Surua helpottaa kun sen voi jakaa toisten kanssa

Sain lukijalta tällaisen kirjeen:

Hei! 

Olen suunnattoman ahdistunut Amazonin metsätuho-uutisista ja ilmastonmuutoksesta yleensäkin. Eikö ihmisen ahneudella ole mitään rajoja? 

Mielestäni peli on jo menetetty. Tunnetut ekosysteemit tulevat tuhoutumaan, mikä ihmisen näkökulmasta johtaa pahimmillaan sotiin ja hallitsemattomiin kansainvaelluksiin. Tämä tapahtunee jo minun elinaikanani. Siksi haluaisin myydä kaiken ylimääräisen omaisuuteni ja siirtyä mahdollisimman pitkälle omavaraistalouteen ja tehdä töitä vain sen verran kuin on pakko. Minut on kasvatettu siihen, että varallisuutta on hyvä kartuttaa omaksi vanhuudenturvaksi. En kuitenkaan usko, että nykyinen talousjärjestelmä kestää enää kovin pitkään, koska siltä putoaa pohja pois ilmastonmuutoksen edetessä.

Luulen olevani oikeassa, vaikka kukaan lähipiirissäni ei tue ajatuksiani ja pitää minua luultavasti vähän vinksahtaneena maailmanlopun ennustajana, joka haluaa downshiftata ja hidastaa talouskasvua.

Miten sinä luontoa ymmärtävänä ihmisenä näet tilanteen? Oletko samaa mieltä siitä, että kaikki tulee muuttumaan radikaalisti?

Surumielisin terveisin X

Tässä vastaukseni: 

Hei,

kiitos viestistäsi ja siitä että kannat huolta maailman tilasta. 
Kyllähän tämä surkealta vaikuttaa. Ihmiskunnan haasteet ovat suunnattoman suuria, silti tuntuu että moni jatkaa samaan malliin. Olemme ihmislajina merkillisiä typeryksiä, pahimmillamme aika kelvottomia otuksia.

Vaikka huolilla on perusteet, ei auttaisi liiaksi kyynistyä tai lamaantua. Olisi varottava, ettei huku omaan ahdistukseensa ja suruunsa. Tai vihaan, raivoon, turhautumiseen... mikä se tunne onkaan.

Uskon että hyvä konsti on kantaa omasta elämästään vastuuta, elää aineellisesti vaatimattomasti ja kohdella luontoa rakkaudella ja kunnioittavasti. Vaatii rohkeutta ja voimia tehdä elämässään eettisiä ratkaisuja. On niin helppo sulkea silmät ja mennä siitä mistä aita on matalin. On niin helppo kuluttaa, pilata, saastuttaa ja hävittää. Vahinkojen korjaaminen tai ”hävittämättä eläminen” on paljon haastavampaa.

Olen vuosia seurannut oman lähiympäristöni tuhoa ja surrut niin mahdottomasti menetettyä luontoa. On ollut raskas prosessi yrittää säilyttää toivo ja elämänusko. Mutta koskaan ei saa antaa periksi, on vain vakaasti uskottava, että omilla pieniltäkin tuntuvilla teoilla on merkitystä.  

Kävin viikonloppuna järjestetyssä Iloisessa ilmastopäivässä (ristiriitainen nimi). Siellä luennoi ympäristöahdistuksen tutkija Panu Pihkala. Hän sanoi jotenkin niin, että ”tie suurempaan iloon kulkee syvän surun kautta” ja kertoi että ennen vanhaan ihmiset pukeutuivat suruaikanaan mustiin. Tänä päivänä näkee harvoin surua ilmaistavan pukeutumisella, paitsi joskus kun jalkapalloilijat laittavat käsivarteensa mustan nauhan. Mitä jos me kaikki ilmastoahdistusta, Amazonin metsäpaloja ja Suomen avohakkuita - ja kaiken maailman ympäristötuhoja - surevat laittaisimme mustan surunauhan käsivarteemme? Surua helpottaa kun sen voi jakaa toisten kanssa.

Toisinnäkijän päiväkirjassa kirjoitin siitä kuinka on selvitetty masentuneiden ihmisten käsityksiä todellisuudesta. Tutkimuksessa selvisi, että heillä oli huomattavasti realistisempi käsitys elämästään ja ympäristöstään kuin ei-masentuneilla. 

Sen vuoksi ”masentuneiden realistien”, heh, on keskityttävä suhteellisuudentajuun, ettei voi kantaa koko maailman huolia harteillaan. On mahdoton tietää mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, mutta jos lamaannutamme itsemme uuvuttavilla ajatuksilla, masennumme lopullisesti ja toimintakyky häviää.

Itse olen koettanut omalta osaltani parantaa sairastavaa maailmaa kirjoituksillani. Tiedän voivani paremmin kun olen luonut omanlaisen, luonnonläheisen elämäntavan. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja merkitykselliseltä - riippumatta siitä miten tässä käy. 

Perustarpeiden tyydyttämiseen ja hyvään elämään on hyvin monia tapoja, omavaraisuuteen pyrkiminen on yksi keino. Tärkeää on tiedostaa tunteiden käsittelyn merkitys omalla hyvinvoinnille ja keskittyä epätoivon sijaan kiitollisuuteen ja toivoon ja pysyä aktiivisena kansalaisena. Parhaimmillamme me ihmiset saamme upeita asioita aikaiseksi.

Ympäristöahdistus helpottaa, kun tekee jotain konkreettista luonnon auttamiseksi

Tällä viikolla ilmestyi uusi Luonnonsuojelija-lehti ja samalla starttasi Suomen luonnonsuojeluliiton ”Luonnonsuojelun kasvot” -kampanja.

Sain kunnian olla hankkeessa mukana ja valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan kuvattavana. Raisa kiersi neljän kuukauden ajan Suomea kuvaten Luonnonsuojeluliiton vapaaehtoisia ja nyt hänen työnsä tulokset esitellään Luonnonsuojelija-lehdessä, verkossa ja somenäyttelyssä Instagramissa ja Facebookissa. 

Kuva: Raisa Kyllikki Ranta

Luonnonsuojelun kasvot -kampanjalla halutaan näyttää ihmiset luonnonsuojelutyön takana. Raisa kertoo miettineensä, keitä ne sadat vapaaehtoiset luonnonsuojelijat ovat, ja mistä tulee se voima jaksaa tehdä vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoiset kertoivat, että ympäristöahdistus on helpottanut, kun tekee jotain konkreettista luonnon auttamiseksi.

Raisa kertoo, että monia vapaaehtoisia yhdistää tietynlainen herkkyys ja hereillä olo: 

”He tuntuvat aistivan tämän maailman asiat herkemmin kuin moni muu. Voisi hyvin sanoa, että herkät ihmiset ovat yhteiskunnan indikaattoreita. He huomaavat muutokset ja aistivat, mitä on tapahtumassa. Olisi tärkeää nähdä heidät niin.”

Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät luonnon puolesta tehtävän työn positiivisuuden. Toiminta saattaa joskus näyttäytyä jotakin vastaan taistelemisena, vaikka kyseessä on lakien noudattamisesta ja hyvän puolesta toimimisesta. Ilman elinvoimaista luontoa, meillä ei ole mitään.

Luonnonsuojeluliiton jäseneksi liittyminen on helppo tapa auttaa luontoa. Tervetuloa ”Norppa-jengiin” mukaan!

 

Kuva: Raisa Kyllikki Ranta

Kuvaukset olivat huhtikuun lopulla. Edeltävänä yönä oli ollut pikkupakkasta. Aamulla oli hyvä sää kuvauksia varten. Haastattelussa ja kuvauksissa meni muutama tunti. Otimme kuvia kukkivien haapojen äärellä järven rannassa ja Mahnalan kansallismaisemissa. Toivon, että luonnon hyväksi tehtävä työ näkyisi kauas laajassa maisemassa.