Kirjojen kirjoittamisessa on ihanaa muun muassa se, että
tarinat saavat uusia muotoja vielä vuosienkin jälkeen ja seuraa mielenkiintoisia
juttuja.
Arkistoistani tuli vastaan neljä vuotta sitten keväällä saamani paperikirje eräältä lukijalta (kiitos P!), joissa viitattiin Toisinnäkijän päiväkirjan merkintään. Siinä kuvailen sellaista hetkeä
mikä juuri nytkin on pihalla meneillään. Päiväkirjaote (ja peippojen laulu) löytyy TÄÄLTÄ.
Saamani kirjeen mukana tuli kaksi tekstiotetta. Toinen oli vuoden
1946 kirjasta Pouta, jossa kirjailija
Helvi Hämäläinen kuvailee samanlaista tilannetta: kukkivassa lepikossa laulavia
peippoja:
”Kukkivassa lepikossa kuului peipposten laulu lakkaamattomana, ne lauloivat huojuttaen lukuisuutensa vuoksi painollaan leppien latvoja, ne rapistelivat kukintoja ja kahistelivat siipiään, koko joukko oli kuin pieniä siivekkäitä kirjavia soittimia.”
Toinen ote oli kirjasta Kylä,
kirjailija ja talonemäntä (2003), johon Esko Rahikainen on koostanut muistiinpanoja
kirjailija Helvi Hämäläisestä:
”Muistelmissaan, romaaneissaan ja monissa runoissaan Helvi kertoo paitsi kiuruista peltojen yllä, myös töyhtöhyypistä ja kuoveista ja muista peltojen ja metsien linnuista. Joskus kirjailijan innostunut kuvaus on runollista ”hölynpölyä” kuten Pouta-romaanissa (...). Peippokoiras ei reviirilaulua esittäessään siedä muita koiraita samassa puussa, joten jos tässä kuvattiin omakohtaista kokemusta, niin linnut eivät olleet ainakaan peippoja.”
Rahikaisen "vikana" (tuttua sanontaa lainatakseni) on se, että
hän ei selvästikään ole ollut yhtä onnekas kuin kirjeen lähettänyt, Helvi H. ja
minä. Peippojen laulumeren voi kokea vain lyhyenä hetkenä, kun lintuparvet ovat
palanneet muuttomatkaltaan.
Onneksi on taas uusi kevät.
Monenlaisia lyhyitä runollisen todellisuuden hetkiä on kaikkien ulottuvilla,
kunhan kulkee korva tarkkana.
