Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ukkosti. Tuntui karmivalta: lokakuussa ukkonen? Heräsin jyrähdykseen ja nousin kiireen vilkkaa repimään töpseleitä pistokkeista. Muutenkin on ollut merkillisen lämpimiä öitä, välillä jopa + 12 astetta. On pitänyt hieroa silmiään ja varmistaa, ettei näe unta.
Eilen ja toissayönä oli sitten pakkasta kunnolla ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta syyskuussa olleita hallaöitä. Täytyy syödä kasvihuoneesta viimeiset viinirypäleet ennen kuin pakkanen hiipii sinnekin. Sadevesitynnyreistä pitää aamuisin muistaa rikkoa jää, että linnut ja oravat pääsevät juomaan.
Ukkosyönä satoi 28 millimetriä vettä, tuli kaatamalla välillä. Kun heräsin aamulla viiden jälkeen, menin ulos yön pimeyteen juomaan teetä. Lähistöltä kuului kiljuntaa, jollaista en ollut ennen kuullut. Hetken ajattelin että ääni kuului lehtopöllölle. Lintuja on erilaisia persoonallisuuksia, joten niillä on varmasti erilaisia äänialojakin ja eri ääniä erilaisiin tilanteisiin. Pian tajusin, että kuului ääni mille eläimelle hyvänsä, se ei ollut tavallista yhteysääntä, vaan huutajalla on hätä, se oli vähän kuin itkua. Kävelin pihassa paikallistaakseni tarkalleen äänen suunnan. Kiljahdukset tulivat taajaan, sekunnin kahden välein. Huutaja oli periksiantamaton ja sitkeä eikä pitänyt taukoja. Ääni ei vaihtanut paikkaa vaan kuului rannasta samasta paikasta, jolloin oli helppo arvata, että eläin oli kiikissä melko lähellä sijaitsevassa metsästäjän kanu-loukussa. Kiskoin kumisaappaat jalkaani ja lähdin taskulampun kajossa märkään ja pimeään selvittämään tilannetta.
Kun pääsin loukulle, siellä oli pienehkö eläin, joka juoksi häkissä minua vastaan ja tuhisi! Ei siis paennut toiseen nurkkaan kuten villieläimet yleensä vaan ilahtui jonkun tulosta. Se oli tämän kesän saukonpoikanen! Voi ressua sentään. Se oli vielä pieni kooltaan ja litimärkä sateesta. Saukko on tietysti vesieläin ja veteen sopeutunut vettähylkivällä turkillaan, mutta eihän loukussa pääse lämpimikseen liikkumaan vaan se oli joutunut kyyhöttämään paikoillaan. Ehkä huutaminen oli auttanut sitä pysymään lämpimänä, mutta energiavarantoja huutaminen ja stressi olivat kuluttaneet varmasti riippumatta siitä, että se oli saanut syödäkseen loukun syötin. Päästin tietysti saukon pois. Nostin loukun reunaa ja saukko vilahti silmänräpäyksessä pimeyteen ja vapauteen.
Minulle jäi tietysti kova huoli sen kohtalosta. Kauanko se oli ehtinyt olla loukussa ja huutaa? Energiavarastot ovat elintärkeitä, kun talvea lähestytään, niitä ei saisi yhtään menettää. Loukkuun päädyttyään se on joutunut eroamaan emostaan. Emolla ja poikasella on hyvin kiinteä suhde melkein vuoden ajan poikasen syntymästä. Poikanen on täysin riippuvainen emosta opetellessaan vasta saalistamaan ja tunnistamaan reviiriään ja maailmaa. Poikanen oppii uimaankin vasta 2-3 kuukauden ikäisenä emon opettamana. Emo luotsaa poikaset ensimmäisen talven ja jäisen kauden yli ja näyttää sulapaikat ja selviytymisen tapoja.
Saukkojen reviiri voi olla kymmenien kilometrien laajuinen. Täytyy toivoa, että poikanen oli jo oppinut kulkemaan tietyillä tutuilla alueilla ja osaa seurata hajuposteja johon emo ennen pitkää palaa. Toivon tietysti, että emo oli jäänyt lähistölle odottamaan ja seuraamaan tilannetta ja niille tuli onnellinen jälleennäkeminen. Onhan se ollut kärsimystä emollekin kuunnella toisen itkua voimatta tehdä mitään.
Saukko on rauhoitettu ympäri vuoden, joten en tehnyt mitään väärää kajotessani toisen loukkuun. Lisäksi ilmoitin asiasta pyydyksen haltijalle. Onneksi kyseessä ei ollut heti tappavat raudat. Katiskoissa pitää olla aina kalterit nieluissa etteivät saukot huku niihin.
Saukko kuuluu niihin moniin eläinlajeihin, jotka ovat olleet sukupuuton partaalla metsästyksen takia. Ei kerran vaan kahdesti. Kun rauhoituksesta luovuttiin ensimmäisen kerran, saukot metsästettiin uudestaan sukupuuton partaalle. ”Hyvinpä” oli mennyt metsästäjillä opit jakeluun. Nyt saukot ovat olleet rauhoitettuja vuodesta 1974. Luonnonsuojelu on pelastanut saukot.
Saukonpoikanen on ollut mielessäni tuon tuosta viime päivät. Toivottavasti se löysi emonsa. Se oli niin luottavainen ja suloinen. Ennen kaikkea se ei ollut lannistunut ja antanut periksi. Pienessä saukossa eli toivo, että kun tarpeeksi yritän ja huudan, joku tulee minut pelastamaan. Toivoa ei saa ikinä menettää.
 |
| Tässä on kuva eräältä keväältä, kun saukot -oletettavasti emo ja edellisvuoden poikanen- vipeltävät jäällä eteenpäin etsien seuraavaa sulapaikkaa. |