Luin Merete Mazzarellan kirjan Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä. Suosittelen!
Seuraavat kohdat olivat todella naulan kantaan:
Se että hoitohenkilöstö haikailee eläkkeelle – tai ei jaksa siihen saakka – voi nykyään johtua niin kutsutusta eettisestä stressistä, siitä etteivät hoitajat koe enää saavansa tehdä työtään niin hyvin kuin tahtoisivat ja niin hyvin kuin tietävät, että se pitäisi tehdä. Jos he pysyvät mitenkuten täyttämään vaatimukset, joita ovat tottuneet itselleen asettamaan, he eivät tunne siitä iloa: työniloa ei kukaan pysty tuntemaan ellei häntä työntekijänä kunnioiteta, ja tuottavuusohjelmista kunnioitus puuttuu tykkänään. Niinpä sairauspoissaolot lisääntyvät ja työpaikkakiusaaminen voi niin ikään lisääntyä, sillä kun työntekijöitä on vähän, he alkavat helposti syytellä toisiaan tekemättömistä töistä.
Moni hakeutuu muihin töihin, ja ikävintä on että niin tekevät luultavat parhaat, kaikkein tunnollisimmat.
Ei voi palaa loppuun, ellei ole koskaan palanut. (s 22-23)
***
Dokumentointitauti on levinnyt joka taholla. Lääkärit ja sairaanhoitajat valittavat, että heillä on entistä vähemmän aikaa potilaille, koska heidän täytyy käyttää entistä enemmän aikaa paperitöihin. (s 115)
***
Sosiologi Alie Russell Hoshschild puhuu elämästä, jossa ihmisillä on autotalli täynnä kalliita leirintä- ja urheiluvarusteita ja muita harrastusvälineitä mutta ei yhtään vapaa-aikaa jona niitä ehtisi käyttää. Aivan erityisesti hän puhuu kuitenkin siitä, miten elämästä on tullut raskaampaa naisille. Ei siinä kyllin, että he tekevät kahta työtä työpaikalla ja kotona, vaan he joutuvat usein tekemään kolmeakin, koska perheen arjen ja lasten harrastuskyytien logistiikan suunnittelu saattaa olla niin monimutkaista, että se muodostaa kolmannen työvuoron. (…) Nurinkurisesti on olemassa sellainen vaara , että ylirasittuneet naiset haluavat jäädä työpaikalleen ylitöihin vielä enemmän kuin työnantaja odottaa: se osa elämästä, joka heidän pitäisi pitkien työpäivien jälkeen viettää raivaamalla tiskiröykkiöitä ja hoitamalla ylivireisinä kiukuttelevia lapsia, voi näet tuntua niin kaoottiselta, että työpaikalla on siihen verrattuna ristiriidatonta ja leppoisaa.
Ja puhdasta, sillä työpaikalla todennäköisesti joku muu siivoaa. (…) Miksi puhumme kestävästä kehityksestä vain ympäristön suhteen? Eikö meidän pitäisi puhua myös kestävästä ihmisestä? (s 115)
Merete Mazzarella Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä Tammi 2012.
