https://youtu.be/5cXw9T8pCeo
Olin keräämässä pyykkejä narulta iltaseitsemän nurkilla, kun kurjet intoutuivat kuuluttamaan reviiriään. Hiivin äkkiä sisältä hakemaan nauhurin, että tekin saisitte nauttia tästä hetkestä. Pyykit toisessa kädessä, nauhuri toisessa, yritin olla hengittämättä...
Kaiku vastaa Mustikkavuorelta.
Tässä äänitteessä kuuluu pariskunnan yhteishuuto. Toinen
aloittaa ja toinen yhtyy heti huutoon.
Uskon että tämä on sama pariskunta kuin kaikkina
aiempinakin vuosina, koska ne vahtivat samaa pesäpaikkaansa. Olemme olleet
kohta vuosikymmenen naapureita toisillemme.
Nauhoitteesta kuuluu taustalta kauempaa mm. laulujoutsenten
ääntelyä, viherpeippoja ja talitiaisia.
Talvella oivalsin, kun kävelin hiukan etelämpänä parinsadan
metrin päässä luonnonniityllä kutsumallani alueella, miten hienot oltavat
kurjilla olisi pesiä sielläkin. Koen suureksi luottamuksen osoitukseksi, että kurjet
ovat päättäneet pesiä talostani muutaman kymmenen metrin päässä. Mielestäni se osoittaa, että luonnoneläimet
tunnistavat elinympäristönsä ja sen ihmiset äärimmäisen hyvin. Kehen voi
luottaa, kehen ei.
Naurattaakin vähäsen. Ehkä luonnonniityllä kurjet olisivat liian
kaukana ”pirttihirmun ”tarjoamasta turvasta? Ihmiset kun aiheuttavat niin paljon häiriötä kaikille lajeille. (Tarkoittamattaan tai
tarkoituksella.) Joskus kannattaa olla "pelottava tapaus". ;)
Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta:25. elokuuta 2009Ei saisi yleistää, mutta täytyy sanoa että minulla ei ole yhtäkään hyvää kokemusta lintujen metsästäjistä tällä lahdella. Viimeiset viisi päivää niitä on tässä pörrännyt. Sataaviittäkymmentä metriä lähemmäs taloa ei saisi tulla metsästämään, mutta eihän kukaan näe meidän taloa täältä puiden takaa. Tai jos näkevät, välittävätkö he?Eilen vielä iltakymmenen jälkeen metsästäjät ampua kajauttivat kaislikon päästä. Sieltä on talolle alle sata metriä. Pamaukset kuuluivat hiljaisuudessa kuin tykin suusta. Sydämeni oli pysähtyä pelästyksestä, mutta myös ajatuksesta, että rakkaassa vaalimassamme paikassa saa yhtäkkiä joku heilua aseen kanssa tappamassa lintuystäviämme. Se sotii kaikkea oikeudentuntoani vastaan. Iltakymmeneltä on lisäksi jo niin pimeää, että metsästäjät eivät varmasti pysty näkemään ja tunnistamaan lajilleen, mitä lintua ovat ampumassa. Entä miten he ajattelivat linnun pimeästä vedestä löytää?Ammunnan kuullessani singahdin raivon vallassa ulos rantatörmälle, silläkin uhalla, että he ampuisivat minut. Pääsin ampumisen jälkeen auenneeseen pahaenteiseen hiljaisuuteen ja karjaisin kovaan ääneen:– Just nyt saa luvan loppua! Eihän täällä edes näe niitä lintuja! Ihmiset koettaa nukkua! Lähtekää meneen täältä!Odottelin ja odottelin. Mitään ei tapahtunut. Ei ammuttu eikä edes venettä kolisteltu. Karjaisin keuhkoni tyhjiksi:– ALKAKAA KALPPIA NYT!Kuulostin varmaan pirttihirmulta. Veneessä alkoi kolina ja moottori käynnistettiin. Tajusivat sentään. On tuo niin törkeää touhua.Kovin on mahdotonta metsästysrikoksestakaan kiinni jäädä, kun veneissä, joissa on ampuma-aseita, ei tarvitse olla rekisteritunnusta. Mitä siinä voi poliisille ilmoittaa?– Ampuivat kaislikosta nousseen säikähtäneen harmaahaikaran, ruskosuohaukan tai laulujoutsenen. Vene oli valkoinen ja siinä oli kaksi miestä ja pyssyjä. Jättivät linnun veteen kitumaan, käynnistivät veneensä ja katosivat niemen taa.– Se on voivoi, poliisi sanoisi.Näin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen tulee mieleen, että jos jollain metsästäjällä naksahtaisi päässä ja se olisinkin minä, joka jysäytettäisiin hengiltä rantatöppäreeseen, niin salakaatajat saisivat kaikessa rauhassa hurauttaa veneellään järven pimeyteen. Koskaan eivät kiinni jäisi. Iltapäivälehtien lööpit kirkuisivat: ”Nainen kuoli metsästäjien laukauksiin!” Jos sen ansiosta muutettaisiin metsästyslakia (veneen, jossa käsitellään aseita, pitää aina olla rekisteröity ja metsästys on kiellettävä jokamiehiltä), kannattaisi tulla tapetuksi.Kunhan eivät jättäisi kitumaan.