Kului muutama päivä hiljaiseloa, vain muutamia vilahduksia poikasesta. Kuulin epämääräistä rapinaa talon seinältä. Sitten raapimisen ja tipahtamisen ääni ja sitten... ei enää mitään. Menin katsomaan. Voi ei! Oravanpoikanen oli tipahtanut pesästä! Se oli kovin pieni ja heiveröisen näköinen. Päätimme ettemme tee mitään vaan seuraamme tilannetta kauempaa. Emon täytyi olla lähellä. Jos poikaseen tulee ihmisen hajua, emo voi hylätä poikasensa. |
Paitsi että seuraavana päivänä Manolitoja olikin kolme! Kevin oli kalareissussa. Soitin kertoakseni, että Manolitoja on jo kolme. "Ei voi olla!" "On, on! En huijaa!" |
Viikon lopulla (viikko ensimmäisen oravanpoikasen pelastamisesta) katonrajassa vilahti nopeasti neljäs poikanen! Poikasilla oli selvät kokoerot. Seikkailija-Manolito oli kaikkein isoin ja rohkein. Se teki pidempiä reissuja lähipuihin, kiipesi jalkaani ylöspäin ja uhkui ja puhkui hassua oravanpoikasenääntä (joka muistuttaa aika paljon siilin putputusta). Pienin vain välillä vilkaisi katonrajasta. Melkoinen oravaperhe! Hiljalleen oravanpoikaset laajensivat reviiriään ja niitä näkyi vähemmän talon ympäristössä. |