Palaan vielä etätyöskentelyaiheeseen, kun huomasin päiväkirjamerkintäni viime vuoden syyskuulta:
Tästä päivästä olisi voinut tulla tosi raskas, mutta siitä tulikin hieno.
Merkitsin kuukausi sitten kalenteriini, että Helsingissä järjestetään Degrowth -konferenssi.
Päätin, että sinne minun on päästävä. Kysyin lähtisivätkö ystäväni
seminaariin seurakseni – ja tuekseni. Helsinki ei ole aivan minun
elementtiäni. Eräs ystäväni lupautui mukaan, mutta viikkoa ennen
konferenssia hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle. Purin hammasta ja
päätin meneväni vaikka yksin. Aihe oli niin kiinnostava ja tärkeä.
Degrowth
on näkökulma ja yhteiskunnallinen liike, joka asettaa talouskasvun ja
sen ympäristö- ja hyvinvointivaikutukset kriittiseen tarkasteluun.
Degrowth-talous tarkoittaa vapaaehtoista talouden koon rajoittamista,
ympäristön ja luonnonvarojen talouskasvulle asettamien rajojen
tunnistamista ja pyrkimystä pois sokeasta uskosta talouskasvun ja
hyvinvoinnin yhteyteen.
Selvitin matkustusaikatauluani. Millä bussilla tai junalla pääsisin
parhaiten perille? Puolisonikin oli työmatkalla, joten en saisi
häneltäkään kyytiapua mihinkään suuntaan. Täällä maaseudulla busseja
kulkee vain muutaman kerran päivässä. Toista se oli vielä 80-luvulla
lapsuudessani, kun busseja meni joka tunnin välein. Minun olisi mentävä
sillä ainoalla mahdollisella bussilla, joka lähtisi puolen kilometrin
päästä klo 5.30. Joutuisin heräämään viimeistään aamuneljältä.
Bussimatka Tampereelle kestäisi tunnin, jossa olisin noin klo 6.30.
Siitä kävelisin kilometrin matkan rautatieasemalle, josta hyppäisin
junaan.
Junamatka kestäisi puolitoistatuntia. Jos ehtisin seitsemän junaan,
olisin Helsingissä puoli yhdeksän jälkeen. Sitten olisikin
puolitoistatuntia odottelua ennen kuin konferenssi alkaisi klo 10.
Keltaisten sivujen reittihausta näin, että rautatieasemalta vanhalle
yliopistotalolle on kahden kilometrin kävelymatka.
Ohjelma alkaisi siis klo 10 ja päättyisi klo 18. Sitten aloittaisin
kotimatkan, kaikki taas takaperin. Kahden kilometrin kävely,
puolentoista tunnin junamatka ja Tampereelle saapuisin iltayhdeksän tai
kymmenen aikaan. Sanomattakin on selvää, ettei maaseudulle kulje enää
silloin busseja, joten minun olisi hypättävä taksiin tai saatava kaveri
kyyditsemään. Kuka joutaisi minua kyyditsemään perjantai-iltana?
Kyselin kaikki kaverit läpi ja olisiko kukaan sattumalta menossa
Helsinkiin tai tulossa sieltä ja onnistuisiko kimppakyyti. Kirjauduin
myös kimppakyydit sivulle. Ei tulosta.
Olisi siis pakko ottaa taksi takaisin tullessa. Internetin
taksilaskuri arvioi kotiinpaluuni hinnaksi 54e. Kotona olisin vihdoin
klo 23, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Laskeskelin, että tässä
vaiheessa pelkkiin matkakuluihin olisi mennyt noin 130 e ja siihen
syömiset ja kahvittelut päälle, joten lähemmäs 150 euroa kuluisi päivän
aikana.
Konferenssin ajattelemisesta alkoi tulla pikkuinen päänsärky.
Seuraavana päivänä olisin kuin hakattu kaiken sen matkustamisen ja
kulttuurisokin jälkeen.
Epäröin. Kannattaisiko lähteä? Elän minibudjetilla. Reissu veisi
kolmasosan kuukaudeksi itselleni budjetoimistani rahoista. Mielestäni
aihe oli niin tärkeä, että kannattaisi kaikesta huolimatta lähteä.
Sinnikkäästi yritin vielä lähettää viestejä kavereille. Eikö ketään
kiinnostaisi, eikö kukaan tarvitse kimppakyytiläistä?
Eräs ystävistäni
sanoi, ettei hän löydä lähettämästäni sähköpostista konferenssin
kellonaikoja. Menin tapahtuman kotisivuille hakemaan niitä tietoja ja
mitä löysinkään! Kotisivujen oikeassa yläkulmassa oli pienen pieni logo,
jossa luki: virtuaalikonferenssi. Ei voi olla totta, konferenssia voisi
seurata suorana netistä! Hallelujaa, minun ei tarvitsisi lähteä
mihinkään! Miksei virtuaalikonferenssi lukenut valtavan kokoisilla
kirjaimilla keskellä sivua?
Riemuitsin, että vihdoinkin Internetiä käytetään siihen mihin sitä
kannattaisi käyttää! Miten paljon säästin rahaa, aikaani, energiaani ja
vältyin matkustamisen hiilidioksidipäästöiltä. Ihanaa!
Perjantaina, konferenssin aamuna, heräsin huonosti nukutun yön
jälkeen yhdeksältä. Valvoin yökahdesta viiteen. Miten kamala reissuni
olisi ollut, jos olisin silmät ristissä lähtenyt liikkeelle. Nyt sain
nukkua vielä viidestä yhdeksään. Ehdin hyvin juoda aamukahvit ulkona,
kuunnella lintuja ja katsella laineita ennen kuin suora videolähetys
alkoi. Miten yksinkertaista ja helppoa!
Virtuaalikonferenssi toimi hyvin. Aivan kuin olisin ollut paikan
päällä. Ruudussa näkyvän chat-palkin kautta olisin voinut osallistua
keskusteluun virtuaalikonferenssia katselevien kanssa, niin halutessani
(kun taas paikalla oleva yleisö joutui olemaan hiljaa ja kuuntelemaan).
Kun seminaarissa tuli tauko, en joutunut jonottamaan viidensadan
ihmisen jonossa, vaan sain syödä lounaani ilman ruuhkaa, kiireitä, rahan
menetystä ja sain itse valita menun. Posteljoonikin ajoi sopivasti
pihaan ja sain olla vastaanottamassa pakettia sen sijaan, että olisin
joutunut hakemaan sen postista myöhemmin, jos en olisi ollut kotona
(joka olisi aiheuttanut taas 25 km ylimääräistä ajoa).
Kerroin
posteljoonille kuinka onnessani olin voidessani osallistua
virtuaalikonferenssiin tällä tavalla. Hän tuumasi, ettei häntäkään saisi
Helsinkiin mistään hinnasta.
Kävin vielä siivoamassa kasvihuonetta, tiskasin, puhuin pari puhelua
ja vastailin muutamaan sähköpostiin ennen kuin konferenssi jatkui.
Aikataulun venyminen ja myöhästyminen eivät haitanneet, kun saatoin olla
kokoajan yleishyödyllinen. Paikan päällä olisin murehtinut
jatkoyhteyksiäni.
Mitä opin? Paljonkin. Mutta lyhyesti muun muassa sen, että voisimme
muuttaa elämäämme jo nyt, mutta käytämme mahdollisuuksiamme aivan liian
vähän. Olemme vielä lapsen kengissä, vaikka pitäisi ottaa jo isoja
harppauksia. Tarvitsemme suuria muutoksia. Emme voi jatkaa samaa kasvuun
keskittyvää politiikkaa. Degrowth tarjoaa monia mahdollisuuksia (ja
haasteita) tulevaisuudelle.
Pienillä arjen ja toimintatapojen muutoksilla on isoja vaikutuksia
elämäämme, talouteemme, ajankäyttöömme ja hyvinvointiimme. Hiukan
samaan tapaan kuin murehdin päiväni kulkua etukäteen, tulevaisuus voi
näyttää raskaalta, mutta siitä voi tulla hieno.
