Lumessa parasta on sen antama suoja maaperän eliöille, kasveille ja eläimille. Bonuksena tulevat lumijäljet. Lumessa on symboliikkaa: millaisia jälkiä on muodostunut, minne kukakin haluaa kulkea ja millaisia jälkiä muodostuu? Lumeen jää vaikka millaisten kulkijoiden jälkiä, jotka katoavat uuden lumen tullen tai kun lumi sulaa.
Jänisten jälkiä on nyt paljon ja ensimmäiset merkit jänisten kiima-ajan alkamisesta oli jo pari viikkoa sitten. Nyt pakkaset ja paksu lumikerros ovat oletettavasti hidastaneet riiuu-touhuja, kun on keskityttävä syötävän löytämiseen. Eläinten on vaikea löytää paksun lumikerroksen alta syötävää, mutta onneksi hanget tarjoavat mahdollisuuden päästä korkeamman kasvuston pariin jonne ei muuten yltäisi. Kevät sitten paljastaa mitä lumen alla on tapahtunut ja millaisiin pelastusoperaatioihin pitää ryhtyä.
Jänis hoiteli ruusun hoitoleikkaukset puolestani. Tässä näkyy syötyjä juhannusruusunvarsia ja papanakasat. Ajatella, että noinkin piikikäs muona kelpaa. Varsien kärjet olivat olleet mieluisimpia.
Harvemmin sattuu niin, että metsäjäniksen ja rusakon jäljet ovat näin vierekkäin, että pääsee vertailemaan, mutta nyt oli. Tästä kuvassa vasemmalla ovat metsäjäniksen jäljet, rusakon oikealla. Metsäjänis on alkuperäinen lajimme, joka on sopeutunut lumeen ja sillä on karvaiset ja leveät jalkaterät, jotka toimivat kuin lumikengät ja pitävät sen hangen pinnalla. Rusakko on noin puolitoista kertaa metsäjäniksen kokoinen ja vahvempi, mutta sillä ei ole lumikenkiä, joten se uppoaa lumeen. Nämä kuvan jäljet ovat kovalla pohjalla, lumessa metsäjäniksen tassun jälki olisi vieläkin leveämpi, kun se avaa varpaitaan.
Kukapa olisi uskonut, että metsäjäniksen valkoinen suojaväri ja talviturkki koituisivat joskus sen kohtaloksi (lumettomat talvet). Tilanteet vaihtelevat, toisilla elämä kannattelee paremmin kuin toisilla, mutta meillä jokaisella on omat yksilölliset vahvuutemme. Kun on valmistautunut tilanteisiin, ruusunpiikitkin ovat resurssi.