10 ajatusta kirjoista ja lukemisesta

Tykkään lukea kirjoja siten, että poimin niistä ajatuksia herättäneitä lauseita tai hyvin muotoiltuja asioita muistiin. Tässä muutamia poimintoja Jenny Colganin romanttisesta hyvän mielen kirjasta Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Joskus hömppäkirjatkin yllättävät. 😉

• Kirjat ovat suojamuuri maailmaa vastaan.
• Jos lukee, se tarkoittaa, ettei aina tarvitse uskoa omaa käsitystään asioista. Silloin mielessä on mukana useampien ajatuksia, saa elää useampia elämiä kuin vain omaansa.
• Lukeminen on paras ihmisen keksimä tapa viestiä toisen ihmisen mielestä suoraan toisen ihmisen mieleen.
• Lukeminen voi olla pakotie.
• Lukeminen on lääke.
• Eikö nyt ole kuitenkin niin (…), että kirjat ovat aika paljon parempia kuin oikea elämä? Kirjoissa pahikset räjäytetään tai pilkotaan palasiksi tai heidät pannaan vankilaan. Oikeassa elämässä se pahis on joko pomo tai exä. Kirjoissa saa tietää mitä tapahtui. Oikeassa elämässä ei toisinaan saa ikinä tietää, mitä oikein tapahtui.
• Kirjojen kanssa saa yön kulumaan.
• Kirjat saattavat jättää lukijansa kauhun valtaan, saada veren kuohumaan, saada surullisen ihmisen nauramaan ja unohtamaan murheensa edes hetkeksi.
• Rakasta kaikkea mitä luet. Rikastuta elämääsi minkälaisilla kirjoilla tahansa. Jos kirja on tylsä, vaihda toiseen - elämä on aivan lian lyhyt tuhlattavaksi.
• Kirjat muuttavat elämää.

 

Kymmenisen viikkoa jäiden lähtöön

Sydäntalven viimeinen merkkipäivä kynttilänpäivä 6.2. tuli ja meni joten nyt siirrytään kevättalveen. On keskimäärin kymmenisen viikkoa jäiden lähtöön.

Käpytikat rummuttavat siihen malliin, että voi toivoa niiden pesivän tänäkin vuonna pihapiirissä. Tiaiset laulavat iloisesti ja tänä aamuna sinitiaispariskunta tutki yltä ja alta lumen peittämää linnunpönttöä. Jänisten pissanväri on vaihtunut punertavaksi ja hyppyjäljistä päätellen romanssia on ilmassa. Jänisten tiineysaika on noin seitsemän viikkoa, ensimmäisiä poikasia kutsutaan "hankipojiksi".  

Talvikuukaudet ovat menneet nopeasti samoissa puuhissa kuin aina ennenkin luontoa seuratessa, kirjoittaessa ja lukiessa. Nyt uskallan jo kertoa, että viides kirjani ilmestyy tänä vuonna. Milloin, sitä en vielä tiedä. Ilmoittelen sitten lähempänä.

Viime vuonna luin kirjaston lainaushistoriani mukaan yli 250 kirjaa. Lumitöitä on piisannut ja sitten on muut normikodinaskareet. Mihinkään en ole haikaillut enkä koronarajoituksista kärsinyt. Koti on maailman paras paikka! Nojatuolissa voi matkustaa mihin vain hyvien kirjojen seurassa ja aika unohtuu seuratessa ruokintapaikan touhuja.

 

Mitähän tansseja terassilla on tanssittu?

En ole erityinen televisiofani, mutta olen silti pitänyt televisiota nurkassa nököttämässä. Edellinen televisio oli ison kokoinen pieneen tupaani. Telkkarin koon perusteella olisi saattanut ajatella, että sillä olisi isokin rooli elämässäni. Mutta televisio oli jäänyt ystävältäni ylimääräiseksi ja sain sen, joten mikäs siinä. Aikansa se pelitti ja toimi hyvin. Viime kuukaudet televisio oikutteli. Se ei käynnistynyt kun painoi virtanapista vaan siinä saattoi mennä vartista kahteen tuntiin. Jos minulla oli jokin tietty ohjelma mielessä, halusin katsoa vaikkapa puoli yhdeksän uutiset, televisio oli laitettava varmuuden vuoksi ennen seitsemää ”lämpiämään”. Usein unohdin avanneeni television ja pomppasin puoli metriä ilmaan, kun televisio piti ”tättärä tät tärää”-avausäänen. Loppuaikoina illat olivat jännittäviä: aukeaako televisio tänään lainkaan.

Päätin hankkia toisen television. Ystäväni sanoi, että uusia saa halvalla, 300 eurolla. Ei puhettakaan, mitä uudella televisiolla tekisin, kun maailma on täynnä käytettyjä laitteita. Myyntipalstalla pyydettiin 30 euroa verraten uudesta ja taas aika isonkokoisesta televisiosta. Kun menin noutamaan sitä, myyjä totesi sen olevan ihan hyvä kakkostelevisioksi. On meillä Suomessa erikoinen elintaso. En kommentoinut, että menee ihan ykköstelevisioksi. Laatua on, että televisio aukeaa napista painamalla heti.

Silmiini osui hiljattain uutinen, jossa mainittiin älytelevisioiden voivan vakoilla televisionomistajansa elämää. Merkilliseksi on elämä mennyt. Niin uudenaikainen televisioni ei onneksi ole, joten olen yhtä huolta vapaampi.

Olen nauttinut suunnattomasti Aura Koiviston kirjasta Ei mikä tahansa metsä. On ihanaa kun löytää hengenheimolaisia, joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä. Koivisto on huolestunut muun muassa siitä kuinka ihmisten käsitys metsistä ja puiden koosta on muuttunut. Hän kuvailee kuinka hakkuita suorittanut nuori monitoimikoneen kuljettaja puhui 50 vuotta vanhoista männyistä järeinä puina ja kuinka ihmiset tunnelmoivat metsissä, jotka hänelle näyttäytyvät ankean yksipuolisena ympäristönä. Ihmiset eivät tunnista metsäluontoa. Risuisia taimikoita pidetään perusmetsinä. Ihmiset näkevät monimuotoista metsää enää kansallispuistoissa. Koivisto kirjoittaa:

 ”Jos pitäisi nimetä yksittäinen tekijä, joka on pahiten kurjistanut Suomen maisemakuvaa, se on isojen puiden vähyys. Isot puut, saati oikeat puujättiläiset, ovat metsistä valtaosin kadonneet. Eivätkä vain metsistä vaan ylipäänsä Suomesta. Isoja puita näkee käsittämättömän vähän. Niin vähän, että moni on ne unohtanut. Niiden puuttuessa maisemasta tulee lattea ja risuinen, yleiskuva jää epämääräisen sössöiseksi vitelikoksi. Suuret puut ovat yksinkertaisesti komeita, mutta samalla ne ovat luonnon muistomerkkejä, jotka antavat maisemalle historiallista syvyyttä.”

Timin männyn arvellaan olevan 350-vuotias. 

Dendrologian Seuran päivittämä uusi Vihreät jättiläiset, Suomen suurimmat puut -kirja vahvistaa tämän havainnon. Suuret puut antavat elämyksiä kaikille ihmisille niin pihoilla, puistoissa kuin metsissä. Suuret puut ovat suosittuja vierailukohteita. 

Puuharrastaja Niilo Karhu teki maanlaajuisen yhteenvedon Suomen suurista puista ja keräsi puiden mittaustietoja vuosina 1986–1995 ja kirjoitti ensimmäisen Vihreät jättiläiset -kirjan, joka on ladattavissa Dendrologian seuran sivuilta. Nyt Dendrologian seura halusi inventoida kyseiset puut, mitata ne uudestaan ja etsiä uusia aiempaan kirjaan kuulumattomia puita. Surullista on todeta, että Niilo Karhun kirjan jättiläispuista jo kolmasosa on hävinnyt. Osa on kuollut luonnollisen kuoleman (myrskyt, lahottajasienet) mutta puita on myös kaadettu.

Itselleni on jäänyt ikuisesti mieleeni miten turhaan Nokian rautatieaseman upeat (tsaarin?)poppelit, jotka kuuluivat Suomen suurimpiin, kaadettiin muutaman parkkipaikan takia. Puiden pelättiin olevan sairaita ja kaatuvan. Puut kaadettuaan silloinen kaupunginpuutarhuri totesi niiden olevankin terveitä. Puiden kairaus ja tutkiminen olisi maksanut muutaman satasen. 

Dendrologian seura ottaa edelleen vastaan ilmoituksia ennätyspuista ja päivittää puurekisteriä: Ilmoita paksu puu. Sivun alusta löytyvät myös mittausohjeet. 

Tässä kohtaa on palattava Aura Koiviston sanoihin:

”Pihoissa ja puutarhoissa isot puut kaadetaan usein turvallisuuden nimissä. Ne kaadetaan silloinkin, kun ne ovat jossakin tontin etäisimmässä nurkkauksessa eivätkä uhkaa kaatua kenenkään tai minkään päälle. (…) Joskus minusta tuntuu, että suomalaisten enemmistö suorastaan vihaa isoja ja suuria puita. Mutta ei kai sentään. (…) olisiko niin, että latteaan maisemakuvaan on jo totuttu, että se tuntuu kotoisalta? Ajatellaan, ettei tasapäisyydessä ole mitään vikaa, sellainenhan Suomi on. Vaatimattomuus kaunistaa, sanoo suomalainen, ja niinpä myös puiden pitää olla vaatimattomia.”

Onneksi poikkeuksia löytyy. Mitä tuumaatte Suomen paksuimmasta metsämännystä? Rinnankorkeusympärysmitta on yli viisi ja puoli metriä. Tätä Hämeenlinnassa Pikku-Parolassa kasvavaa puuta kutsutaan Keisarinmännyksi, koska Venäjän Keisari Aleksanteri I ruokaili sen juurella 1819, myös Ruotsin kuningas on ruokaillut sen juurella 1793 vieraillessaan Parolan leirillä. 

Männyt voivat elää Etelä-Suomessa 500–600-vuotiaaksi. Pohjois-Suomessa tavataan 600–700-vuotiaita mäntyjä. Metsäkuusi saavuttaa täysi-ikäisyyden vasta 250–350-vuotiaana. Suomessa suurin tunnettu metsäkuusi sijaitsee Hausjärvellä ja on 469 cm paksu. Suurin euroopanlehtikuusi löytyy Tampereelta 497 cm/30,2 m. Aleksanterin kirkkopuistosta. Kotikunnastani Hämeenkyröstä kirjassa mainitaan ainoastaan kolme jättipuuta. Kotikuntani koko on viisisataa neliökilometriä.

Sen lisäksi, että suuret puut ovat upeita ja kauniita, ne ovat myös luonnolle korvaamattomia. Sain käsiini hiljattain Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen Puiden asukkaat, Suomen puiden seuralaislajit ja olen ällikällä lyöty. Mitä kaikkea maailmassa onkaan ja miten sitä kaikkea on onnistuttu tutkimaan. 

”Puut tarjoavat valtavan kirjon elinympäristöjä tuhatpäiselle seuralaislajien joukolle, johon kuuluu sieniä, jäkäliä, sammalia, punkkeja, hyönteisiä, lintuja ja nisäkkäitä. Asukkaita on kaikissa puiden osissa: lehdillä ja lehtien sisällä, oksien pinnoilla, rungon uumenissa, kaarnan rakosissa ja juurten sisällä. (…) Puiden asujaimisto ei vaihtele ainoastaan puun lajin vaan myös iän mukaan.(…) monet lajit tarvitsevat elinympäristöikseen iäkkäitä tai kuolleita ja lahonneita puita eivätkä tule toimeen ilman niitä. Suomessa noin 5 000 lajia, viidesosa kaikista metsälajeista, on riippuvaisia kuolleista puista.” 

 Valtaosa lajien uhanalaisuuksista johtuu siitä, että iäkkäitä ja lahoavia puita on enää vähän.

Lajeja kerrotaan olevan jos jonkinmoisia jotka sopisivat nimiensä perusteella suoraan satukirjaan: ranskanräätäli, haisupimikkä, harjuniluri, muurahaispääkkö, jymyjäärä, kanelikääminen, kaskikeiju, päpsiäinen, hukkakartukas vain joitakin mainitakseni. 

 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi kuinka hirven syljen on havaittu voimistavan raidan sivuoksien kasvua, mikä edistää raitojen pensastumista tai kuinka haavan pudonneiden lehtien ruodeille on oma lahottajansa, ruotinahikas. Sekin selviää, että haapojen herkästä havinasta tuulessa on puulle hyötyä: se viilentää lehtiä auringonpaisteessa, kiihdyttää kaasujen vaihtoa lehdessä ja siten tehostaa yhteyttämistä. 

Aina puun ei tarvitse olla iso, esimerkiksi kukkivilla pajuilla on tärkeä merkitys. Kimalaisyhdyskuntien elämä on kokonaan varhain keväällä heräävien kuningattarien varassa, sillä vain ne talvehtivat. Kohmeiset kuningattaret tarvitsevat heti kunnon energiatankkauksen, koska niillä on kiire etsiä pesäkolo ja munia seuraava sukupolvi. Kevään ensimmäiset kimalaiset heräävät lentoon juuri raidan aloitellessa kukintaansa huhtikuussa, kun juuri mikään muu kasvi ei kuki. Pajujen medestä kuningattaret saavat energiaa ja siitepölystä valkuaista munarauhasten kasvuun. 

Ensimmäinen työläissukupolvi kehittyy siten, että se lähtee lentoon toukokuussa. Varsinkin alkukesästä kimalaisten merkitys pölyttäjänä on tärkeä. Kimalaiset lentävät viileämmällä ja tuulisemmalla säällä kuin muut hyönteiset. Jos raitojen ja pajujen kukinta on vähäistä – tai jos pajut on hävitetty alueelta – kesäkuun alussa ei ole riittävästi kimalaisia pölyttämään mustikankukkia. Tällöin mustikkasato jää heikoksi, mikä puolestaan vaarantaa monen metsänelävän kesäaikaisen ravinnonsaannin kanalinnuista karhuihin. Siten pajujen kukinta vaikuttaa mustikoiden ja muiden marja- ja hedelmäpensaiden pölytykseen ja sitä kautta kaikkiin niitä syöviin eläimiin, niin oravaan, karhuun kuin ihmiseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tutkijat ovat varoittaneet jo vuosia hyönteiskadon seurauksista. 

Jeps, mutta sellaista tällä kertaa. Tässä menikin tovi sopivia kuvia etsiessä. Minun pitäisi järjestää ulkoisen kovalevyn valokuvat, että löytäisin kuvia silloin kun tarvitsisin niitä. Joka talvi haaveilen saavani kuvat järjestykseen, mutta edistyn hitaasti. Yritänpä taas pätkän verran sitäkin projektia eteenpäin.

Mitä sinä haaveilet saavasi aikaan talven pimeinä iltoina? Nyt tuumasta toimeen, sillä valo lisääntyy isoin harppauksin, näillä leveysasteilla yli puoli tuntia viikossa.