Olen aiemmin kertonut, että minulla on vuoden 2004 matkapuhelin käytössä enkä halua älypuhelinta. Tilanne on edelleen sama. Välillä mietin, missäköhän kohtaa älypuhelin on vaan pakko hankkia, kun älypuhelimista lähetetyt liian pitkät tekstiviestit eivät saavu koskaan perille (ettette jotkut ihmettele, jos vastausta ei ole kuulunut) ja kaikkialle koetetaan tunkea sovelluksia, älypuhelinmaksua ja -kirjautumista.
Yritän pysyä menossa mukana ja seuraan tilannetta sivusta. Olen kokeillut ystävieni älypuhelimia, jotta tietäisin mistä jään – tai en jää – paitsi. Tiedostan kyllä älypuhelinten lukuisat hyvätkin puolet, mutta älypuhelimen mukana ei tule kaupantekijäisenä itsehillintää tai kohtuutta. Monet ovat kauhuissaan vanhasta puhelimestani ja vakuuttavat, että älypuhelin kannattaa hankkia. ”Käytät sitä sitten vaan välttämättömimpiin etkä muuhun.” Näin varmaan joudun jossain kohtaa tekemäänkin, mutta ainakaan vielä en lähde siihen leikkiin mukaan. Anna pahalle pikkusormi niin se vie koko käden.
Arvostan aikaani ja rauhaani korkealle. Pidän siitä, että saan olla rauhassa ajatusteni kanssa ilman pirstoutunutta aikaa. Älypuhelimen myötä toissijaiset ajatukset alkavat estää meitä olemasta läsnä tässä hetkessä. Läsnäolo luo terveyttä ja hyvinvointia.
Emme selvästikään tiedosta älypuhelinten, internetin ja sosiaalisen median vaikutuksia elämänlaatuumme. Harva kunnolla tiedostaa mille kaikelle altistuu älypuhelimen myötä.
Luin juuri Jussi Pullisen viime vuonna ilmestyneen teoksen Mitä meille tapahtui? – Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme. Kirja oli mielenkiintoinen ja selkeä analyysi siitä kuinka me ihmiset vasta opettelemme internetiä. Tulemme näkemään sen todelliset seuraukset luultavasti vasta vuosikymmenien päästä. Näemme joka päivä liikaa asioita, ihmissuhteistamme ja elämästä on tullut mitattavia algoritmeja, kirjoitustapamme ja viestittelytapamme ovat muuttuneet, on trolleja ja valeuutisia, ihmisten kiistelyä, tuomarointia ja kaikkea dataa seurataan ja valvotaan. Kuvaamisesta ja selfie-omakuvista on tullut niin tavallisia, että vaikea käsittää ilmiön levinneen Suomeen vasta seitsemän vuotta sitten.
Joudumme käsittelemään päivittäin massoittain erilaisia signaaleja. Pullinen kehottaa laskemaan yhteen Facebook-virrassa ohi viuhuvat päivittäjät ja päivitysten alla vilkkuvat kommentoijat. Tee sama Instagramille, sitten Twitterille ja lopuksi Snapchatille, Tiktokille ja sovelluksille, jotka näiden jälkeen on puhelimesi vallannut. Koko maailman kakofonia on ympärillämme.
Nauroin kauhunsekaista naurua, kun luin seuraavat otteet kirjasta. Nämä ovat loistavia esimerkkejä ”toissijaisista ajatuksista” ja siitä millaiseen puristukseen ihmiset itsensä laittavat ja kuinka paljon älypuhelimet ja sosiaalinen media voivat siepata henkistä energiaa aivan huomaamatta:
”Pelkästään omiin päivityksiimme kertyvissä signaaleissa on käsittelemistä. Saamme seurata tykkäysten määrää ja tykkääjien henkilöllisyyttä, päivityksiin kertyviä kommentteja ja niiden sävyä ja kenties vastata innokkaimmille. Twitterissä on tulkittava, onko tykkääjä tosissaan vai piruileeko hän tykkäämällä päivityksestämme ironisesti. Jos saamme uusia seuraajia, on tietysti tarkastettava, keitä he ovat: tutkittava profiili ja mietittävä, mikä heidät sai meistä kiinnostumaan. Vastauksia puntaroidessa on mietittävä, kuinka hyvä tuttu kunkin ihmisen kanssa olinkaan, mihin sävyyn vastaus on kirjoitettava ja kuinka pian vastaus kannattaa tehdä, ettei vaikuta liian innokkaalta tai liian pidättyväiseltä. (…) Kuka tuo päivitykseni jakanut ihminen on? Miksi tuo vastasi minulle noin, vaikka emme edes tunne? Flirttaileeko hän vai haluaako vain levittää näkemyksiään mahdollisimman laajalle? Ymmärsikö hän väärin? Onko jako vain viesti hänen omille seuraajilleen? Onko hän tosissaan? Haluaako hän loukata minua? Vai yrittääkö hän vain olla hauska? (…) Vaikka sosiaalisen median signaalien käsittely kestää usein vain sekunteja, se jättää jälkensä.”
(…) ”Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla väkäsistä. Useimmissa chat-sovelluksissa kunkin viestin loppuun ilmestyy pieni merkki siitä, että viesti on mennyt vastaanottajalle perille. Whatsappissa väkäset vaihtavat väriä harmaasta siniseksi, kun viesti on luettu – toisissa sovelluksissa niiden sijasta paikalle ilmestyy lakoninen teksti ”Nähty”. Lukukuittaukset luovat kokonaan uuden sosiaalisen tilanteen, jollaista ei ennen verkkoa ole ollut olemassa. Olisi epäkohteliasta näyttää viestikumppanille, että viesti on kyllä luettu, mutta sitä ei ole koettu lukemisen arvoiseksi.”
Tekniikka lisää yhteydenpidon painetta. Pelkät väkäset synnyttävät sosiaalista painetta.
Pullinen pohtii, että ennen matkapuhelimien chatia viestivälineet eivät pyrkineet lisäämään viestinnän määrää. Pikemminkin kaukopuheluiden ja kirjeiden hinta ja hitaus hillitsi yhteydenpitoa ja teki siitä harvinaista. Poissaolot olivat oleellinen osa viestintää. Nyt internet ja älypuhelimet ovat poistaneet poissaolot viestinnästä ja sovellukset yllyttävät ihmisiä vastaamaan nopeammin, enemmän ja mahdollisimman monelle. Pullinen toteaakin, että ehkä tärkein taito viestiputkien yhteiskunnassa onkin kyky olla viestimättä.
Jatkan valitsemallani vanhan puhelimen linjalla niin kauan kuin voin. Uskoisin, että jonkinlainen älypuhelin- ja sosiaalinen media -paasto tai -karsiminen tekisi jokaiselle hyvää ja kannattaisi tarkastella kuinka paljon tekniset vempeleet ja koukuttava tietovyöry hallitsevat elämää.