Luonnonperintösäätiön toiminnan taustalla on yksinkertainen idea, joka tuottaa iloa kaikille

Olin tiistaina paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jonka vieraana oli Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja ja tietokirjailija Anneli Jussila. Häntä haastateltiin uusimmasta kirjastaan Puut puhuvat (jonka kirjan sivuilla minäkin seikkailen pikkuisen) sekä Luonnonperintösäätiön toiminnasta.

Anneli kertoi ihmisillä olleen sadantuhannen vuoden ajan läheinen suhde taivaan ja maan ilmiöihin ja eläinten kanssa. Luonnonkansat ovat tienneet aina, että puut kommunikoivat. Vasta 1800-luvun puolivälissä tämä suhde muuttui ja ympäristöä ruvettiin hyödyntämään kovaotteisesti. Esimerkiksi metsäpeura, majava ja laulujoutsen metsästettiin sukupuuton partaalle eikä eränkäynti ollut enää kestävää. Ihmisen käsitys itsestä suhteessa luontoon muuttui ja luonto alettiin nähdä hyödyntämisen välineenä ja ihminen sen yläpuolella olevaksi.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Annelin ajatuksia kauemminkin. Aika rientää aina, kun on hauskaa. 

Kivana anekdoottina Anneli mainitsi, että suomalaiset elivät tuhansia vuosia sisäänpäin lämpiävissä savupirteissä, torpissa ilman savupiippuja, joissa savu leijui katonrajassa. Vasta muutama sata vuotta on ollut taloja, joissa savu ohjataan talosta ulospäin savupiipulla. 

”Suomalaiset ovat aina pärjänneet hyvin savun kanssa, kun olemme (kansakuntana) hengissä vieläkin”. - Anneli Jussila

Tapahtumapaikkana oli idyllinen Tehdassaaren kahvila Nokialla.

 Luonnonperintösäätiön toiminta alkoi 1995. Ensimmäiset viisi vuotta oli hiljaista aikaa. Säätiön perustaja kirjailija-kalastaja Pentti Linkola oli säästänyt omia rahojaan ostaakseen metsää, mutta sopivaa ei tullut vastaan. Vasta vuonna 2000 löytyi Akanvaara. Pikku hiljaa säätiön toiminta vilkastui. Anneli Jussila oli alkuun säätiön ainoa työntekijä, sitten Ikimetsän ystävät ry. tuli säätiön tueksi. Vuosi vuodelta säätiön toiminta on laajentunut ja nykyään työntekijöitä on 12. Maakunnissa ympäri Suomea on yhdyshenkilöitä, jotka seuraavat alueellisia metsätilanteita, antavat vinkkejä kohteista ja käyvät katsomassa ostamiseen sopivia potentiaalisia metsiä.

Alkuun ihmiset eivät tahtoneet uskoa, että suojelluista metsistä maksetaan. Muun muassa METSO-ohjelma on ollut auttamassa sitä tietoisuutta, että metsiä ei tarvitse hakata vaan ne voidaan myydä suojeluun ja saada niistä kilpailukykyinen hinta. Nykyään tavalliset ihmiset tuntuvat olevan luonnon ja metsien hätätilasta paremmin tietoisia kuin poliitikot (josta sivujuonne, lukekaa, kuinka nykyinen hallitussurkeus poisti luontostrategista tarkat pinta-alaprosentit.)

Luonnonperintösäätiön taustalla on yksinkertainen idea, jonka kautta ihmiset pääsevät mukaan suojelemaan metsiä. Anneli Jussila kertoi että hän on saanut kokea säätiön kautta mitä hienoimpia asioita ja tavata ihania ihmisiä. Säätiö on myönteinen projekti, jonka toiminta tuottaa iloa kaikille:

• heille, jotka lahjoittavat rahaa säätiölle,
• heille, jotka myyvät metsänsä suojeluun
• heille, jotka lukevat ja kuulevat säätiön toiminnasta esim. mediassa.

Yhdellä eurolla voi suojella kaksi neliötä metsää tai kymmenen neliötä suota.

Säätiö saa tulonsa lahjoituksista, joita voi olla viidestä eurosta isompiin testamentteihin, sekä yritystukijoilta. Nyt on tullut mukaan sellaisiakin yrityksiä, jotka saattavat kustantaa koko metsän ostohinnan.

Metsäalueita tarjotaan koko ajan, joka viikko. Joskus ne ovat liian pieniä tai niissä ei ole luontoarvoja tarkoittaen sitä, että ne ovat liian nuoria metsiä tai liian hakattuja. Joskus metsät ovat niin isoja pinta-alaltaan, että niiden hankkimiseen tarvittaisiin paljon rahaa.

Annelilta kysyttiin, mitkä ovat säätiön tulevaisuuden näkymät, mitä säätiö tavoittelee. Japanissa vastaavanlaisen hankkeen vetäjät olivat vastanneet, että he haluavat suojella 60 % Japanista. Anneli sanoi, että säätiö ostaa Suomea pala kerrallaan. Ikinä ei voi tietää kuinka pitkälle se voi viedä.

Miksi ilvestä on havahduttu puolustamaan tappamiselta nyt?

Osassa puita oli vielä lehtiä, kun alkoi sataa lunta. Oli epätavallisen lämmin syyskuu, joten puut luulivat, ettei ole kiirettä mennä talvilevolle. Lehtiä on tippunut hangille. Se on näyttänyt oudolta.

Nyt lumet jo sulavat mutta hetken kaikki oli niin kaunista - ja hiljaista! Lumi vaimentaa ääntä, tuo valoa ja lämmöneristystä maalle ja sen eliöille ja erityisesti talvipukunsa vaihtaneet eläimet tarvitsisivat lumen antamaa suojaa.

Tässä on kuva alkuviikolta, kun maa oli mustana. Kärppä tutki puuliiterin seutuja. Kärpän turkki ei ole vielä täysin valkoinen vaan ruskeaa karvaa on laikuittain. Kuvaan muodostui oksista aivan kuin tähtäinristikko. Onneksi oli vaan oksia vaan ja kameran tähtäin. Metsästäjät tappavat vuosittain yli tuhat kärppää. Miksi?!

Metsästäjät ovat ottaneet jälleen kerran tähtäimeensä ilvekset. 12 % Suomen ilveksistä haluttaisiin tappaa. Riistakeskus on koettanut keksiä uuden keinon kiertää lakia, ns. ”paikallisyhteisön sitouttamisen”, jotta metsästäjät pääsisivät hupijahteihinsa. ”Paikallisyhteisö” on kuitenkin vain pieni ryhmä metsästäjiä. Edes kaikki metsästäjät eivät halua tappaa ilveksiä.

Luontodirektiivin ensisijaisena tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä eikä Riistakeskuksen myöntämissä ilvesten tappoluvissa ole mitään tieteellisiä perusteluja sille, että se edistäisi näitä tavoitteita. Metsästäjät haluavat suojella kauriita ilvekseltä metsästämiselle, että pääsisivät itse ampumaan sekä kauriita että ilveksiä. Mielipuolista touhua.

Ilves on avainlaji, joka lisää kaikella tavalla ympärillään olevaa monimuotoisuutta. Olen kirjoittanut aiheesta viime vuonna TÄÄLLÄ.

Viime ajat olen naputellut valituksia Pirkanmaalle myönnetyistä ilvesten tappoluvista Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirin vapaaehtoisena. Jos meillä olisi metsästäjistä täysin riippumaton viranomainen – joka noudattaisi lakeja – niin ei tarvittaisi tällaista valitusrumbaa ja oikeusjärjestelmän kuormittamista.

Annoin ilvesaiheesta haastattelun Yle Tampereen radioon, vaikka se on kaukana mukavuusalueestani. Toimittaja totesi ensimmäisenä pihaan tultuaan: ”Kuinka täällä voi olla näin hiljaista, että ei ole kaikuakaan ollenkaan”. Haastattelu kuulosti vasta sataneen lumen takia erilaiselta kuin yleensä ”kaikuisat” haastattelut.

Kyseenalaistin sitä, miten voi olla mahdollista, että lumijälkilaskennat eivät ole läpinäkyviä. Nyt metsästäjät laskevat eläinten jälkiä eikä ole luonnonsuojelijoita tai puolueettomia tarkkailijoita mukana seuraamassa, että jäljet tulkitaan ja lasketaan oikein. Kukaanhan ei oikeasti tiedä paljonko ilveksiä Suomessa on.

Kiitin toimittajaa ja mediaa ilvesaiheen esillä pitämisestä – koska eihän sekään ole itsestään selvää – niin toimittaja sanoi, että aihe on noussut esiin kansalaisilta. Pohdimme sitä, miksi ”ilveksen aika” tuli nyt. Kirjoitin ilvesaiheesta vuonna 2016 TÄÄLLÄ siitä, kuinka vuonna 2016 metsästäjät hakivat koko maahan 1247 ilveksen kaatolupaa. Lupia myönnettiin 503. Vuoden 2017 metsästyskaudelle koko Suomeen myönnettiin 404 kannanhoidollista poikkeuslupaa. Kammottavia määriä tappolupia on myönnetty vuodesta toiseen. Mikä on aiheuttanut sen, että juuri nyt kansalaiset ovat heränneet isommassa määrin protestoimaan? Toimittaja epäili, että ihmiset olisivat koronan aikana liikkuneet enemmän luonnossa ja havahtuneet haluamaan enemmän luontoa ympärilleen.

Oli syy mikä hyvänsä, olen ikionnellinen ja kiitollinen, että luontoa kunnioitetaan ja arvostetaan ja ihmiset tuovat esille myötätuntonsa ilvestä – ja toivottavasti muitakin villieläimiä – kohtaan ja löytyy kulttuurillista yhteisymmärrystä. Suurpedot ovat mitä suurimmassa määrin poliittisia eläimiä. Poliitikkojen ja Riistakeskuksen viranomaisten on viimein käsitettävä, että yleisen mielipiteen sivuuttaminen ei ole enää mahdollista. Päätöksiä ei voi tehdä kuulematta kansalaisia. Koko riistahallinto on syytä laittaa uusiksi ja riistakeskuksen toiminta siirrettävä Ympäristöministeriön alaisuuteen tai metsästäjistä riippumattomille lupaviranomaisille. Lukekaa ihmeessä Ville Niinistön erinomainen haastattelu Demokraatista.   

Peukut ja varpaat pystyyn: menestystä ilveksille ja ilvesvalituksillemme!