Älä usko biotalouteen sinisilmäisesti

Biotalouden ympärillä käydään kuumana, mutta ei kannata mennä markkinoijien halpaan. Bio-etuliite (kuten biotalous tai biotuotetehdas) ei tarkoita ekoa tai sisällä automaattisesti ekologista kestävyyttä.

Biotalous tarkoittaa lisääntyviä avohakkuita. Metsien hakkaaminen köyhdyttää monimuotoisuutta ja vesittää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehdyn työn.

Katso Luonnonsuojeluliiton lyhyet alle minuutin YouTube-videotietoiskut biotalouden vaikutuksesta Suomen metsiin ja jaa videoita eteenpäin.

Sarjasta on julkaistu 45 sekunnin videot osa 1 ja 2.

Kiitos Mardelle alla olevasta meemistä! Tylyä touhua.

 

Kolumni: Lintujen nimet muokkaavat maailmaa

Uusin Linnut-lehti ilmestyy tänään ja siinä on seuraava kolumnini.

Olen onnellinen, että opin suomen kielen seitsemänvuotiaana, kun se kävi vielä helposti. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin se olisi vaikeaa. Tiedän sen siitä, että olen viimeiset 15 vuotta opetellut minulle aiemmin oudoksi jääneiden lintujen ja muiden eliöiden nimiä - eikä kovin hyvin mene vieläkään.

Kieli on ihmisille keino ymmärtää ja tunnistaa ympäröivää maailmaa. Suomen kieli tekee elämästäni mielenkiintoista. Mustarastaan nimen vielä ymmärrän. Se on rastas, joka on musta. Punarinta-nimikin on kuvaava. Vaikka sen vanha nimi punarintasatakieli olisi kauniimpi ja kuvaavampi ja samalla malliesimerkki suomen kielelle ominaisista toivottoman pitkistä sanoista. (Tämä selittää miksi esimerkiksi Donna Tarttin Tikli-romaani oli englanniksi 784 sivuinen, mutta suomeksi 895-sivuinen.)

Entä kuka on keksinyt pensastaskulle nimen? Eihän pensaalla ole taskua eikä pensasta voi laittaa taskuun. Tai pensaskerttu ja lehtokerttu? Pensaassa ja lehdossa oleva tyttö. Näin epäloogiset nimet eivät pysy sekaantumatta mielessäni, vaikka tekisin mitä. Tunnistan nämä kolmelajia toisistaan ja tiedän missä ne pihamaallani pesivät. Minulle ne ovat yksilöitä, jotka tunnen paremmin nimellä Aittakaveri, Pensastyyppi ja Rätinäreino.

Linturetkillä lintuharrastajia tavatessani uskottavuuteni lienee nolla. Nähdessämme oranssimustavalkoisen linnun laulavan hevonhierakan kärjessä, ajattelen välittömästi: Aittakaveri! Mutta ääneen sanon: ”Tää on tää!...”

Sitten jään kelaamaan muistisääntöäni: lintu, joka pesii yläpellon sireenipensaassa, aitan takana, on ottanut sieltä jonkin esineen taskuunsa. Viimein hihkaisen iloisena hermosynapsien kohtaamisesta: Pensastasku! Toiset katsovat minua tyyliin: Mikä tota vaivaa, sehän meni jo. Aikoja sitten.

Tai sitten linnun nimi on looginen, kuten risumajan kauniiksi koristavalla lavastajalinnulla, mutta jostain syystä näen sanassa espanjalaisen la-alun ja laitan pääpainon kolmelle lopputavulle: La-vâstaja-lintu. Trooppinen lintu, jolla on saunavasta kainalossa.

Joskus tuntuu kuin minulla olisi jokin kielellinen häiriö. Tiedän mistä linnusta puhun, mutta en saa tuotettua sen oikeaa nimeä.

Joskus kyllä sekaannusta lisää lintutuntemukseni tai -tuntemattomuuteni.

Joitain vuosia sitten miespuolinen lintuharrastajaystäväni kertoi olleensa etsimässä yhtä kyläpöllöstä.

 - Tarkoitatko, että sulla oli joku nainen kiikarissa, vai, kysyin

- Ei ei, kun ihan oikeasti etsin lintua.

- Niin just. Nyt sä yrität vedättää mua viis nolla. Mikä sen linnun oikea nimi sitten oli?

- Eksä ny tajua? KY-LÄ-PÖL-LÖ-NEN*! Se on sen linnun ihan oikea nimi.

Joskus ei voi kuin ihmetellä mitä meillä lintujen nimien keksijöillä oikein viiraa päässä.

                             *Kyläpöllönen on ihan oikea nimi. Se lausutaan suomalaisesti painottaen monotonisen tasaisesti joka tavua. Linnun entinen nimi on kääpiösarvipöllö.

Minun maailmani näyttää tällaiselta... ;)

Arkistonosto kahden vuoden takaa. Yhä paikkaansapitävä. :)

Joutsenen höyhen. Kuva: Riina Peuhu.

Kiitos Kodin Kuvalehden Taja Hirvasnnorolle.  Elokuu 2015.
Hän ymmärsi ja tulkitsi minua hyvin. :D
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/entinen_sairaanhoitaja_kaarina_davis_kaikkien_pitaisi_leppoistaa

Etsivä löytää. Jätän kirjojani eri paikkoihin löydettäviksi, muistuttamaan vapaudesta.Joku voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa tai Irti oravanpyörästä -kirjaa.

Puut tarvitsevat kulttuurillista arvostamista

Mielipidekirjoitukseni tämän päivän Nokian Uutisissa.

Siuron Knuutilassa kaadettu lehtikuusi oli yli 120 vuotias ja vasta kasvunsa alussa.

Kohta 21.-27.8. vietetään valtakunnallista puunhalausviikkoa. Teemaviikon tarkoitus on kehottaa ihmisiä halaamaan puita osoittaakseen, että he arvostavat omaa lähiympäristöään ja muistuttaa viherympäristöjen merkityksestä.

Vuosien ajan minulle rakkaita maamerkkejä Nokialla olivat rautatieaseman valkopoppelit - Suomen suurimmat – ja niiden seurana kasvaneet isot kuuset ja koivut, niistä kivenheiton päässä puuksi kasvanut vanha hortensia ja saman pihan tuuhea vaahterarivistö, huoltoaseman edessä kasvava violetti verivaahtera ja Siuron Knuutilan suurenmoinen lehtikuusi. Kaikkia näitä puita halaisin, jos voisin, mutta niitä ei enää ole. Kaikki olivat hyvässä kasvussa olevia hienoja puuyksilöitä, silti ne kaadettiin. Valkopoppeleita ei edes tutkittu etukäteen. Puiden kaadon syyksi esitettiin turvallisuus ja koska alue haluttiin ”siistiä”.

Puunhalausviikonjärjestäjät innostavat ihmisiä halailemaan vaikka isolla porukalla myös satavuotiaita puuvanhuksia Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Mistä näitä satavuotiaita puita enää löytää, kysyn vaan. Kyllä hakemista on. Miksi tsaarinajoilta saakka kasvanut Knuutilan yli 120-vuotias, täysin terve, puu piti kaataa? Yli sataan vuoteen se ei ollut ollut kenenkään tiellä. Lehtikuusi voi kasvaa jopa tuhat vuotiaaksi kestävän puuaineksensa ansiosta. Puun kaatamisessa on ollut iso työ. Joku oli nähnyt kovasti vaivaa pätkiessään sen niin lyhyiksi pätkiksi, etteivät erikoispuuta kaipaavat puusepätkään pysty sitä hyödyntämään.

Skotlannin Perthin maakunnassa on alue jota kutsutaan Big Tree Countryksi. Se on kuulu suurista puistaan. Ne ovat luoneet ympärilleen taloudellistakin elinvoimaa. Suuria puita matkustetaan katsomaan kaukaa. Keski- ja Etelä-Euroopassa puita tuetaan metallirakennelmin ja sidotaan toisiin puihin tai rakennuksiin kiinni. Puiden halutaan pysyvän pystyssä, niitä rakastetaan. Suomessa vanha puu kaadetaan varmuuden vuoksi: ”Siinähän voi olla lahovikaa.” Puun tutkiminen ei montaa kymppiä maksa. Suomesta puuttuu puiden kulttuurillinen arvostaminen.

On kurjaa, että ihmiset eivät saisi ajatella liikaa, vaan pitäisi olla kiltti ja alistua toisten siistimisinnolle ja sulkea silmänsä kaikelta vahingolliselta mitä ympärillä tapahtuu, muuten leimautuu ”puunhalaaja-viherpiipertäjäksi”, vaikka kyse on sielunsa kuuntelemisesta ja luonnon arvostamisesta.

Seuraavana kaatovuorossa ovat kuulemma Souranderintien vanhat kuuset ja koivut. Jossain on päätetty, että tiestä pitää tulla tammikuja. Sitäkö asukkaat todella haluavat? Liekö näitäkään kaadettavaksi aiottuja puita porattu ja tutkittu. Punaiset pisteet puiden kyljissä kertovat, että kohta surraan taas. Käykää halaamassa ja ihailemassa näitä puita kun vielä voitte.

Kaupunkiluonto katoaa, ellei jokainen yritä pitää huolta sen säilymisestä. Kiitos kaikille, jotka näette vaivaa kaupunkipuiden pystyssä pitämiseksi ja viheralueiden säilyttämiseksi turhan toimeliaiden puunkaatajien työpaineisissa puristuksissa. Luonnon ja puiden puolustaminen ei ole täällä pohjoisen junttilassa aina helppoa, mutta se on suurta viisautta.