Vuosien varrella olen miettinyt paljon sitä, miten säilyttää toivo tässä umpihullussa maailmassa. Miten välttyä sydänsuruilta luonnon tuhoutuessa? Kuinka olla vajoamasta toivottomuuteen?
Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjassani käsittelen sitä miten toivon voi säilyttää. Minua kannattelee ajatus, että niin kauan kun voi vaikuttaa luonnon puolesta, on jotain minkä vuoksi elää.
Siksi Kirja toivosta herätti mielenkiintoni. Kirjassa luonnontutkija Jane Goodall kertoo mitä hän on oppinut toivosta elämänsä aikana tutkiessaan luontoa ja taistellessaan eläinten, ihmisten ja ympäristön oikeuksien puolesta.
Jane tapaa jatkuvasti paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä luonnon suojelemiseksi, jotka ovat menettäneet kaiken toivonsa. He näkevät rakastamiensa paikkojen tuhoutuvan, työstämiensä hankkeiden epäonnistuvan, jonkin villieläinten elinalueen pelastumisyritysten kaatuvan, koska ihmiset, yritykset ja hallitukset haluavat lyhyen aikavälin hyötyjä ja välitöntä voittoa. Sen takia yhä useammat kaikenikäiset ihmiset tuntevat itsensä ahdistuneiksi ja toisinaan masentuvat siitä, mitä he tietävät tapahtuvan kaiken aikaa.
Jane uskoo kuitenkin, että luonto tulee selviytymään ihmisen häikäilemättömästä tuhoamisvimmasta. Hän näkee siihen neljä syytä: ihmeellisen ihmismielen, luonnon palautumiskyvyn, nuorten ihmisten voiman ja lannistumattoman ihmishengen.
Jane tuo esiin, että toivo ja optimismi eivät ole sama asia. Toivo on jääräpäistä määrätietoisuutta tehdä kaikkensa, jotta jokin saadaan onnistumaan. Tietysti optimistinen henkilö on todennäköisemmin toiveikas, koska hän näkee lasin puolitäytenä eikä puolityhjänä. Mutta toivo on jotakin, mitä voimme viljellä ja se voi muuttua elämämme aikana.
Välikevennys: Mitä eroa on optimistin ja pessimistin välillä? Optimisti ajattelee, että tämä maailma on paras kaikista mahdollisista maailmoista, ja pessimisti pelkää, että optimisti on oikeassa.
Toivo ymmärretään usein väärin passiiviseksi haihatteluksi: jotakin toivotaan tapahtuvaksi, mutta asian hyväksi ei tehdä mitään. Aito toivo kuitenkin edellyttää toimintaa ja sitoutumista. Toivo ottaa huomioon pahuuden, tosiasiat ja esteet, mutta ei anna niiden lannistaa tai pysäyttää esimerkiksi monissa näennäisen toivottomissa tilanteissa. Toivo ei aina perustu logiikkaan vaan voi näyttää hyvinkin epäloogiselta. Toivo ei ole vain tosiasioiden ilmaisua vaan myös sitä, miten luomme uusia tosiasioita.
”Toivo on kykyä nähdä valoa kaiken pimeyden keskellä.” Arkkipiispa Tutu
Jane ei kutsu ihmistä älykkääksi vaan mieluummin ”intellektuaaliseksi”. Älykäs eläin ei tuhoaisi ainoaa kotiaan. Tietenkin jotkut ihmiset ovat erittäin älykkäitä, mutta todella monet eivät ole. Jane näkee, että maailmassa ei ole nykypäivänä tarpeeksi viisautta. Sotkun planeetallamme on aiheuttanut tapa, jolla käytämme älyämme, ei äly itsessään. Sekoitus ahneutta, vihaa, pelkoa ja vallanhalua ovat saaneet meidät käyttämään älyämme ikävillä tavoilla. Mutta juuri kekseliäisyytemme ansiosta kykenemme keksimään tapoja korjaamaan haittoja, joita olemme aiheuttaneet ympäristöllemme. Edellyttäen että olemme tietoisempia siitä, mitä olemme aiheuttaneet.
Janen mielestä nerokkaiden aivojemme ja myötätuntoisen sydämemme välillä on katkos. Aito viisaus edellyttää ajattelemista päällämme ja ymmärtämään sydämellämme. Kadotamme osan viisaudestamme, kun menetämme yhteyden luontoon. Alkuperäiskansojen joukossa on tavattomasti tietoa luonnon kanssa harmoniassa elämisen eduista.
Surun kohtaaminen on olennaisen tärkeää epätoivon ja voimattomuuden vastustamisessa ja ylittämisessä. Surua ei tarvitse välttää tai pelätä. Koko henkiinjäämisemme riippuu siitä, että kohtaamme surumme ja pääsemme yli avuttomuuden ja toivottomuuden tunteistamme. Voimme löytää luonnosta parantavaa voimaa. Myös sosiaalinen tuki on olennaista toivon säilyttämiselle.
Monet ovat niin hölmöilymme suuruusluokan lannistamia, että he tuntevat itsensä avuttomiksi, vajoavat apatiaan ja epätoivoon, menettävät toivonsa eivätkä sitten tee mitään. Kirjan kirjoittaja Douglas Abrams kysyykin, eikö Janesta tunnu välillä siltä, että ongelmat ovat niin valtaisat, ettei vain kykene toimimaan, tai että kaikki toimet ovat merkityksettömiä suunnattomien esteiden edessä.
Jane kertoo, että kun hän palaa jollekin alueelle, jonka muistaa rauhallisena metsänä täynnä puita ja laulavia lintuja, ja huomaa, että se on parturoitu maan tasalle, totta kai hän tuntee silloin surua. Mutta hän tuntee myös kiukkua ja yrittää ryhdistäytyä. Hän ajattelee kaikkia niitä paikkoja jotka ovat edelleen luonnonvaraisia ja kauniita ja joiden pelastamiseksi täytyy taistella entistä lujemmin. Hän ajattelee paikkoja, jotka ovat jo pelastettu. Ihmisten pitäisi kuulla enemmän tarinoita onnistuneista taisteluista, ihmisistä, jotka onnistuivat, koska he eivät anna periksi. Ihmisistä, jotka valmistautuvat seuraavaan taistoon, kun he häviävät yhden.
Douglas jatkaa: ”Olemme kuitenkin jo menettäneet niin paljon. Todella monia elinympäristöjä on tuhottu, ilmeisesti korjaamattomaan kuntoon. Eikö ole liian myöhästä?”
Jane uskoo, että voimme kääntää asioiden suunnan. Mutta meidän pitää liittyä yhteen ja toimia nyt heti. Meillä on vain rajatusti aikaa, ja mahdollisuutemme pienenevät, mitä kauemmin odottelemme. Jokaisen pitää tehdä voitavansa alkaessaan korjata niitä haittoja, joita olemme aiheuttaneet, ja tehdä osamme hidastaaksemme biodiversiteetin katoamista ja ilmastonmuutosta. Me pystymme aiempaa parempaan.
Ihmisten on ymmärrettävä, kuinka paljon me ihmiset olemme riippuvaisia luonnosta: ruoan, ilman, veden, vaatteiden - kaiken suhteen. Mutta ekosysteemien pitää olla terveitä, jotta ne pystyvät tyydyttämään tarpeemme. Emmekä ole pelkästään siitä riippuvaisia - me tarvitsemme luontoa. Ekosysteemejä suojelemalla ja luonnontilaistamalla yhä suuremman osan maailmaa me suojelemme omaa hyvinvointiamme.
Aina kun annamme luonnolle mahdollisuuden, se palautuu. Miljoonien pienten eettisten toimien kasautuva vaikutus vie meitä kohti sellaista maailmaa, jonka me tarvitsemme. Joka ainoalla yksilöllä on merkitystä, olkoot toimet kuinka pienimuotoisia tahansa, sillä on aitoa vaikutusta. Jokainen voi vaikuttaa planeettaan - joka ainoa päivä. Ja me voimme valita, minkä suuruinen vaikutus meillä on. Kun ihmiset käsittävät, että heidän elämällään on merkitystä, he saavat myös tarkoituksen elämälleen.
Jane Goodall haastaa kaikkia: Innosta ja auta ympärilläsi olevia ihmisiä, suorita oma osasi. Etsi omat syysi tuntea toivoa ja anna niiden ohjata sinua eteenpäin.