Ilman petolintuja pikkulinnuillamme menisi paljon huonommin

Aika ajoin kuulee ihmisten kauhistelevan petolintuja ja surkuttelevan pikkulintuja joiden kimppuun petolintu on käynyt. ”Kamala haukka höyhensi pikkulintua, sulat vaan lensivät.” Jotkut ihmiset jopa häätävät haukkoja pihoiltaan ja pitävät niitä kuin vihollisinaan.

Saalistajalinnut eivät ole pahoja eikä pikkulintujen kohtalo ole surkuteltava. Petolinnuilla on rankkaa – muutenkin kuin sen takia etteivät ihmiset ymmärrä niitä. Ruoka on työn takana. Pikkulinnut pitävät varoitusäänillään yhtä, niiden yllättäminen on vaikeaa. Pienikokoisen ja nopealiikkeisen saaliin saaminen pensaikosta on vaativaa. Saalistaja joutuu usein tekemään lukuisia turhia yrityksiä päivän mittaan ennen onnistumistaan. Talvisin varsinkin kun valoisaa aikaa on vähän, päiväsaalistajilla on kiire saada tarpeeksi ruokaa vähien valoisien tuntien aikana. 

Usein unohdetaan, että pikkulintuja on runsaasti suhteessa saalistajiin. Esimerkiksi talitiainen saattaa tehdä yhden kesän aikana kaksi poikuetta ja yli kymmenen poikasta. Petolinnut eivät joinakin vuosina pesi ollenkaan kylmyyden tai ravinnonpuutteen takia. Kun ne pesivät, niiden poikasten menehtymisprosentti on korkea. 

Pelkästään talitiaisia arvioidaan olevan Suomessa 1,5-2 miljoonaa, siihen kaikki muut pikkulintulajit + jyrsijät ym. "miljoonat" saaliseläimet päälle. Varpushaukkoja esimerkiksi arvioidaan olevan vain 11 000 ja kanahaukkoja vajaa 9 000. Isolepinkäinen kuuluu varpuslintuihin, mutta saalistaja se on sekin, niitä arvioidaan olevan 12–18 000 yksilöä.

Seurasin eräänä talvipäivänä ruokintapaikalla ollutta sairasta talitiaista. Pakkanen oli kova ja tintti pörhisti sulkiaan, yritti syödä, muttei pystynyt ja pompotteli vaan ruokintapaikalla edestakaisin. Talitiainen kärsi jostakin sairaudesta. On aina mahdollista, että tauti leviäisi toisiinkin lintuihin. Ilta oli tulossa ja tintti oli surkea. Sitten isolepinkäinen havaitsi sairastuneen ja nappasi sen. Tintin kärsimykset olivat ohi muutamassa silmänräpäyksessä. Eikä isolepinkäisen tarvinnut kärsiä nälkää. Kaikkia helpotti. Näin sen kuuluu mennä. Saalistajalinnut antavat eutanasian ja ylläpitävät näin myös toisten lintujen terveyttä. Ilman petolintuja pikkulinnuillamme menisi paljon huonommin. 

Tältä näyttää helpotus. Isolepinkäinen päästi talitiaisen kärsimyksistään ja esti muita lintuja sairastumasta.

Onneksi petolintujen ymmärtäjiäkin on. Kuuntelin talvella Kansanradiota. Sinne soitti mies jolla oli kukkoja vapaana pihalla ja kanahaukka oli saalistanut niistä yhden. Mies ei ollut yrittänytkään ajaa kanahaukkaa pois vaan katseli ikkunan läpi tapahtumien kulkua. Hän soitti Kansanradioon ihan vain jakaakseen kokemuksensa kuuntelijoiden kanssa kuinka uljaan näköinen kanahaukka oli lähietäisyydeltä.

Kuvien haukat ovat varpushaukkoja. Tällainen näky terassin aidalla on ilo.

Miksi vapaaehtoinen lapsettomuus on edelleen tabu?

Yle on uutisoinut viime aikoina naisista jotka eivät halua tehdä lapsia. Omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat edelleen joillekin kuin punainen vaate: Lapsettomana pysyttelevä nainen herättää raivoa.

 Myös A-studio käsitteli aihetta tiistaina. (Alkaa kohdasta 13.30, katsottavissa vielä 19 päivää.)

Vapaaehtoinen lapsettomuus on edelleen kummallisen tabu aihe. En tiedä miksi. 

Minulta on kysytty elämäni aikana lukemattomia kertoja miksi minulla ei ole lapsia ja olen saanut siitä osakseni ihmettelyä.

- Sanokaa pois vain heti, kun lapsi häiritsee teitä!  (sarjakuva vanhasta Seura-lehdestä)

 En ole koskaan halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Olen itse ollut lapsi ja muistan aivan liian hyvin millaista on, kun lapsi jää ilman rakkautta ja tarvitsemaansa huomiota. Hyvä vanhemmuus on vaativaa. Äitiys olisi minulle raskasta, kun yrittäisin niin kovasti olla hyvä vanhempi. Nyt olen vastuussa vain itsestäni.

Lapset varmasti tuottavat paljon iloa ja onnea, mutta kovin monille myös unettomia öitä, ahdistuneisuutta, huolta, tyytymättömyyttä, surua, rahanmenoa ja stressiä. On esimerkiksi arvioitu, että yksi lapsi (vuonna 2013) maksaa 130 000 euroa.

Minusta elämä on ihan tarpeeksi vaikeaa ja monimutkaista ilman lapsiakin. Elämää ei voi koskaan hallita, mutta ilman lapsia se on edes hiukan hallittavampaa. Tunnen luonteenlaatuni. Tarvitsen hiljaisuutta, aikaa ja mielenrauhaa. 

Kun kerron ihmisille, etten ole koskaan erityisemmin kaivannut lapsia, minulle sanotaan: ”Mutta se on eri asia, kun tulet itse äidiksi.” Sitä riskiä en ole halunnut ottaa. Lapseen ei ole vaihto-oikeutta, jos ei sattunut tulemaan sopivaa tai muuttaisi mielensä.

Kun aikoinani pähkäilin elämänahdistustani, minulle ehdotettiin moneen otteeseen ratkaisuksi lapsen hankkimista(!). Jos elämä on valmiiksi epäharmonista, en usko että lapsi olisi parantanut tilannetta. Monet vanhemmat ihan yleisesti huokailevat, että ”odotan päivää, jolloin lapset ovat aikuisia, että saan elämäni takaisin”. 

 

"Hienossa" perheessä: - En ymmärrä, mitä hän haluaa. Lastenhoitaja on poissa, enkä minä osaa ranskaa.

Syliini on tungettu vastasyntyneitä ja sanottu: ”Piteles nyt tota vähän aika sylissäsi, niin saat vauvapölyä ja vauvatartunnan”.

Luulen, että minut on koetettu saada vain samaan riittämättömyydentunteen ja väsymyskierteen –klubiin mukaan. Kun heillä on kurjaa, muillakin täytyy olla. 

Monet vanhemmat ovat piipussa nykyelämän vaatimusten ristipaineissa. Heillä ei ole aikaa eikä voimia tehdä mitään kunnolla. Toki on onnellisia ja tasapainoisia perheitä. Iloitsen heidän puolestaan. 

Minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä päätöstä lapsettomuudesta, se on tullut minulle aivan luonnostaan. 

Kun leikin ja touhuan lasten kanssa, minulle sanotaan, että ”sinähän olet hyvä lasten kanssa”. Eihän se, että minulla ei ole omia lapsia, tee minusta lastenvihaajaa tai kyvytöntä rakastamaan toisten lapsia. Päinvastoin. Jos maailmassa on yksikin lapsi tai nuori, joka saa kirjoittamistani kirjoista turvaa ja tukea, olen onnistunut antamaan jotain vanhemmuudesta.   

Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta: "Siinä me, lapsettomuuden valinneet aikuiset, pohdimme, mahtavatko vanhemmat ollenkaan ymmärtää mitä kaikkea heidän pitäisi opettaa lapsilleen. Olisi paljon helpompaa, jos joku opettaisi käytännön elämästä suoriutumista järjestelmällisesti. Elämänkokemuksia ei voi periä. Lapset oppivat monia asioita vain sattumalta ja tiedostamatta, osin mallia ottamalla, mutta eikö pitäisi olla niin, että vanhemmat ottaisivat oikein asiakseen kasvattaa, opettaa ja korostaa asioita? Oli kyseessä sitten naula, verokortti tai luonnon vaaliminen. Lapsella olisi vähän paremmat eväät elämälle. Siinä missä on auton huoltokirjoja, voisi olla myös lasten huoltokirja, josta voisi tarkistaa, onko opetettu tietyt tärkeät asiat. Voisi laittaa rastin ruutuun aina kun olisi opetettu säästäväisyyttä, talouden perusteita ja kevään lintujen tunnistusta. Elämässä pääsisi jo aika pitkälle, kun osaisi laskea rahansa tarkkaan ja ymmärtäisi luonnon antaman hyvinvoinnin."

Valokuvien synnyttämiä ajatuksia

Olen käynyt talven aikana läpi vanhoja valokuvia. Valokuvat tuovat välillä sellaisia tunnemyllyjä, että pitää jättää läpikäyminen sikseen ja tallentaa ajatuksia kirjoittamalla.  

Minulla valokuvien läpikäyminen on sellaista, että pysähtelen ja ihmettelen, sormi menee suuhun. Aha, avohakkuulta otettu. Mikäs tässä on ollut katseen kohteena? Koivuja, sähköjohtoja, maaston muotoja. Otettu näköjään ”siltä ja siltä entiseltä metsän paikalta”. Etsin kaikkea mitä kuvassa näkyy löytääkseni ajatukseni aasinsillan ja valokuvalle syyn. En minä huvikseni avohakkuista kuvia räpsi. 

Selaan kuvia sinnikkäästi eteenpäin. Poistaa niitä ei auta ennen ahaa-elämystä. Viimein vastaan tulee kuva josta hoksaan (tässä esimerkkitapauksessa) kanahaukan poikaset. Saman tien muistan sen päivän ja hetken - ja kaikki aiemmin selaamani mysteerikuvat avaavat salaisuutensa.

On palattava takaisin alkuun ja katsottava jokainen kuva uudestaan. Valkoinen nuoli osoittaa missä haukanpoikaset ovat.

Sama kuva lähempää. Kaksi haukanpoikasta harjoittelevat yhdessä lentämistä.

Haukat menevät ihan puiden latvuksista.

Suurennoksesta voi löytää poikaset ilman osoittavaa nuolta. ;)

Kuvani tai kuvakansioni ovat kokonaisuuksia. Tätä kanahaukka-kuvien keskellä olevaa korpin kuvaa en poista tai siirrä korppi-kansioon, sillä se kuuluu tähän tilanteeseen. Minun ottamieni kuvien ei tarvitse olla – ja harvoin ovatkaan –  ”potretteja”.  

Korppi lensi ylitseni, kun kuvasin kanahaukkoja, ja kraakutti. Oletan, että se ilmoitti kanssakorpeilleen minun liikkeistäni. Ehkä myös kanahaukanpoikasista. Korppi näkee paljon.

Kun kanahaukka-kuvat loppuivat, avasin seuraavan kansion. Taas jotain mysteeriotoksia...

Pohdin, että onpa kiva tunnelma- ja maisemakuva joltakin alkusyksyn päivältä, jossa naakkoja on kerääntyneenä koivuun ja mukavan muhkean näköistä luontoa ympärillä.

En tunnistanut maisemaa. Ajattelin vain olleeni jollain korkeammalla paikalla katsomassa maisemaa ja halunnut muuten vaan ikuistaa sen tunnelman ja kauneuden. 

Kunnes seuraavassa kuvassa pilkotti kasvihuoneeni kattoa! Tajusin, että naakkakoivukuva oli omasta pihastani! (Tässä naakkakoivu on kuvan vasemmassa reunassa.) Ilman kasvihuoneen pilkotusta en olisi tajunnut sitä. Kuvien otosta oli jo niin paljon aikaa. Oli ihmeellinen tunne, kun silmät ja aivot oli naksautettava uuteen asentoon: tämän on pakko olla omalta maalta, mutta miten ihmeessä?

Olin ottanut kuvan itselleni niin harvinaisesta kulkusuunnasta, etten tunnistanut puita ja maisemaa siitä kulmasta. Voi pojat mikä riemu minussa syntyi! Se ISO määrä rakkautta jota tätä paikkaa kohtaan tunnen. Täällä kaiken seassa saan asustaa ja varmistaa ettei kukaan tule tätä koskaan nurin hakkaamaan tai täyteen rakentamaan.

Kuusia, tuomia, harmaaleppiä, orapihlajaa, vaahteraa, pihlajaa, koivuja, haavikko, katajaa, mäntyä. Isoa ja pientä, nuorta ja vanhaa, kaikkea sekaisin. Täällä me kaikki, puut, linnut ja minä ja monet muut eliöt saamme olla turvassa. 

Tulin niin iloiseksi, että itkin.

Tänä päivänä joutuu niin paljon pelkäämään luonnon puolesta. Ei uskalla enää kiintyä mihinkään paikkaan, kun se voi olla hetken kuluttua jo kaadettu, rakennettu, louhittu...

Tuntiessani kiitollisuutta omista kokemuksistani luonnossa, tunnen samaan aikaan kaihoa ja surua niiden ihmisten puolesta, jotka eivät koskaan saa kokea tällaista tunnetta, yhteyttä luontoon, ja jotka sellaisesta tietämättöminä tuhoavat elinympäristöjämme. 

Kanahaukanpoikanen entisen metsän rajalla. Minne eläimet väistyvät, jos tämäkin jäljelle jäänyt kaistale vanhaa metsää hakataan? Kanahaukka tarvitsee nimenomaan vanhan metsän lisääntyäkseen ja elääkseen, mikä tahansa metsä ei käy. 

Mieleeni tuli Carole Kingin Life without love. King on kirjoittanut laulun ihmisten väliselle rakkaudelle, mutta sanoja voi soveltaa myös luonnon rakastamiseen. Se antamista, jakamista ja huolehtimista.

It's giving and sharing
And a whole lot of caring
(..)
That needs no explanation
And I feel sorrow for the ones who
Haven't had this sensation

(...)

Life without love
Ain't no life at all
Just take that road
And you're bound to fall
Life without love
Is one dead end street
Just thank you lucky stars
We happened to meet

Ajattelen niin, että rakkaudeton elämä - avohakkuut ja muu luonnon kaltoin kohteleminen - on kuin umpikuja. Elämä ilman rakkautta ja luontoa on kuin ei-mitään-elämää.

Kiitän onnentähtiäni, että kohtasin luonnon.