Mielipidekirjoitukseni tämän päivän Aamulehdessä:
Internetissä voi tutkia vanhatkartat.fi-sivustoa ja nähdä kotiseutujen muutokset ajan saatossa. On kauhistuttavaa kuinka ihmiset ovat ulottaneet toimintansa kaikkialle muutamassa vuosikymmenessä. Maata käytetään kestämättömällä tavalla.
Tampereen seutukunnassa rakennetaan kiivaasti. Valtavia metsäalueita kaadetaan surutta teollisuus- ja asuntoalueiden tieltä. Mitä rakentamisesta jää jäljelle, sen avohakkuut tärvelevät. Ei tunnu olevan pyrkimystäkään olla pilaamatta luontoalueita. Ei tarvitse katsoa Ukrainaan asti nähdäkseen sotaa, sitä käydään lähiluonnossa. Hämeenkyrön ohitustiehankkeesta luonnolle aiheutunut tuho on apokalyptinen ja kuvastaa suurta virhettä joka olisi pitänyt ymmärtää jättää tekemättä. Pirkkalaan suunniteltu Puskiaisten oikaisu edustaa samaa hulluutta. Tällaisiin hankkeisiin meillä ei pitäisi olla varaa. Olemme keskellä ekologista kriisiä ja luonnonvarat hupenevat.
Jokainen, joka vähänkin seuraa ympäristönsä tilaa, on huomannut luonnon katoamisen. Keväät eivät ole enää upeita lintujen laulukonsertteja vaan paljon hiljaisempia. Tavalliset ja yleiset lajit ovat taantuneet uhanalaisiksi ja silmälläpidettäviksi. Esimerkiksi Pirkanmaan metsien luontotyypeistä yli neljä viidesosaa on luokiteltu uhanalaisiksi.
Luontokato on yhtä vakava ja uhkaava tekijä kuin ilmastonmuutos. Vaikka sukupuuttovaarassa olevien lajien elinympäristöjen muuttaminen loppuisikin, useita lajeja kuolee vuosien vuosikymmenien jälkeenkin nykytoimistamme aiheutuneiden ilmiöiden takia. Tätä kutsutaan sukupuuttovelaksi. Pienet eristyneet elinympäristölaikut tai tuhojen kompensointi toisaalla eivät mitenkään riitä. Nyt on vaalittava jokaista viher- ja luontoaluetta kuin arvokkainta aarretta.
Suomea velvoittaa EU:n biodiversiteettistrategia, jonka tavoitteena on suojella luonnon monimuotoisuutta, parantaa eri elinympäristöjen ekologista tilaa ja mahdollistaa rakenteellisia muutoksia siten että luonnon monimuotoisuus elpyisi. Luontokato piti pysäyttää vuoteen 2020 mennessä, mutta se on vain kiihtynyt. Luontokadon torjuminen ja monimuotoisuuden säilyminen on kuntien velvollisuus kaikissa maankäytön suunnitelmissa ja päätöksissä.
Tavoitteiden ja todellisuuden välillä on käsittämätön epäsuhta. On vaikea havaita kehityskulkuja, jossa koetettaisiin vaikuttaa luontokadon juurisyihin kuten yhteiskunnan rakenteisiin tai kulutustottumuksiin. Asenteet ja arvot eivät ole muuttuneet riittävän nopeasti ja ympäristöasiat jätetään edelleen toissijaisiksi päätöksenteossa. Alueiden käyttötavat ovat olennaisimpia asioita luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa ja ennallistamisessa.
Voimme elää ilman uusia teitä ja muutamien sekuntien matka-ajan säästöjä, mutta emme ilman meille elämän edellytykset antavaa luontoa, todellista hyvinvointimme perustaa. Pandemiat muistuttavat meitä siitä, mitä seuraa, kun luonnon monimuotoisuus hupenee.
Kuntien on pysäytettävä maakunnan luonnon monimuotoisuuden heikentäminen ja käynnistettävä todellinen muutosprosessi luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi ja suojelemiseksi.