Saan paljon kysymyksiä meilillä. Tämäntapaisista velvollisuusvierailuista minulta kysytään usein:
”Olen menossa vierailulle eräiden tuttavien luo. Vierailu kuuluu sarjaan ”jos ette tule niin minä ihan loukkaannun”. Heillä on niin erilainen arvomaailma kuin minulla. En jaksaisi millään lähteä kun kotona olisi niin paljon puuhaa ja on enää muutama päivä lomaa. Onko vain asioita, jotka vain täytyy tehdä? Vai täytyykö?”
Vastaukseni: Ei ole. Ei täydy. Joskus toki käy niin, että velvollisuusvierailusta muodostuukin ihan positiivinen yllätys. Henkilö, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan, on muuttunut perusteellisesti, ja vierailu voi olla ihan kiva ja onnistunut juttu. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että alun perin vierailulle ei halunnut mennä. Olisi ollut jotain tärkeämpää tekemistä, jotka joudumme pistämään siksi aikaan sivuun. Velvollisuusvierailut estävät meitä tekemästä niitä asioita, joita oikeasti haluaisimme tehdä. Emme saa olla niin kuin haluaisimme olla. Kun lopulta pääsee kotiin, huomaa menettäneensä kallisarvoista aikaa ja energiaa johonkin turhaan asiaan vain koska ei osannut kieltäytyä kohteliaasti.
Muistan erään uudenvuodenaaton kahdenkymmenen vuoden takaa. Ystäväpariskunta kutsui minut ja silloisen mieheni luokseen uudenvuoden viettoon. He lupasivat tarjota juhlavan päivällisen, jos me toisimme ilotulitteet. Mieheni oli ehtinyt jo luvata tulevamme, ja minua harmitti. Ei olisi yhtään inspiroinut. Kun uudenvuodenaatto lähestyi, olin vihainen. Ehkä tuo ilta on jäänyt mieleeni, koska hoitajan työssä juhlapyhävapaat olivat harvinaisia. Harmittelin, että vapaapäiväni menisivät pilalle. Mietin, mitä laittaisin päälleni. Jotain juhlavaa mutta samalla lämmintä, että tarkenisi olla pihalla raketteja räjäyttelemässä.
Ilotulitteet olivat yllättävän kalliita, ja käytimme älyttömät summat rahaa niihin, jottei tuliaisemme häpeäisi juhlavan ruokapöydän rinnalla. Kampesin hymyn naamalleni ja ”ilonpito” alkoi. Päivälliseksi oli perunoita ja lihapataa. Isäntäväki ei tarjonnut lisää, vaan keräsi ruoan pikaisesti kylmään. En kehdannut sanoa, että minun jäi nälkä. Vedin valkoviiniä tyhjähköön mahaani. Otin naukkuja lämmikkeeksi, kun palelin ulkona keskiyöllä. Inhosin jo tuolloin raketteja sydämeni pohjasta. Sairaanhoitajana näin, miten turhaa se kaikki oli, pelkäsin ihmisten telovan itsensä. Muut hurrasivat ja ihailivat, minä kauhistelin, kiroilin sisäänpäin ja kalisin kalikkana.
Seuraavana päivänä oli tietysti tolkuton krapula. Makasin koko päivän sängyssä ja söin krapulaani (ja nälkääni) paljon roskaruokaa. Ajatella, että vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään en ole toipunut siitä illasta. Edelleen pitää manata miten tyhmä ihmisen pitää olla, että tekee asioita, joita ei alun alkaenkaan halua tehdä. Kuinka monta vapaapäivää, lomapäivää, aikaa ja energiaa olenkaan menettänyt tekemällä asioita, joita en ole tahtonut tehdä.
Elämä on liian lyhyt tehdäksemme asioita, joissa meillä ei ole koko sydän mukana. Väkisin ei pitäisi tehdä mitään. Nykyään mietin tunnenko itseni rentoutuneeksi vai jännittyneeksi ennen kuin lupaudun mihinkään. Joudunko pinnistelemään? Teenkö asioita jaksamiseni rajoilla? Ketä varten minä toimin, itseäni varten vai toisia?
Ilo on aika hyvä mittari. Jos tunnen iloa, teen asioita. Jos en, harkitsen uudestaan.
