 |
| Uusin Linnut-lehti ilmestyy tänään ja siinä on seuraava kolumnini. |
Olen onnellinen, että opin suomen kielen seitsemänvuotiaana, kun se kävi vielä helposti. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin se olisi vaikeaa. Tiedän sen siitä, että olen viimeiset 15 vuotta opetellut minulle aiemmin oudoksi jääneiden lintujen ja muiden eliöiden nimiä - eikä kovin hyvin mene vieläkään.
Kieli on ihmisille keino ymmärtää ja tunnistaa ympäröivää
maailmaa. Suomen kieli tekee elämästäni mielenkiintoista. Mustarastaan nimen vielä
ymmärrän. Se on rastas, joka on musta. Punarinta-nimikin on kuvaava. Vaikka sen
vanha nimi punarintasatakieli olisi kauniimpi ja kuvaavampi ja samalla malliesimerkki
suomen kielelle ominaisista toivottoman pitkistä sanoista. (Tämä selittää miksi
esimerkiksi Donna Tarttin Tikli-romaani
oli englanniksi 784 sivuinen, mutta suomeksi 895-sivuinen.)
Entä kuka on keksinyt pensastaskulle nimen? Eihän pensaalla
ole taskua eikä pensasta voi laittaa taskuun. Tai pensaskerttu ja lehtokerttu?
Pensaassa ja lehdossa oleva tyttö. Näin epäloogiset nimet eivät pysy
sekaantumatta mielessäni, vaikka tekisin mitä. Tunnistan nämä kolmelajia
toisistaan ja tiedän missä ne pihamaallani pesivät. Minulle ne ovat yksilöitä,
jotka tunnen paremmin nimellä Aittakaveri, Pensastyyppi ja Rätinäreino.
Linturetkillä lintuharrastajia tavatessani uskottavuuteni
lienee nolla. Nähdessämme oranssimustavalkoisen linnun laulavan hevonhierakan kärjessä,
ajattelen välittömästi: Aittakaveri! Mutta ääneen sanon: ”Tää on tää!...”
Sitten jään kelaamaan muistisääntöäni: lintu, joka pesii yläpellon
sireenipensaassa, aitan takana, on ottanut sieltä jonkin esineen taskuunsa. Viimein
hihkaisen iloisena hermosynapsien kohtaamisesta: Pensastasku! Toiset katsovat minua tyyliin: Mikä tota vaivaa, sehän meni jo. Aikoja sitten.
Tai sitten linnun nimi on looginen, kuten risumajan
kauniiksi koristavalla lavastajalinnulla, mutta jostain syystä näen sanassa espanjalaisen
la-alun ja laitan pääpainon kolmelle
lopputavulle: La-vâstaja-lintu. Trooppinen lintu, jolla on saunavasta
kainalossa.
Joskus tuntuu kuin minulla olisi jokin kielellinen häiriö.
Tiedän mistä linnusta puhun, mutta en saa tuotettua sen oikeaa nimeä.
Joskus kyllä sekaannusta lisää lintutuntemukseni tai
-tuntemattomuuteni.
Joitain vuosia sitten miespuolinen lintuharrastajaystäväni
kertoi olleensa etsimässä yhtä kyläpöllöstä.
- Tarkoitatko, että
sulla oli joku nainen kiikarissa, vai, kysyin
- Ei ei, kun ihan oikeasti etsin lintua.
- Niin just. Nyt sä yrität vedättää mua viis nolla. Mikä sen
linnun oikea nimi sitten oli?
- Eksä ny tajua? KY-LÄ-PÖL-LÖ-NEN*! Se on sen linnun ihan
oikea nimi.
Joskus ei voi kuin ihmetellä mitä meillä lintujen nimien keksijöillä
oikein viiraa päässä.
*Kyläpöllönen
on ihan oikea nimi. Se lausutaan suomalaisesti painottaen monotonisen tasaisesti
joka tavua. Linnun entinen nimi on kääpiösarvipöllö.
 |
| Minun maailmani näyttää tällaiselta... ;) |