Tuohesta sormus ja kissasta rukkaset?

Tällaisia tekstejä Seura-lehdestä 70 vuoden takaa:

Elämä on yhtä suurta seikkailua

"Ihminen voi keskittyä elämänsä aikana joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon. Rakentajien työ saattaa viedä vuosia, mutta jonain päivänä se on valmis. Sillä hetkellä he pysähtyvät ja jäävät omien seiniensä vangeiksi. Elämä menettää merkityksensä rakennustyön päättyessä. 

Mutta on olemassa myös niitä jotka kylvävät. He joutuvat kärsimään ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista vaihteluista, ja harvoin lepäävät. Mutta toisin kuin rakentajan rakennus, puutarha jatkaa ikuista kasvamistaan, ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa, elämä on sen ansiosta puutarhurille yhtä suurta seikkailua."

-Brida, Paulo Coelho-

Tietokirjoista, äänimaisemista ja linnuista

Yle Radio 1 Tiedeykkösessä puhuttiin tietokirjoista, äänimaisemista ja kaupunkilinnuista. Kuuntelin tietysti korva höröllä, koska kaikki aiheet koskettivat minua tietokirjailijana, ääniä tarkasti kuuntelevana erityisherkkänä ja lintuja rakastavana ihmisenä.

Aiheet koskettavat jokaista: kaikista julkaistuista kirjoista noin 80 prosenttia on tietokirjoja ja jokainen meistä on äänien ja lintujen ympäröimä.  

Kaikki kirjoittamani kirjat ovat tietokirjoja. Eivät ehkä siitä tyypillisimmästä päästä mutta siihen kategoriaan ne kuitenkin luetaan, koska ne eivät ole fiktiota vaan totta. (Silti esimerkiksi 90 % kirjastotuista myönnetään kaunokirjallisuudelle, vaikka tietokirjoja lainataan vähintään yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta. Taas näitä uskomattomia epäkohtia, joita ei tahdo uskoa ja ymmärtää.)

”Tiedon tarve on entistä suurempi ja tietoakin sinänsä on, mutta tarvitaan edelleen niitä jotka pohtivat, yhdistävät, analysoivat ja tekevät synteesejä. Kirja on siinä hyvä väline.”

Tietokirjallisuuden- ja kirjoittamisen professoriksi valittu Pirjo Hiidenmaa

Hyvin kiteytetty. Minusta tuntuu, että elämäni on yhtä pohtimista ja analysoimista. ;)

                                   ***

Muistatteko kun vuonna 2004 kerättiin äänimaisemamuistoja? Ihmiset kertoivat millaisia muistoja äänet kätkevät, millaisia ääniä he pitivät tärkeinä ja mitä ääniä he kaipasivat. Näistä äänimaisemakertomuksista koottiin (tieto)kirja Sata suomalaista äänimaisemaa.

Nyt äänimaisemien tutkimushanke on käynnistetty uudestaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Eli taas kerätään ihmisten kuvauksia äänistä ja ääniympäristöistä. Kaikki voivat osallistua keruukilpailuun ja aikaa on ensi kevääseen. 

Professori Heikki Uimosta ja professori Helmi Järviluomaa haastateltiin musiikkitalolla. Nauhoitusta varten oli ollut vaikea päästä pakoon joka paikassa vallitsevaa taustahuminaa.

Akustisen ekologian seuran piirissä oli pohdittu sitä, että kaikki muuttuu nykyään niin rivakasti. Äänet ja äänimaisema muuttuu siinä mukana, samoin ihmisten mielikuvat äänistä ovat ehtineet muuttua. Myös ihmisten ja tutkijoiden tietoisuus äänistä on muuttunut. Ihminen kuuntelee ja tulkitsee ääniympäristöään mutta myös tuottaa sitä omilla teoillaan. Äänillä on kulttuurillista merkitystä. Millään neurologisella aivotutkimuksella ei ole voitu selittää miten ääniin liittyvät asiat kytkeytyvät ihmisessä yhteen. Miksi tai miten äänen luomat muistot ja tunnetilat yhdistyvät? Vieläkään ei osata sanoa minkä kaikkien osatekijöiden summana ääni merkitsee juuri tietylle ihmiselle jotain tiettyä asiaa.

Toimittaja Jukka Mikkola on toimittanut Ylen Äänien ilta -lähetyksiä, johon ihmiset saavat soittaa ja kertoa äänitoiveistaan. Mikkola kertoi, että ihmiset toivovat erityisesti kahdenlaisia ääniä: luonnon ääniä ja ihmisten tekemiä ääniä. He kaipaavat ääniä, jotka ovat katoamisuhan alla tai jo kadonneet, esimerkiksi eläinten ääniä, agraariyhteiskuntaan liittyviä ääniä tai lähinykyajasta Commodore 64 -tietokoneen näppäimistön ääntä ja VHS- ja C-kasetin kelausääntä. Jopa paperisten aikataulujen läpätystäkin on toivottu. (Ei ne Yleisradiossakaan helpolla pääse. ;)

                                              ***

Kaupunki täyttyy myös lintujen äänistä. Liki 60 vuotta jatkunut lintujen seuranta paljastaa, että linnut ovat vähentyneet metsistä, mutta osa lintulajeista on lisääntynyt kaupungeissa. Tutkija Aleksi Lehikoinen kertoi, että kaupungeissa esiintyvät talvilintulajimäärät (mm. talitiainen, sinitiainen, naakka, varis, varpunen, viherpeippo) ovat noin kolme kertaa runsaammat kuin 1950–60 luvulla. Tämä on pääosin ihmisten tarjoaman talviruokinnan ansiota. Kaupunkialueilla on lisäksi sulavesipaikkoja (putkien purkupaikkoja) josta eläimet löytävät ravintoa ja kaupungit ovat mikroilmastoltaan lämpimämpiä paikkoja kuin maaseutu.

Metsissä talvilintujen kehitys on ollut täysin päinvastainen kuin kaupungeissa. Metsälintujen määrä on vähentynyt rajusti voimakkaiden metsärakenteiden muutosten takia. Kanalinnut ja esimerkiksi hömötiainen, töyhtötiainen, puukiipijä, hippiäinen ovat esimerkkejä metsälintulajeista, joiden määrä on pitkällä aikavälillä vähentynyt. Metsälinnuston määrä on vähentynyt noin puoleen (!) siitä talvisesta metsälinnuston runsaudesta mitä oli 1950-60-luvulla. Seurantalaskentojen biotooppitietojen perusteella on voitu vertailla mikä on metsässä havaittujen lintujen runsaus suhteessa hakkuuaukealla havaittujen lintujen runsauteen. Metsissä on viisinkertainen lintutiheys taimikkoihin tai hakkuisiin verrattuna.

”Linnut eivät tykkää avohakkuista.”

Toimittaja Virpi Väisänen.

(Ei tykkää moni muukaan.)

Vesilintujen runsaus on kasvanut varsin voimakkaasti, etenkin viimeisen parin vuosikymmenten aikana. Jos verrataan 1950–60-lukuun, Suomessa on yli 10 kertaa enemmän talvehtivia vesilintuja (joutsenet, tukkasotka, telkkä, isokoskelo, sorsa, lokkilajit). Siihen on selkeänä syynä alkutalvien lämpeneminen eli ilmastonmuutos. Suomessa etenkin marras-, joulu-, tammikuu ovat lämmenneet voimakkaasti jolloin vesistöt jäätyvät myöhemmin ja ravintoa on lintujen saatavilla. Lintujen syysmuutolle lähtö on viivästynyt ja lintujen normaalit talvehtimisalueet Keski-Euroopassa ovat siirtymässä pikkuhiljaa kohti pohjoista. Eli Keski-Euroopassa vesilintujen määrä on vähentymässä ja vesilintujen runsaus siirtyy tänne. Tavallaan koko talvehtimispaletti siirtyy kohti koillista. Muutoksia tapahtuu kokoajan ja ne ovat voimakkuudeltaan varsin suuria.

                                                            

Kiitollisuuskävelyllä

Lähdin eilen metsään viemään linnuille ruokaa. Olin vasta alkumatkassa, kun tulin jo tosi hyvälle mielelle. Viereisellä pellolla on pieni nk. luonnonhoitoala, johon on jätetty auringonkukkia pystyyn muuten aukealle pellolle.

 

Kukissa kävi kuhina. Tässä kuvassa on ainakin kahdeksan lintua. Löydätkö?

 Saavuin metsään, jossa oli ihana rauha. Keräsin suppilovahveroita, kantarelleja ja mustatorvisieniä. Yhtäkkiä varpuspöllö kiljaisi ja vihelsi. Pöllö kierteli lähimaastossa koko metsäretkeni ajan. Välillä vihelsin sille takaisin. Kerran näin siitä vilauksen, kun se lensi vauhdikkaasti ohitseni (eikä toivoakaan valokuvasta).

Käpytikkakin näki pöllön ja sai kauhean käkätyskohtauksen. Sitten tikka rauhoittui ja jatkoi kävyn avaamista.

Kun löytää sieniä, on tärkeää ripustaa niitä myös puiden oksille kuivumaan. Sellainen liike käy meiltä ihmisiltä niin helposti ja siitä on suuri apu luonnoneläimille. Miltä oravasta mahtaa tuntua kun se löytää talvipakkasella kuusenoksalta ison kuivuneen kantarellin tai lampaankäävän? 

 Takaisin palatessani kuulin koputusta. Oliko se sama käpytikka?

Ei vaan pohjantikka! Koiraan päälaki (ja poikasten otsa) on keltainen. Jostain syystä pohjantikalla on vain kolme varvasta (muilla tikoilla neljä). Pohjantikan vanha nimi oli kolmivarvastikka.

Pohjantikka tarvitsee lahoavilta puunrungoilta löytyviä toukkia ja kuoriaisia elääkseen.

Pohjantikka kuuluu silmälläpidettäviin lajeihin. Se on muuttunut harvalukuisemmaksi lajiksi etenkin Etelä-Suomessa, koska sen elinympäristöt – vanhat metsät – ovat uhattuina ja vähentyneet eikä talousmetsissä ole tarpeeksi lahopuita. Pääosin siemeniä syöviä käpytikkoja arvioidaan olevan Suomessa 100 - 350 000. Lahopuilla elävistä eliölajeista riippuvaisia pohjantikkoja on alle 20 000.

Kaikkien luonnoneläinten tapaan myös pohjantikalla on erinomainen maastoutumiskyky.

Rallattelin ja tanssahtelin kotiin (sen minkä hiljaa hiipimiseltä voi), olin niin iloinen ja kiitollinen! Mutta retki ei ollut ohi vaan luonto jaksoi yllättää. Laulujoutsenet tekivät kolme ylilentoa minusta vain muutaman kymmenen metrin päästä. 

 Kun pääsin kotipihaan, kohtasin oravan, joka oli menossa koloonsa nukkumaan. Tällä kaverilla on jo aika hyvät korvatupsut ja harmaata talviturkkia.

Aurinko oli laskeutumassa. Minäkin menin kolooni. Paistoin sieniä ja mietin kokemaani. Kaikkien pitäisi mennä kiitollisuuskävelylle luontoon. Luonto ei vaadi meiltä mitään, se ainoastaan antaa. Mitä me annamme sille?