Luonnonperintösäätiön toiminnan taustalla on yksinkertainen idea, joka tuottaa iloa kaikille

Olin tiistaina paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jonka vieraana oli Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja ja tietokirjailija Anneli Jussila. Häntä haastateltiin uusimmasta kirjastaan Puut puhuvat (jonka kirjan sivuilla minäkin seikkailen pikkuisen) sekä Luonnonperintösäätiön toiminnasta.

Anneli kertoi ihmisillä olleen sadantuhannen vuoden ajan läheinen suhde taivaan ja maan ilmiöihin ja eläinten kanssa. Luonnonkansat ovat tienneet aina, että puut kommunikoivat. Vasta 1800-luvun puolivälissä tämä suhde muuttui ja ympäristöä ruvettiin hyödyntämään kovaotteisesti. Esimerkiksi metsäpeura, majava ja laulujoutsen metsästettiin sukupuuton partaalle eikä eränkäynti ollut enää kestävää. Ihmisen käsitys itsestä suhteessa luontoon muuttui ja luonto alettiin nähdä hyödyntämisen välineenä ja ihminen sen yläpuolella olevaksi.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Annelin ajatuksia kauemminkin. Aika rientää aina, kun on hauskaa. 

Kivana anekdoottina Anneli mainitsi, että suomalaiset elivät tuhansia vuosia sisäänpäin lämpiävissä savupirteissä, torpissa ilman savupiippuja, joissa savu leijui katonrajassa. Vasta muutama sata vuotta on ollut taloja, joissa savu ohjataan talosta ulospäin savupiipulla. 

”Suomalaiset ovat aina pärjänneet hyvin savun kanssa, kun olemme (kansakuntana) hengissä vieläkin”. - Anneli Jussila

Tapahtumapaikkana oli idyllinen Tehdassaaren kahvila Nokialla.

 Luonnonperintösäätiön toiminta alkoi 1995. Ensimmäiset viisi vuotta oli hiljaista aikaa. Säätiön perustaja kirjailija-kalastaja Pentti Linkola oli säästänyt omia rahojaan ostaakseen metsää, mutta sopivaa ei tullut vastaan. Vasta vuonna 2000 löytyi Akanvaara. Pikku hiljaa säätiön toiminta vilkastui. Anneli Jussila oli alkuun säätiön ainoa työntekijä, sitten Ikimetsän ystävät ry. tuli säätiön tueksi. Vuosi vuodelta säätiön toiminta on laajentunut ja nykyään työntekijöitä on 12. Maakunnissa ympäri Suomea on yhdyshenkilöitä, jotka seuraavat alueellisia metsätilanteita, antavat vinkkejä kohteista ja käyvät katsomassa ostamiseen sopivia potentiaalisia metsiä.

Alkuun ihmiset eivät tahtoneet uskoa, että suojelluista metsistä maksetaan. Muun muassa METSO-ohjelma on ollut auttamassa sitä tietoisuutta, että metsiä ei tarvitse hakata vaan ne voidaan myydä suojeluun ja saada niistä kilpailukykyinen hinta. Nykyään tavalliset ihmiset tuntuvat olevan luonnon ja metsien hätätilasta paremmin tietoisia kuin poliitikot (josta sivujuonne, lukekaa, kuinka nykyinen hallitussurkeus poisti luontostrategista tarkat pinta-alaprosentit.)

Luonnonperintösäätiön taustalla on yksinkertainen idea, jonka kautta ihmiset pääsevät mukaan suojelemaan metsiä. Anneli Jussila kertoi että hän on saanut kokea säätiön kautta mitä hienoimpia asioita ja tavata ihania ihmisiä. Säätiö on myönteinen projekti, jonka toiminta tuottaa iloa kaikille:

• heille, jotka lahjoittavat rahaa säätiölle,
• heille, jotka myyvät metsänsä suojeluun
• heille, jotka lukevat ja kuulevat säätiön toiminnasta esim. mediassa.

Yhdellä eurolla voi suojella kaksi neliötä metsää tai kymmenen neliötä suota.

Säätiö saa tulonsa lahjoituksista, joita voi olla viidestä eurosta isompiin testamentteihin, sekä yritystukijoilta. Nyt on tullut mukaan sellaisiakin yrityksiä, jotka saattavat kustantaa koko metsän ostohinnan.

Metsäalueita tarjotaan koko ajan, joka viikko. Joskus ne ovat liian pieniä tai niissä ei ole luontoarvoja tarkoittaen sitä, että ne ovat liian nuoria metsiä tai liian hakattuja. Joskus metsät ovat niin isoja pinta-alaltaan, että niiden hankkimiseen tarvittaisiin paljon rahaa.

Annelilta kysyttiin, mitkä ovat säätiön tulevaisuuden näkymät, mitä säätiö tavoittelee. Japanissa vastaavanlaisen hankkeen vetäjät olivat vastanneet, että he haluavat suojella 60 % Japanista. Anneli sanoi, että säätiö ostaa Suomea pala kerrallaan. Ikinä ei voi tietää kuinka pitkälle se voi viedä.