Sain lukijakirjeen, jossa kirjoittaja kertoi työuupumuksestaan
ja masennuksesta. Kun sain (käsin kirjoittamani) kirjeeni valmiiksi, ajattelinkin julkaista vastaukseni täällä blogissa. En pysty millään vastaamaan kaikille minulle kirjoittaneille, pahoittelut
siitä (yritän kuitenkin kovasti), joten ehkä tämä toimisi eräänlaisena avoimena
kirjeenä kaikille ja antaisi tukea sitä tarvitsevalle. Että tällaista tänne kuuluu
ja tällaisia ajattelen. On helpottava tietää, ettemme ole yksin tuntojemme
kanssa. On tärkeää olla rohkea ja kulkea omia polkujaan.
 |
| Kurjillakin on laskuvarjot. |
***
Hei ystäväni, 22.8.2015
Hämeenkyrössä
istun aamukasteisella pellolla puutarhatuolissa sinun
tekemäsi villasukat jalassani. Kiitos aivan ihastuttavasta paketista! Se oli
seikkaillut vissiin Kyröskoskellakin mutta löytänyt lopulta muutaman mutkan
takaa omaan postitoimipaikkaani, jos kävin sen (aivan ihmeissäni ja onnessani)
noutamassa.
Olen tavattoman huono kirjoittamaan kiitos-kirjeitä tai
ilmaisemaan mitä tunnen. Tulen niin iloiseksi, että alkaa ihan itkettää eivätkä
mitkään sanat riitä kuvaamaan tunteitani. Lähetän sinulle niin paljon voimia,
iloa, rakkautta ja energiaa ettei sanoin pysty ilmaisemaan. Kirjeesi, käsinkutomasi
sukat, suklaa ja ristikkolehtikin vielä (odotahan kun kerron...) kohottivat ja
antoivat lohtua.
Tarinasi on mielenkiintoinen, mutta rankka, ja kuvastaa
hyvin tätä nykyelämän raadollisuutta. Silti aistin sanoistasi ja käsialastasi
valtavan elämänilon ja sellaisen ihmisen, jota ei lannisteta. Voit toteuttaa
vielä vaikka kuinka monta unelmaasi kun et anna talloa itseäsi urautuneisiin
rutiineihin. Olet selvästikin luova ja taiteellinen. Se juuri
käsinkirjoitetuissa kirjeissä viehättää kun siitä pystyy lukemaan niin monta
asiaa ihmisen persoonallisuudesta, mielialasta ja oivaltaa rivien välisiäkin
juttuja.
Minun käsialastani voi ainakin vetää sellaisia
johtopäätöksiä, että kynä ei liiku tarpeeksi nopeasti ajatusteni mukana ja
siksi kirjoitukseni alkaa olla aika mahdotonta luettavaa nykyään, sorry!
Kävin siellä pohjoisessa vuosi sitten järjestäessäni
geologiaseminaaria Rokualle. Aivan ihastuttava paikka! Mutta kyllä minä silloin
mietin, että niin pohjoisessa asuvilta ihmisiltä vaaditaan aivan tietynlaista
luonteenlaatua ja sisua. Olen harvoin käynyt niin pohjoisessa ja reissu oli
silmiä avaava.
Minä uskon, että vain erityisen herkät ja tuntevat ihmiset
sairastuvat vakavaan työuupumukseen ja masennukseen. Se kertoo
omantunnonäänestä, moraalista ja usein myös siitä että koettaa saada hyväksyntää
ja rakkautta loppumattomalla työnteolla ja puurtamisella. Koetamme vakuuttaa
läheisemme ja toisen ihmiset siitä että olemme rakastamisen arvoisia. Taatusti
olemme! Vaikkemme laittaisi tikkua ristiin! Suomalaiset ovat tehneet puurtamisesta
ja arjen velvollisuuksista oman taitolajinsa. ”Kulissien” on oltava kunnossa ja
oma sisin kylmettyy roudan ja hankien alle.
On aivan hullua että työpäiviä pitäisi entisestään pidentää,
kun niitä pitäisi lyhentää. Meillä länsimaisilla ihmisillä on jo kaikki ja
aivan liikaa. Ei ole mitään väärää siinä että huahtaa välillä. Elämän parhaat
asiat eivät maksa mitään, mutta monesti ne vaativat aikaa, että ehtii havahtua,
ajatella ja pysähtyä. Jos on kokoajan ”ulkomaailman” ohjaama, menettää
olennaisen.
Kaikkien näiden vuosien aikana olen jatkuvasti joutunut
puolustamaan valintojani. Työntekemisen vimma on niin lujassa. Masennusta
pidetään sairautena mutta minusta se on terve reaktio nykyelämään. Miten maailmasta
on tullut niin hullunkurinen? Eikö ole terve reaktio tuntea alakuloa ihmislajin
valintoja kohtaan?
Kerroit että olit hyvin työorientoitunut ja ahkera, koetit
palvella asiakkaasi niin hyvin kuin osasit, muttet jaksanut enää entistä
tyyliä. Elimistömme on hyvin viisas. Liian harvoin kuuntelemme sitä.
Minä yritän kuunnella tuntojani ja elimistöni oireita tarkalla korvalla ja
silti ylitän rajani. Tänä kesänä sain huuliherpeksen, se on minulle aina merkki ylirasitustilasta.
Olin ahertanut pihalla liikaa, tehnyt ”hevosen hommia” – joita siis rakasta
tehdä intohimoisesti – mutta kun olen suhteellisen pieni naisihminen –kaikkia niittämisiä,
marjan poimintoja, sienestyksiä ja muuta fyysistä ei jaksa määräänsä enempää.
Niinpä yritin ottaa iisimmin, parantelin huultani... ja taas aloitin
niittämisen uudestaan. Elimistö antoi minulle kovemman opetuksen: Tulehdutti
oikean käteni. Nerokasta! En voisi edes kirjoittaa! Eli totaalilepoa vaan.
Paitsi ei... aivoni käyvät jatkuvaa ylikierrosta kun mietin kirjoittamista,
opiskelen uusia asioita, kerrytän ja lajittelen lehtileikekokoelmaani ja mietin
mitä kaikkea ehtisinkään tekemään, jos olisi yhdeksän elämää.
Luin erästä kirjaa, jossa puhuttiin luovuudesta ja siinä
tuli vanhanajan termi vastaan: neurastenia. Minua nauratti. Se termi kuuluu
samaan sarjaan vähävoimaisuuden ja erityisherkkyyden kanssa. Ajatteleminen on
käsittämättömän kuluttavaa. Aivothan vievät suuren osan syömästämme ravinnosta. Tästä ei
paljon puhuta kun vatvotaan erilaisia superdieettejä ja keksitään ties mitä
urheilumuotoja. Paljon tehokkaampaa olisi istua kannonnokassa (tai puun
oksalla) ja yrittää ajatella. Se on vaikeaa ja siksi sitä ei juuri suosita tänä
päivänä. On helpompi porhaltaa täyttä päätä kohti katastrofia. Kodin kyltti olisi
hyvä: Ajattelu on sallittua.
Tämä kirje nyt rönsyili sinne tänne ja tuonne ja piti vielä
kertoa niistä ristisanoista. Olen koko ikäni halunnut oppia ratkomaan
ristikoita ja kysellyt aina silloin tällöin ystäviltäni apua: ”miten näitä
ratkotaan?” En ole päässyt niihin sisälle. Tänä kesänä sain sellaisen ystävän
joka perehdytti minut ristikoiden maailmaan ja voi miten olen nauttinut! Elämän
pieniä suuria nautintoja! Olen oppinut niin ihmeellisiä uusia sanontoja tai
sanoja ja oivaltanut suomen kielen sanoja ihan toisella tavalla! Tosin nyt
rasitan päätäni silloinkin kun pitäisi levätä. Jouduinko ojasta allikkoon?
Eilen olin nukahtamaisillani päiväunille helteen
raukaisemana, toinen silmä lurpsui jo ja olin jo osittain valveunessa, kun käsi
kirjoitti ristikkoon kohtaan ”hinku”, neljä kirjainta: I....N...T...O. Teksti
ja kynä ei pysynyt enää ruudussa. Sitten luovutin ja nukahdin siinä
silmänräpäyksessä.
Siihen sanaan kulminoituu paljon. Into. Meillä pitää olla
hinku ja into tekemisiimme, silloin elämme ja työskentelemme innolla. Meillä
pitää kuitenkin olla hinku ja into kohtuuteen (ja ajatteluun), ei
materialististen oikkujemme toteuttamiseen.
Elämä on yhtä harjoittelua ja itsensä ymmärtämisen yritystä.
Juuri kun jotain luulee tajuavansa, taidamme kuolla pois. Seuraava sukupolvi
joutuu taas aloittamaan alusta kun eivät osaa ottaa vanhemmilta ihmisiltä
opiksi.
Tätä kirjoittaessani aamusumu on tihentynyt (kumma kyllä),
naakkaparvi ja närhet ovat paenneet varpushaukkaa, tiaiset pitävät jo syksyn
ääntelyitään pitkän hiljaiselon jälkeen. Rastaat ovat tulleet helpottamaan
marjanpoimuu-urakkaani ja kurkia on muuttanut jo näin aikaisin aamusta. Yksi
kahdeksan kurjen parvi tuli matalalta, yksi kurki piti pienen
varoituskorahduksen kun havaitsi minut keskellä peltoa. Sitten ne avasivat
siipensä ”laskuvarjoasentoon” ja laskeutuivat viereiselle pellolle.
Metsästyskauden alku ja metsästäjät ovat ajaneet kaikki
linnut liikkeelle. Kurjilla ei olisi vielä kiire minnekään kun on näin
lämmintä, niillä olisi hyvä mahdollisuus tankata itsensä vahvoiksi kovaa
muuttokoettelemusta vastaan mutta ammunta säikäyttää kaikki eläimet liikkeelle,
nekin joita ei metsästetä. Eiväthän eläimet tiedä mikä ihmistä riivaa.
Toinen surun aihe on uusi hullutus: Venetsialaiset.
Ilotulituksia on joka niemen notkossa ja linnut jotka ovat jo valmiiksi
sekapäisiä 20.8. alkaneesta silmittömästä räiskinnästä panikoituvat
lopullisesti ja pakenevat. Sitten ihmetellään uutisissa kun lintukannat ovat
romahtaneet 20 vuodessa.
Ihminen ei piiskaa vain itseään vaan näännyttää toisetkin
lajit hengiltä.
Laulujoutsenten poikaset eivät osaa edes lentää vielä. En
ymmärrä miten metsästys voidaan sallia silloin, kun osa eläimistä ovat
lentokyvyttömiä, vaikkeivät metsästäjien listalla (vielä) olekaan. Suomen
metsästyslait ovat niin vanhoja, että silloin laulujoutsenia ei ollut kuin
muutama (metsästyksen vuoksi). Ei tarvinnut tai osattu ottaa sellaisia huomioon.
Ihminen on vaan niin tyhmä.
Meillä on vielä paljon kompasteltavaa ja opittavaa.
Mutta siksi kirjeesi oli niin lohduttava ja toivoa
herättävä. Meitä tasapainoa ja rauhaa toivovia ihmisiä on yhä enemmän. Meidän
on tuotava ajatuksiamme enemmän julki ja muistutettava toisenlaisista
valinnoista.
Kirjoitit, että pelkäsit menehtymistä, olosi oli niin
hirveä. Olemme kuin metsästäjiä pelkäävät linnut.
Kun valitsemme toisin, näemme kohtuullisuuden ja
kiitollisuuden – on niin paljon mistä olla kiitollinen – tunnemme syvää iloa ja
onnea: elokuun helteet, villasukat aamukasteisella pellolla,
käsinkirjoitettu kirje, ratkaistu sana ristikkoon, mustaherukoita rastaiden
seurassa aamupalaksi, palokärjen huuto (vielä pystyssä olevasta) metsästä, ylitse
lentävä laulujoutsen joka kohta laskeutuu järvelle poikastensa luo ja pitää
laskeutuessaan tervehdystoitotuksen, sadat – tai tuhannet – hämähäkinseitit paljastuneina
aamukasteessa.
Elämä kietoo verkkojaan ja seittejään. Aurinko kuivattaa
aamukasteen kyyneleet pois ja seitti väikkyy prisman eri väreissä auringon
säteiden vaikutuksesta ja polttaa pahat unet pois. Pidetään seittimme puhtaana
ja ehjänä ja muistetaan, että jokin niin hauras voi olla äärimmäisen vahva ja
sitkeä.
Kaikkea hyvää elämääsi! Sanojasi lainaten: Ole rohkea!
Ollaan aina arvokkaita!
Rakkaudella Kaarina
 |
