Mitään ei voi pitää itsestään selvänä - elämää kuplassa

Minulle on jäänyt elävästi mieleen, kun olin keväällä 2016 Tohlopissa Mediapoliksen lämpiössä Inhimillisen tekijän kuvausten jälkeen. Meitä oli siinä aika iso sakki, joimme kahvia ja juttelimme. Kaikki innostuivat puhumaan Patrick Laineesta ja hehkuttivat häntä tohkeissaan. Olin ihan pihalla. Kuka on Patrick Laine, kysyin. Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus ennen kuin se räjähti naurusta. Kaikkien olisi kuulunut tietää kuka jääkiekon maailmanmestaruuskisojen tähti ja nuori lupaus oli, mutta minä en tiennyt.

Juttelin pari viikkoa sitten erään ystäväni kanssa. Mainitsin, että kohta alkaa David Attenboroughin dokumentti, joka ehdottomasti kannattaa katsoa.

– Kuka se on, hän kysyi.

– Siis Attenborough vai? Olin epäuskoinen, ettei joku tietäisi kuka hän on. – Se on se BBC:n toimittaja joka on tehnyt elämäntyönsä luontodokumenttien parissa ja on luonnon puolestapuhuja.

– Ai jaa, en ole ikinä kuullutkaan.

– On sun täytynyt. Se on se, nyt jo 90-vuotias, mies, jonka tavaramerkkinä on usein loikoa eläimen vieressä maassa samalla kun se selostaa niiden elämistä. Se on ollut harva se lauantai-ilta olohuoneissamme Avara luonto -dokumenttiensa kautta.

– Jaa… voi olla, että olen joskus kuullut siitä, hän totesi suuremmin kiinnostumatta.

En pystynyt nauramaan, vaan häkellyin. Näin me ihmiset elämme ihan omanlaisissa kuplissa. Mitään ei voi pitää itsestään selvänä. Olen kuvitellut, että totta kai kaikki tietävät kuka David Attenborough on, kun kyse on kuitenkin elämän perusteista. Eilen kysyin toiselta ystävältäni, tietääkö hän David Attenboroughin. Ei tiennyt. Huh. Täytyy vissiin laajentaa otantaa ja järkyttyä lisää, heh.

Attenborough on yksi idoleistani.  Jos et tiedä, kuka hän on – ja vaikka tietäisitkin – katso Areenalta Totuus sukupuutosta -dokumentti.

Luin jokin aika sitten Attenboroughin uusimman kirjan Yksi elämä, yksi planeetta. Hän kirjoittaa siitä kuinka kaikki mitä meillä on, olemme ottaneet luonnosta. Ja olemme tehneet sen piittaamatta aiheuttamistamme vahingoista. Rajallisella planeetalla pysyvä kasvu on nimittäin saavutettavissa ainoastaan ottamalla lisää jostain muualta. Toimintamme on silkkaa ryöväämistä. Kaikki, mitä emme voi jatkaa loputtomasti, on kestämätöntä. Jos teemme jotain, mikä on kestämätöntä, vahingot kasautuvat, kunnes koko järjestelmä romahtaa.

Käyttäytymisemme ja yhteiskuntamme ovat yhä selvemmin etääntyneet luonnonympäristöstämme. Emme ajattele, kuinka paljon lajeja häviää, kun raivaamme metsää tai käytön jälkeen pois heittämämme muovipullon merkitystä merten ekosysteemeihin emmekä kasvihuonekaasuja, joita talomme laajennukseen tarvittavien betoniharkkojen valmistus tuottaa. Ei ole ihme, että kaikki ympäristölle aiheuttamamme vahingot ovat kasautuneet nopeasti ja miltei huomaamatta.

Attenborough kertoo kuinka luonnonvaraisten eläinten populaatiot ovat 1950-luvun jälkeen pienentyneet alle puoleen entisestään. Kun hän katselee vanhempia filmejään, hän ymmärtää, että vaikka hän tunsi silloin kiertelevänsä koskemattomassa luonnossa, vaikutelma oli harhaanjohtava. Silloiset metsät, tasangot ja meret olivat jo alkaneet tyhjentyä. Monet isot nisäkkäät olivat jo harvinaisia. Muuttunut vertailukohta on vääristänyt käsitystämme maapallon kaikesta elämästä. Olemme unohtaneet, että taannoin maapallolla oli lauhkean vyöhykkeen metsiä, joiden poikki vaeltamiseen meni päiväkausia, biisonilaumoja, joiden ohimarssi kesti neljä tuntia, ja niin isoja ja tiiviitä lintuparvia, että ne pimensivät taivaan. Sellaiset ilmiöt olivat normaaleja vielä muutama ihmisikä sitten. Mutta eivät ole enää. Olemme tottuneet köyhtyneeseen planeettaan. Olemme vaihtaneet villin luonnon kesyyn luontoon. Ajattelemme Maan meidän planeetaksemme, jota ihmiskunta pyörittää ihmiskunnan hyväksi. Muulle elävälle maailmalle jää hyvin vähän tilaa. Aidosti villiä, luonnonvaraista maailmaa ilman ihmisiä ei ole enää olemassa.

Attenborough sanoo, että meillä tänään elävillä on vastuu siitä, että ihmiskunta saavuttaisi tasapainon luonnon kanssa. Meillä on kaikki tarvittavat työkalut, miljardien ihmisten ajatukset ja ideat ja luonnon suunnaton energia apunamme tässä työssä. Meillä on vielä aikaa hyvittää tekojamme, hillitä vaikutustamme, muuttaa kehityksen suuntaa ja muuttua lajiksi, joka elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Vain tahto puuttuu. Voimme jatkaa elämäämme tyytyväisinä, kasvattaa lapsiamme, touhuta rakentamassamme nyky-yhteiskunnassa ja ummistaa silmämme kynnyksellä odottavalta katastrofilta. Tai sitten voimme muuttua.

Attenborough kysyy: Miltä näyttäisi maailma, jossa biodiversiteettiä pidetään sille kuuluvassa arvossa ja maanomistajia kannustetaan lisäämään sitä kaikkialla, missä pystyvät? Hän vastaa: Se maailma olisi maaginen. Näiden villien alueiden omistajia palkittaisiin siitä, että he jatkaisivat niiden suojelua. Metsiä lakattaisiin heti kaatamasta. Kestävät hakkuut sallittaisiin, niissä puita kaadetaan valikoiden ja metsän luonnollista uusiutumista jäljittelevää vauhtia, sillä niiden on osoitettu säilyttävän monimuotoisuutta. Meitä kannustettaisiin keksimään keinoja käyttää luontoa supistamatta sen monimuotoisuutta tai kykyä kerätä hiiltä.

**

Suosittelen katsomaan myös Elämämme Galapagossaarella -sarjaa. Siinä brittiläinen meribiologi Monty Halls perheineen tutustuu Galápagossaarten ainutlaatuiseen luontoon. Uskomaton paikka ja loistava osoitus siitä miten hienoa elämä voisi olla, jos osaisimme elää toisin. Eläimet eivät pakenisi meitä vaan voisimme elää sovussa rinnakkain.

Mielekästä elämänsisältöä

Jaan tässä teille paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen Nokian luonnon jäsenlehden, jota olin työstämässä syystalvesta. Lehti ilmestyi loppuvuodesta. 

Koen, että luonnonsuojeluyhdistyksen toiminta antaa elämälle todella paljon mielekkyyttä ja tunteen, että asioihin voi vaikuttaa. Yhdistysdemokratian ansiosta toimintaa voi muokata juuri sellaiseksi kuin haluaa, sen kun tarttuu toimeen ja alkaa järjestää asioita. Yhdistys antaa tukea ja valmiin toimintaympäristön minkä puitteissa on helpompi toimia kuin yksityishenkilönä ja saa paljon samanhenkisiä ystäviä joiden kanssa touhuta yhdessä.

Nokian luonto -lehti aukeaa TÄÄLTÄ (pdf). 

Suurpedot eivät ole vaarallisia –avohakkuut ja metsästäjät ovat

Ihanaa, kun saatiin viimein lunta, mieli keveni lumihiutaleen kevyeksi, kun tuli valoa ja tarvittua lumen antamaa suojaa. Pysyisi nyt eikä sulaisi pois. Ystävät pohjoisessa ovat kertoneet tehneensä lumitöitä jo kuukausia – ajatella – eikä täällä Hämeenkyrössä ole tarvittu lumikolaa tai -lapiota vielä kertaakaan, huh huh. Järven vesi seilaa vapaana ja joutsenet ja isokoskelot ovat edelleen täällä.

Mediassa on ollut ilahduttavan paljon luontoa puolustavia näkökulmia. Suurenmoista! 20. joulukuuta Aamulehden yleisönosastopalstalla oli todella hyvä mielipidekirjoitus Suomen metsien tilasta. Jaan täysin samat tunnot. Kirjoituksessa oli kiteytetty asiat juuri niin kuin ovat. Sain tekstin kirjoittajilta luvan julkaista tekstin täällä blogissani, niin tekin saatte lukea. Iso kiitos luonnonkuvaaja Tuomo Hurmeelle (Honkilahti) ja luonnonystävä Jorma Hinkkaselle (Eura)! Voiko asioita tämän paremmin sanoa:

**

Suomen metsien tila on kauhistuttava

Metsäluontomme on rajusti köyhtynyt viime vuosina. Teollisuuden lisääntynyt puun tarve näkyy jokaisen luonnossa liikkuvan silmissä. Avohakkuita, entistä järeämpää konekalustoa, motojen ryskettä jopa kesällä ympäri vuorokauden kaikkina viikonpäivinä.

Samanaikaisesti annetaan ymmärtää, että metsien käsittely on pehmentynyt, eikä esimerkiksi avohakkuita enää tehdä. Todellisuudessa metsämme ovat nyt historian järkyttävimmän raiskauksen kourissa. On kuin metsäammattilaiset ottaisivat loppukiriä: vielä on vanhaa ikimetsää hehtaari siellä, toinen täällä. Nyt nopeasti kaikki matalaksi, ettei suojeluväki ehdi väliin!

Luonnontilaisten  metsien alennustila on kaikkien tiedossa. Uhanalaisten metsälajien joukossa on aivan tavallisiakin metsäluontomme lajeja, kuten hömötiainen ja helmipöllö, kohta varmaan oravakin. On syytä pohtia, mitä on tämän kaiken takana.

Maassamme vuosikymmeniä harjoitettu metsätalous on kiistatta ajanut metsien eliölajiston nykyiseen ahdinkoon. Metsänhoitoyhdistykset ovat järjestelmällisesti edistäneet luonnon köyhtymistä, vaikka seuraukset ovat olleet nähtävillä.

Miksi metsänomistajat suostuvat avohakkuun kaltaiseen menettelyyn omissa metsissään? Onko metsänhoitajien auktoriteetti niin voimakas, ettei metsänomistaja kykene kyseenalaistamaan heidän arvomaailmaansa? Puuttuuko suurelta osalta metsänomistajia sellainen tunne-elämän osa-alue, jolla he osaisivat asettua elinympäristönsä menettäneen metsälajiston asemaan?

Kun seisomme monihehtaarisen aukoksi rääsityn raiskion äärellä, emme käsitä, miten maanomistaja voi hyväksyä tällaisen. Rahastakaan ei voi olla kyse, koska valtio ostaa vanhoja metsiä verottomana käypään hintaan Metso-suojeluohjelmaan. Luonnonperintösäätiö ostaa vähintään 10 hehtaarin ikimetsiä, jos sellaisia jostakin vielä löytyy. Myydessään metsänsä suojeluun omistajalle ei tule sen jälkeen kuluja esimerkiksi metsän uudistamisesta. Ennen kaikkea metsä jää kaikkien iloksi, ja se tarjoaa yhä elinympäristön lukemattomille eliölajeille. Ajan myötä säästömetsän elonkirjo vain lisääntyy.

Ymmärrämme, että tietty määrä metsien tuottoa tarvitaan teollisuuden ja rakentamisen sekä energian tuoton tarpeisiin. Puun käytön nykyinen mittakaava on kuitenkin sulaa hulluutta. Metsämme eivät kestä yhtäkään uutta sellutehdasta.

Kestävään metsien käsittelyyn siirryttäessä vanhat metsät on säilytettävä koskemattomina aarnioina. Talousmetsiksi luokiteltavilla alueilla otettakoon käyttöön professori Erkki Lähteen vuosikymmenien ajan suosittelema jatkuvan kasvatuksen menetelmä.

Seurauksena on nykyisen aineellisen hyvinvointimme supistuminen. Vastapainoksi saamme nautittavaksemme monimuotoisen metsäympäristön pohjantikkoineen, liito-oravineen, korpikolvineen ja antoisine marja- ja sienimaineen. Valinta on tehtävä, mitä pikemmin sen parempi.

 Tuomo Hurme, luonnonkuvaaja, Honkilahti & Jorma Hinkkanen, luonnonystävä, Eura

 **

 Tsekatkaa lisäksi seuraavat:  

Ikimetsät-dokumentti kertoo vanhoista metsistä, luonnon monimuotoisuudesta ja niiden katoamisesta. Dokumentti kertoo todellisesta luonnon tilasta Suomessa. Monet mieltävät metsäluontotuhot Etelä-Amerikkaan, mutta Suomessa tapahtuu samaa. 

Dokumentin esityksen jälkeen metsäteollisuus ja MTK tietysti heti itkemään, ettei muka ole totta. On se, riittää kun katsoo ympärilleen. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. 

**

Jos saatte jostain Luontokuva-lehden käsiinne, lukekaa Pertti Koskimiehen kirjoitus Suomi-Trumpistit pelottavat. Koskimies kertoo ajatuksiaan ”metsästyksestä”, joka on käytännössä koirien louskuttamista aamuhämärästä iltapimeään metsästäjien ajellessa autoilla tuijotellen koirankulkua kännyköistä. Koskimies toteaa, että metsästys on vain vapaa-ajan hupi enintään 5 %:lle kansalaisista. Ei ole metsästäjien asia päättää 95 prosentin puolesta, mitä eläimiä metsässä saa olla ja paljonko. Uhanalaisia lajeja metsästetään edelleenkin (joka on täysin kestämätön ja käsittämätön asia. Olettehan käyneet allekirjoittamassa adressin?). 

"Ei ole metsästäjien asia päättää 95 prosentin puolesta, mitä eläimiä metsässä saa olla ja paljonko."

Koskimies esittää, että kana- ja vesilinnut on rauhoitettava ja riistalajeja on muutenkin karsittava. Journalistin ohjeisiin sitoutuneen asiamedian on lopetettava järjettömän suurpetohysterian lietsominen ja jätettävä julkaisematta valheisiin vertautuvat petosepitteet. Koskimies mainitsee, että luonnolle koittavat entistä pahemmat ajat, jos Suomi-trumpistit (jussihalla-ahot, hannuhoskoset, mikkokärnät, penttioinoset, anoturtiaiset, mauripeltokankaat jne.) saavat lisää valtaa. Koskimies kuittaa hienosti, että ex-pääministeri Juha Sipilä edisti roimasti luonnonsuojelua romahduttamalla keskustan kannatukseen kolmasosalla viime vaaleissa. (Ha ha!) Koskimies on tavannut suurpetoja luonnossa ja tietää, että ne eivät ole vaarallisia. Suomi-trumpistit (ja metsästäjät) ovat.

**

Kannattaa lukea myös Aino Tuomisen teksti Metsästykseen tarvitaan rajoja ja kurinalaisuutta. Uhanalaisten eläinten metsästys, toistuvat kuolemanvaaraan johtavat metsästysonnettomuudet ja Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden silmätikuksi ottaminen kertoo, että metsästysharrastuksessa on mukana suorastaan vihamielisesti luontoon ja luonnon tutkimukseen suhtautuvia henkilöitä. 

”Kun metsästäjät lähtevät ajamaan suden kannanhoidollista metsästystä, ei ole kyse rakkaudesta luontoon. Rakkaudesta luontoon ei ole kyse silloinkaan, kun metsästäjät haluavat pitää uhanalaiset lintulajit metsästettävien lajien listalla. Eikä lyijyhaulikiellon vastustus sekään kerro ainakaan alan harrastajien vahvasta ympäristötietoisuudesta. (…) Susia halutaan metsästää, koska ne koetaan pelottavina. Siitä huolimatta, että sudet eivät ole sataan vuoteen tappaneet Suomessa ainuttakaan ihmistä. Metsästäjät sen sijaan ampuvat toisiaan ja sivullisia kuoliaaksi käytännössä joka vuosi. Suomalaisia tulisikin siis ensisijaisesti suojella metsästäjiltä." 

Aino Tuominen kirjoittaa, että muualla Euroopassa metsästyksessä on paljon tiukemmat rajoitukset kuin Suomessa. Olisikin harkittava, onko vastaavia rajoituksia säädettävä Suomeenkin.

**

Luonnonystävät: kertokaa ajatuksistanne ja tunnoistanne lehdissä, mielipidepalstoilla ja somessa. Pitäkää jatkuvaa älämölöä ja nostakaa asioita esiin kahvipöytäkeskusteluissa ynnä muualla. Kun tarpeeksi monet tuovat mielipiteensä esiin, yleinen mielipideilmasto muuttuu ja piilevät arvot nousevat esiin. Media seuraa mitkä aiheet ovat ”nousussa” ja niistä aiheista tehdään lisää uutisia. Rummuttakaa, jotta saadaan positiivinen kehä liikkeelle!

Älä ole hiljaa, vaan kerro mitä mieltä olet. Ei kannata pelätä, ole rohkea. Ihmisten on puhuttava luonnon puolesta, kun se ei sitä itse voi tehdä. Näe se pieni vaiva, että rustaat ajatuksesi toisten luettavaksi ja ajateltavaksi. Pyydä, että kirjoituksesi julkaistaan anonyymina, jos et muuten uskalla kirjoittaa.

Jos tuntuu, että kirjoittaminen on itselle liian vaikeaa, kaikkia minun blogitekstejäni saa vapaasti lainata, linkata ja jakaa eteenpäin. Pidetään luonnosta huolta ja ääntä sen puolesta. Kiitos!