen, nostivat päänsä, puputtivat poikasensa kasaan ja niin sanotusti pakkasivat
kamppeensa ja lähtivät uimaan kauemmas.
Olen ollut niiiiin kiitollinen, että joutsenet (tosin vasta)
tänä kesänä palasivat rantaani viimesyksyisen koiraepisodin jälkeen, josta
kerroin TÄÄLLÄ. Kukapa olisi silloin osannut arvata miten paljon se vaikuttaisi
elämiimme.
Joutsenpari palasi keväällä tähän lahteen, mutta eivät tälle
rannalle. Ne vaihtoivat tutun pesäpaikkaansa. Uskon, että syksyinen koira-episodi
vaikutti siihen. Linnuilla on hyvä muisti ja ne tuntevat reviirinsä ja sen
lähellä asuvat ihmiset ja uhat erinomaisen hyvin. Ihmiset eivät vain tätä - tai
lintujen elämää ylipäätään - tiedosta.
Joutsenet ovat olleet tänä keväänä piilottelevia. En ole
pysynyt kärryillä niiden vaiheista, mutta arvioin haudonnan käynnistyneen
huhtikuussa, kun Ikonen päivysti lahtea yksin. Toukokuun lopulla arvioin, että
joutsenten poikasten olisi pitänyt kuoriutua. Tähyilin rantaa ja lahtea
alinomaa.
Sitten laulujoutsenpari tuli veneväylälle. Kaksin. Olin
ihmeissäni. Oliko haudonta viime metreillä epäonnistunut? Linnut olivat aran oloisia,
ne vain käväisivät rannassa ja lähtivät pois. Olisiko se voinut olla vieras
kihlapari, jotka etsivät itselleen sopivaa reviiriä? Mutta missä siinä
tapauksessa oli Ikonen, jonka pitäisi puolustaa reviiriään?
Ystäväni naapurista laittoi pian viestiä, että ovatko nuo
pellolla olevat joutsenet A ja I?
En osannut vastata. Mietin kuumeisesti oliko joutsenten pesintä
OK ja mitä nyt tapahtui.
Toukokuun viimeisenä viikonloppuna kiersin veneellä järven
lahtea. Jos Ansa hautoisi vielä jossain, saattaisin nähdä sen tai ainakin sen ovatko
joutsenet jossain kaksistaan. Joutsenia ei näkynyt, mutta eräs kesämökkiläinen
askaroi laiturillaan. Lähestyin häntä ja huhuilin
"Onko Viljoo... eiku.. laulujoutsenia näkynyt?"
Ei, hän ei ollut nähnyt joutsenia kuin edellissyksynä
viimeksi. Paitsi nyt kun hän alkoi asiaa ajatella, taisi hän tuossa juuri tänä
aamuna nähdä yhden joutsenen lentävän. Hän ei ollut nyt ihan varma, kun ei ollut
osannut sillä tavalla tilannetta seurata ja ajatella.
Kerroin, että joutsenten poikasten pitäisi kuoriutua ihan näinä
päivinä, koska arvelin haudonnan alkaneen joko 20.4. tai 21.4. Tai niillä main.
Tai sitten emojen pesintä on epäonnistunut.
- Ei kai ne sentään niin aikaisin aloita, hän ihmetteli.
- Kyllä! Ne aloittaa tosi aikaisin.
- Voiko olla? Niin aikaisin?
- Joo, niitten on aloitettava tosi aikaisin, kun niiden
kehitys vie niin paljon aikaa.
Kerroin Suomessa vallitsevasta vääryydestä, että sorsastus
alkaa 20.8. vaikka joutsentenpoikaset eivät pääse pakenemaan siivilleen toisten
lintujen lailla. Niiden on pelättävä ja piiloteltava kaislikossa.
- Vai on se sillä tavalla? Onpa ihmeellistä. Syksyisin tässä
on kyllä useita joutsenia, kesämökkiläinen sanoi.
- Joo, ne on Ansa ja Ikonen ja aina niiden sen kulloisen
vuoden poikaset. Niiden reviiri on tässä lahdessa näiden kahden niemen kärjen
välissä eikä ne siltä paljon poikkea.
Jutustelimme muistakin Suomen luonnon ihmeistä ja lupasimme pitää
toisemme ajan tasalla. Jättäisimme toisillemme postikortin postilaatikkoon, kun
joutsenet nähtäisiin.
Meni useampi päivä, ettei tilanteesta saanut selkoa.
Viimein ensimmäinen kesäkuuta Ansa ja Ikonen tulivat ”omaan rantaan” seitsemän poikasen kanssa! Poikaset olivat siinä vaiheessa jo
useamman päivän ikäisiä kokonsa perusteella.
Kaikkiaan siis 266 päivää siinä meni ennen kuin joutsenet
tulivat takaisin traumaattiselle paikalle (josta 27.12.–24.2. välisen ajan ne
olivat muuttomatkallaan). Mutta vielä se, että ne tulivat suurimman aarteensa
kanssa! Riemullani ei ollut rajaa.
Kun tiedotin ystävälleni ilouutisesta eteenpäin, hän viestitti:
”Hauskaa miten
viisaita ja ovelia eläimet ovat, että vievät meitä uteliaita akkoja 6-0.”
Totta, ajattelin. Paitsi että en koe meidän olevan uteliaita
vaan rakastavia ja huolehtivaisia. Ja oikeasti ne vie meitä 60-0.
Veneväylällä ja pellolla pikavisiitin tehneet joutsenet
olivat siis ilmeisesti olleet toisia joutsenia. Moni asia luonnossa on
ihmiselle mysteeri. Usein vasta jälkeenpäin keksimme selityksiä, kun mietimme
kuinka tilanteet meni. Eivätkä arviomme siltikään mene välttämättä oikein.
Tähän väliin hiukan faktoja: Laulujoutsenten haudonta kestää noin 30–35 vrk. Eli karkeasti koko toukokuu (31 vrk) menee hautoessa. Huom. näin siis Pirkanmaalla, esimerkiksi Lapissa ajankohdat ovat myöhäisempiä. Poikaset pääsevät kuoriutumisesta siivilleen vasta noin 100 vuorokauden iässä. Kesäkuu 30 vrk + heinäkuu 31 vrk + elokuu 31 vrk on vasta 92 vrk. Puuttuu vielä 9 + hautomisen 4 vrk (munien määrä ja kevään kylmyys vaikuttaa). Riippuen haudonnan aloituksesta, onko se tapahtunut huhtikuun lopulla-vai toukokuussa, joutsenenpoikaset saavuttavat (jonkinlaisen) lentokyvyn noin 6.syyskuuta tai vasta useita päiviä/viikkoja sen jälkeen.
Oukkei, nyt lähti tarinointi vähän sivuraiteille, mutta juttuahan piisaisi, koska joutsenet
ja luonnoneläimet ovat minulle niin rakkaita.
Olemme eläneet joutsenten kanssa tämän kesäkuun kolme
viikkoa normaalia arkea (eli juhlaa). Joutsenet ovat palanneet edellisvuosiensa
kuvioihin ja viettävät runsaasti aikaa tällä rannalla. Ne nukkuvat yönsäkin
tässä. On ihanaa, kun yöllä herään huussissa käymään eivätkä joutsenet välitä
edes päätään nostaa, kun kuulevat hyttysoven saranan narinan ja askeleeni
pihassa, vaan jatkavat uniaan. Ne luottavat minuun.
Eilen siis vietimme juhannusaattoa ja tosiaan joutsenet lähtivät
ruovikkoon uimaan. En osannut ajatella siitä sen kummempaa. Katsoin vain, että nyt
en häiritsisi joutsenia, jos tyhjentäisin veneen sadevedestä. Samalla voisin
koukkia rantaan kertynyttä paksua levälauttaa pois.
Kun sain veneen äyskäröityä tyhjäksi, molskinta jatkui.
Paljon kovempana.
Kaulushaikara - johon minä samaistun suuresti ja jota ei näe
milloinkaan muuten kuin silloin kun se tuntee olevansa turvassa tai
äärimmäisessä hädässä - ja ruskosuohaukka nousivat ruovikosta siivilleen,
ruokokerttunen ja pajusirkku ja monet muut linnut panikoivat ja varoittelivat.
Molskis ja loiskis. Molskis ja loiskis...
Se oli koira.
Sitä joutsenet siis väistivät. En vain tajunnut sitä silloin
vielä. MOLSKIS JA LOISKIS. Koira juoksi ja huohotti, ristiin rastiin mudassa hajujen
ja lintujen perässä.
Tällä kertaa tiesin mikä onnettomuus tästä seuraa. On luonnon lisääntymisaika. Nyt oli iso mahdollisuus, että paljon eläimiä
kuolisi tai loukkaantuisi. Ja vasta oli päättynyt 266 päivän tuska ilman joutsenia.
Veri kohisi korvissani. (Lue primitiivireaktiosta lisää: Toisinnäkijän
päiväkirja sivu 145):
- Ai jumalautasaatanaperkele, nyt se p***n koira kiinni, ***
*** !! huusin koiran omistajalle! Kuuletko? **##%%¤!!
Juhannusranta raikasi, mutta tahti oli vähän toista.
Mitäs siinä huuto auttoi, kun koira paineli kaukana rutakossa.
Kohnasi muutamassa pienessä hetkessä vielä luonnonniityn ja maakellarinkin
kautta. Että jos ei suuhun satu ketään osumaan, niin tallotaan ainakin pesät ja
poikaset.
Kaulushaikara nousi uudestaan vaikeannäköisesti siivilleen ja
laskeutui. Nousi taas väistääkseen ja laskeutui. Kaikki rannan linnut huusivat
hätää. Niin minäkin.
Olipahan vene, s**na, edes tyhjä vedestä. Meloin veneväylän
päähän yhdellä airolla ja seisoin. Sieltä näki vielä selvemmin lintujen pakokauhun.
Kiroilin niin taas maan perkeleesti. En voinut sille mitään. Kyllä niin
ketutti.
Jotain minä onneton yritin vielä kirosanojen ja hädän väliin
sönköttää ystävällismieliseen sävyyn, että:"Toki ymmärrän, että koira on rakas lemmikki ja kuin
perheenjäsen, mutta koiran ei pitäisi MISSÄÄN NIMESSÄ olla tähän aikaan
vuodesta vapaana ***%%##**!”
Tärkeä sivuhuomautus: koirat
eivät saa koskaan olla toisen omistamalla maalla vapaana, eläinten
pesimäkauden jälkeenkään, ellei siihen ole maanomistajan lupaa ja silloinkin
koiran pitää olla heti kytkettävissä.
- Joo, se vahingossa pääsi, omistaja sanoi, näkyykö sitä?
Koira tuli ruovikosta, hyppäsi veteen ja ui aivan veneeni
vierestä iso suu ammosen auki huohottaen rasituksesta ja kiihtymyksestä. Kita
oli onneksi tyhjä. Koira totesi, että olin ”väärä vene”, joten se jatkoi
matkaansa. Hetken kuluttua häiriönaiheuttajat olivat kadonneet järvenselälle ja
minä palasin rannalle pohtimaan tuhoja. .
En edes itkenyt. Onko minusta tullut kovempi? Takaiskuja,
pettymyksiä ja menetyksiä on tullut niin paljon. Ehkä olin sokissa.
"Tää ei oo todellista. Tää ei voi olla totta."
Katselin ja kuuntelin hiljennyttä rantaa. Ehkä me kuitenkin selviydyttiin säikähdyksellä?
Arvioin tilannetta, joutsenet olivat onneksi ehtineet jo vähän kauemmas, kun koira
tuli. Koiran suussa ei ollut ketään. Aikuiset yhä pesivät linnut pääsivät
pakoon. Niiden poikasten tai munien tilanteesta ei ole mitään tietoa. Tallautuivatko
ne mutaan tai veteen ja koiran jalkoihin? Kuka tietää milloin joutsenet
uskaltavat takaisin? Voi tuskien taival.
Eräs ystäväni sanoi minulle joskus vuosia sitten, että ”Sä
taidat olla sellainen ihminen että sulle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista vaikka
et itse tekisi yhtään mitään”.
Hän oli oikeassa.
Vaikka teinhän minäkin jotain. Laskin lintuja ja nautin luonnosta.
Ja kiroilin.
Mutta syystä ja
oikeutetusti.
Tiedän, että ihmiset jotka eivät kiroile, kauhistuvat
sydänjuuriaan myöten, kun joku pärrää. Minä kiroilen paljon (lapsena opin
isoäidiltäni kaikki maustesanat) ripottelen niitä huomaamattani vähän joka
väliin. Vihaisena aika tavalla enemmän. Eivät kaikki sitä tajua.
Hyvät tavat vaativat, että lähetin koiranomistajalle heti
kohta tekstarin:
”Anteeksi, kun
tulistuin mutta mulle tuli hätä ja paniikki. Noi linnut on yhtä rakkaita mulle
kuin sinun lemmikkisi sinulle. Et haluaisi sinäkään lemmikillesi tapahtuvan
mitään pahaa, vahingossakaan. Muutamassa sekunnissa voi tuhoutua lintujen
kuukausien työ ja kaikki kaunis. Uskon, että ymmärrät. Anteeksi vielä sanani.
Hyvää juhannusta. Kaarina”
Sain vastauksen: ”Ymmärrän.
Hyvää juhannusta.”
**
Erno Paasilinnaa on siteerattu usein: ”Kirjailijaksi ei synnytä. – –
On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”.
Joskus
eepokset kertovat useiden sukupolvien tarinan. Jotkut kirjat kertovat vain yhdestä
päivän tapahtumista. Voisin kirjoittaa useista yksittäisestä päivistä. Syntyisi
monta kirjaa. Minulla on niin paljon ajatuksia, etten tiedä miten ehtisin
kaikki tallentaa.
Minusta tuntuu, että tulen harvoin ymmärretyksi.
Ymmärretäänkö minua ja minunkaltaisiani luonnonystäviä? Siis
oikein todella? Toivon niin, mutta luulen, että olen aika päiviä sitten
leimautunut aktivistihulluviherpiiperoksi.
Kysyin viime viikolla eräältä ystävältäni pitääkö hän minua ”aktivistina”,
kun olen koettanut puolustaa Siuron vanhoja metsiä ja vastustan kesähakkuita. Hän
mietti hetken.
- Ei, olet aktiivinen kansalainen, joka uskaltaa kertoa
tunteensa avoimesti
Kiitos noista sanoista. Minäkin pidän itseäni tavallisena
ihmisenä, joka vaan sattuu rakastamaan luontoa.
Tiedän, että kiroileva kiukkuinen kääkkä ei edistä luonnon
asiaa. Kiihdyin nollasta sataan hetkessä. Niinhän äiditkin, jotka puolustavat
lastaan, tekevät. Juu, rakentavampi pitäisi osata olla. Yleensä olenkin, mutta
tällaisissa sotatilanteissa, poikkeustilanteessa...toistuneessa tilanteessa, kuppi lentää
nurin.
Välillä on alkanut tulla sellainen fiilis, että jos ei
muutkaan välitä, mitäs minäkään. Annetaan palaa
vaan. Jaksanko edes jäsennellä ajatuksiani kovin paljon? Eiväthän
sitä muutakaan tee. Syntyisi varmaan paljon enemmän tekstiäkin kun ei tarvitsisi käyttää aivojaan.
Ajatteleminen vie aikaa ja sitähän kenelläkään ei tänä päivänä ole.
Olisi kai fiksua jättää tämäkin kirjoitus yksityiseksi
päiväkirjamerkinnäksi eikä laittaa sitä blogiin. Olisi helpompaa (vai
olisiko sittenkään?) olla hiljaa ja pitää suunsa tai näppäimistönsä kiinni,
mutta olen kertakaikkisen kyllästynyt luonnon ja luonnonystävien oikeuksien
polkemiseen. Asiassa kuin asiassa.
Pyrkimys hyväksyä epänormaali tila vahingoittaa sielua.
Nykyhallituksen ympäristöpolitiikka on karmeaa. Kuntatasollakin
päättäjät saavat maallikon tiedoilla laukoa mitä ehdotuksia vaan ja ne otetaan
jopa vakavasti. Luonnonsuojelu on jätetty yksityisten ja vapaaehtoisten
ihmisten vahdittavaksi ja vaadittavaksi. Mutta mitä tekee
valtaosa ihmisistä? Taitavat räplätä älypuhelintaan tai tekevät jotain ihan
muuta kuin seuraavat elinympäristönsä tilaa.
Kuinka moni tavallinen ihminen - tai lapsi ja nuori joihin
asetetaan niin paljon odotuksia paremmasta tulevaisuudesta - tunnistaa
kaulushaikaraa, pajusirkkua tai ruskosuohaukkaa? Kuinka moni tietää kuinka
kauan joutsenen kestää kehittyä lentokykyiseksi? Kuinka moni tietää missä hänen
kuntansa viimeiset vanhat metsät sijaitsevat, kuinka väärin avohakkuut tai
kesähakkuut ovat tai kuinka kaavoitukseen vaikutetaan? Ja jos joku tietää, kuka
jaksaa, ehtii tai viitsii?
Kuinka moni todellisuudessa, yli 600 000 koiran maassa,
on saanut sakon koiran irti pitämisestä? Tai vaikkapa kaulushaikaran
tappamisesta? (Ja mikähän fakiiri sellaisenkin kaulushaikaratilanteen näkisi, kysyn
vaan.) Ja kuka on keksinyt että kaulushaikaran arvo on juuri 589 e?
(Kaulushaikaroita arvioidaan olevan Suomessa noin 2000 yksilöä.) Tai ruskosuohaukan
arvoksi 1009 euroa tai laulujoutsenen 2018 euroa? Entä eikö metsästäjien pitäisi
odottaa, että kaikilla eläimillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus paeta
häiriötä, ampumista ja tappamista? Ja niin edelleen, jne. Epäkohtia on enemmän kuin
valtavasti.
Elinympäristöjemme vaaliminen ja luonnon suojelu on paljon
muutakin kuin aktiivista tekemistä. Usein luonnonsuojelu on passiivista, näkymätöntä
ja tekemätöntä työtä.
Esimerkiksi kun koira on lieassa, ei tapahdu vahinkoa.
Näyttää siltä kuin mitään ei tapahtuisi. Kiinnipidon merkityksen huomaa vasta
sitten kun sen jättää tekemättä.
Veden saastumisen huomaa vasta kun puhdas vesi loppuu. Metsän
merkitykseen moni havahtuu vasta kun maisema on aukko, linnunlaulua ei kuulu,
maa käännetty ja puupinot ovat tienvarressa. On liian helppoa vahingoittaa
luontoa kuin pitää se terveenä.
Luonnon vahingoittamisesta on tullut normaalitila ja elämän
vaalimiseen on turruttu.
Luin joskus uutisen kuinka mies oli pidätetty Australiassa,
kun hän grillasi koiraansa takapihallaan. Mies päästettiin vapaaksi, kun
selvisi, että hän oli lähtöisin alkuasukaskulttuurista, jossa oli tavallista
syödä koiria. Se oli osa hänen kulttuuriaan eikä hän tiennyt ettei se
lainalaisuus pätenyt uudessa maassa.
Paljonko koiran arvoksi lasketaan? Olisiko 17 e sopiva
summa, kun ne ovat niin yleisiä?
Laulujoutsenperhettä ei ole eilisen jälkeen näkynyt. Ne
eivät tulleet viime yönä vakipaikalleen nukkumaan. Miten korvataan särkynyt
sydän tai eläinten ja ihmisten kolhiintunut luottamus? Optimistisuuden menetys?
Valvoin yöllä, kun surin rannan ja lintujen tilannetta.
Sillä tavalla ihmiset käyttäytyvät, kun heidän rakkailleen tapahtuu jotain. Kuuntelin
rannalle tulleiden humalaisten karjumista ja hoilotusta ja funtsin ymmärrettäisiinkö
minua paremmin, jos käyttäytyisin kuin muutkin? Soveltaisin samaa kulttuuria
heihin?
Mitä jos minulta olisi lipsahtanut airo koiran kalloon, kun
se ui ohitseni?
Hups, se lipsahti. Vahingossa. Airo ei ollut hangassa
kiinni.
Koira menisi uppeluksiin, olisi puolitajuttomana hukkumassa.
Minä katselisin veneen toiselle puolen:
Näkyykö sitä? Airoa, meinaan.
Koiranomistaja huutaa kirota pärräisi minulle, että ”ai
jumalautasaatanaperkele, kun hänen koiransa meinaat tappaa”. Mutta lähettäisi
minulle kuitenkin hetken päästä tekstiviestin, kun huomaisi koiran selvinneen vain
isolla kuhmulla: ”Anteeksi sanani, mutta kun tämä koira on minulle niin rakas
ja nyt se pelästyikin niin että se karkasi enkä tiedä löydänkö sitä koskaan
uudestaan, mut sori. Hyvää juhannusta!”
Enkä minä katsoisi tarpeelliseksi pyytää anteeksi vaan
vastaisin:
"Ymmärrän. :) Hyvää juhannusta!"
**
Kuulemani tai näkemäni lintulajit eilen.
Oma kokemus: korvaamaton onni.
Lintulajin perään merkitsin ympäristöministeriön ohjeelliset
arvot linnuille. Raha ja ihmisen oikeudet tässä maailmassa vaan tuntuu
merkitsevän. Arvot kertovat kaiken meistä ihmisistä.
Lehtokerttu, 34 euroa
Sinitiainen, 17 euroa
Talitiainen, 34 euroa
Varis, 0 euroa
Harakka, 0 euroa
Tuulihaukka, 1009 euroa
Sepelkyyhky, 25 euroa
Ruokokerttunen, 17 euroa
Västäräkki, 34 euroa
Keltasirkku, 17 euroa
Luhtahuitti, 252 euroa
Kalalokki, 101 euroa
Pajusirkku, 34 euroa
Tiltaltti, 17 euroa
Viherpeippo, 34 euroa
Laulujoutsen, 2018 euroa
Ruskosuohaukka, 1009 euroa
Kaulushaikara, 589 euroa
Mustapääkerttu, 50 euroa
Naurulokki, 101 euroa
Vihervarpunen, 17 euroa
Peippo, 17 euroa
Pajulintu, 17 euroa
Käpytikka, 34 euroa
Punatulkku, 34 euroa
Punavarpunen, 34 euroa
Kuovi, 118 euroa
Laulurastas, 34 euroa
Kalatiira, 84 euroa
Punakylkirastas, 17 euroa
Viitakerttunen, 252 euroa
Kuka arvioisi minkä arvoinen on karjalainen, savolainen,
hämäläinen tai suomalainen, amerikkalainen tai kiinalainen. Mitkä ovat
arvoasetelmien kriteerit?