Kolumni: Murphy tietää paremmin

Linnut 4/18-lehdessä ollut kolumnini:

Murphyn laki on Yhdysvaltain armeijan kapteeni Edward. A. Murphyn mukaan nimetty periaate, jonka mukaan ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee”. Toinen jono liikkuu aina nopeammin. Varaat ajan lääkärille ja tunnet olosi heti paremmaksi. Jos et varaa aikaa, tulet sairaammaksi. Useammasta mahdollisesta tapahtumasta vain ei-toivottu toteutuu.

Monille lintuharrastajalle Murphyn laki on tuttu. Poistut hetkeksi takavasemmalle retkiväsymyksen takia tai saavut lintupaikalle minuutin myöhässä etkä näe lintuharvinaisuutta.

Oli pimeä vuodenaika ja pakkasjakso, jota kova tuuli pahensi. Minulla ei ollut hinkua pitkille luontoretkille. Sain heureka-idean toimittaa kameran kennon puhdistettavaksi. Liike lupasi kameran takaisin 4-5 päivän kuluttua. Älypuhelinta minulla ei ole, joten olin kameratta.

Kuinka kävikään? Heti seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi ennennäkemätön määrä tiklejä, urpiaisia ja pyrstötiaisia. Niitä oli paljon ja ne olivat niin lähellä. Ensimmäinen ajatus: Olisipa kamera! Seuraavana päivänä maiseman valtasi mitä kaunein lumihuurre. Tulisipa tunnelmallisia valokuvia! Sitä seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi talitiainen, jonka nokka oli poikkeuksellisen muotoinen. Voisinpa ottaa kuvan ja tutkia yksityiskohtia tarkemmin. Sitten pihaa koristivat ilveksen lumijäljet. Ja kerrankin orava, jolla ei ole häntää, olisi ollut hyvällä kuvaushollilla. Sitten lähdin kaupungille ja näin elämäni ensimmäiset taviokuurnat vilkkaan liikekeskuksen parkkipaikan puissa.

Oli hassua tuntea mielipahaa ja kaiherrusta, vaikka olin juuri kokenut ikimuistoisia hetkiä. Halu tallentaa ja säilyttää muisto kuvana vähensi mukamas havaintojeni arvoa. Mutta onneksi muistot tallentuivat mieleeni. Ei tarvinnut miettiä valotusarvoja, akun loppumista, epätarkkoja kuvia tai käden tärinää. En katsellut teknistä laitetta, vaan luontoa ja näin paljon enemmän. Keksin myönteisemmän Murphyn lain: Kun asioita tarkkailee paljain silmin, kaikki mikä voi toimia, toimii. 

Olin nähnyt suurin piirtein ufon laskeutuvan takapihalleni, Loch Nessin nousevan rantamudasta ja dodo-linnun ilmestyvän pihapuskastani, kun sain kameran viimein takaisin huollosta kolmen viikon kuluttua. Erikoiset luontohavainnot loppuivat kokolailla siihen.

                                                                                                                                

Mitä jos Murphyn lain maagisuutta voisi käyttää hyödykseen? Jättäisi kiikarinsa, kaukoputkensa, kameransa ja kaikki tekniset laitteensa tarkoituksella kotiin, olisi valppaana ja seuraisi mitä ihmeitä tapahtuu. Kävisi niin kuin eräälle naiselle joka soitti aprillipäivänä poliisilaitokselle ja sanoi että norsu seisoo hänen takapihallaan ja syö hänen kukkaistutuksiaan. Poliisi ei laittanut tikkua ristiin lähteäkseen apuun. Myöhemmin selvisi, että norsu oli karannut paikalliselta sirkukselta joka kävi hakemassa norsun hoteisiinsa. Olen ihan varma että silläkin naisella oli kamera huollossa.

Laivan kurssia on muutettava

Hirsirakentaja ja taiteilija Hannes Hyvönen kanavoi veistoksiinsa suurta harmitustaan, kun ympärillä olevat metsät katoavat. Hän kertoo ajatuksistaan seuraavalla viiden minuutin videolla: 

https://www.youtube.com/watch?v=jXCddLP7slI&feature=youtu.be

”Media vain täysin kritiikittä toistaa metsäteollisuuden hokemia."

”Avohakkuista hyötyy vain sellukattila eikä kukaan muu.”

”Kukaan ei ole täällä turvassa, mikään ei riitä, ei ole mitään rajaa, kaikki tulee menemään, jos suunta ei muutu. Silloin me ymmärrämme myös, että me voitetaan tää matsi, koska häviäminen ei ole enää vaihtoehto.”

Kuulostaa jotenkin niin tutulta, kun Hyvönen kertoo haluavansa olla vain rauhaa rakastava käsityöläinen, mutta jotenkin päätynyt huomaamattaan kansankiihottajaksi, koska todellisuutta ei pääse pakoon.

 

Tällaisia metsäkato-kuvia ei tarvitse lähteä hakemaan Amazonin sademetsistä. Tämä on arkipäivää ”kansallismaisemien” Hämeenkyrössä ja koko Suomessa. Tälle hävitykselle täytyy tulla loppu!

Samalla pari muutakin linkkiä:

Pekka Juntin kolumni: Kirje vuoteen 2100 – joko kuuset ovat kuolleet?

Mari Pantsarin vieraskolumnikirjoitus: Vihollinen lähestyy rajaa