Sammakko, tikanheittoa ja viinaa

Eilen ulkona aamukahvin aikaan oli sankka usva, pakkasta oli vielä pari astetta (yöllä oli enemmän). Viitisenkymmentä räkättirastasta oli omenapuun juurella syömässä omenoita ja toistakymmentä naakkaa istui rannan haavoissa, kun rannalta kuului kummallinen rääkäisy. Se kuulosti kissanpoikasen valitukselta, muttei kuitenkaan ihan.

Ääni toistui kolme kertaa, jona aikana lähestyin rantaa varovasti koettaen paikallistaa äänen lähdettä. Kysyin: ”kuka täällä on?” Kukaan ei vastannut ääntelyin, mutta maassa parin metrin päässä minusta alkoi möyrintä.

Näkyykö ketään? Kyllä siellä joku on.

Muutaman sekunnin ajan koetin ymmärtää mitä näen. Maassa mongerteli jokin vaalea pötkäle. Ensin tuli mieleen jokin vaalea valtavan kokoinen toukka. Mutta se osoittautui sammakoksi! Sen kosteaan ihoon oli tarttunut keltaisia haavanlehtiä ja siksi se näytti aivan joltain muulta. Sammakko oli hidas kuin mikä, se oli puolijäässä. Sammakot ovat vaihtolämpöisiä ja ulkolämpötila vaikuttaa olennaisesti niiden elämään. 

Seurasin tilannetta ja mietin pitäisikö minun tehdä jotain vai olisiko parempi olla puuttumatta. Toisaalta sammakko oli huutanut(!). Minusta se oli hätääntynyt huuto. Sammakko oli rannalla ja tulkitsin sen pyrkivän järveä kohti, mutta järvenrannan vesi oli jo jäässä. Sammakoiden talvehtimisista tiedetään edelleen verraten vähän, mutta päättelin, että se saattaisi olla hakeutumassa järven mutapohjaan talvehtimaan tai hakiko se maaonkaloa?

Otin nopeasti valokuvia sammakosta mutten viivytellyt, ettei sammakko stressaisi ja kuluttaisi tärkeitä talven varalle keräämiään vararavintoja. Halusin selvittää, oliko kyseessä ruskosammakko (eli "tavallinen" sammakko) vai viitasammakko ja sen saa selville takajalan metatarsaalikyhmystä. Pullistuma tai kovettuma on sammakon työväline kun se kaivautuu maahan. Viitasammakolla pullistuma on isompi suhteessa varpaan pituuteen. Tulkitsin tämän ruskosammakoksi.

Menin veden äärelle ja rikoin jäähän reiän ja koversin paksulla oksalla rantamutaan väylää. Sitten otin kohtalon, eli jääkylmän kalikka-sammakon, omiin käsiini ja siirsin sitä 20 metriä länteen päin mutaväylän viereen. (Päättelin, että sellainen matka olisi vienyt jäiseltä sammakolta vähintään vuorokauden.) Siitä sammakko saisi itse päättää menisikö veteen vai pysyttelisikö kuivalla maalla. Naamioin sammakon kevyesti haavanlehdillä. Toivotin sille hyvää elämää ja toivoin tehneeni oikein.

Huom. ennen tätä siirto-operaatiota odotin, että pihalla liikkuvat varislinnut (naakat, harakat ja varikset) olivat lentäneet metsän taakse, jotten paljastaisi niille sammakon paikkaa.

Illalla kävin katsomassa: lehdet olivat paikoillaan, mutta sammakosta ei ollut jälkeäkään. Ehkä se oli mennyt jään alle horrostamaan?

Pieni ja hento ote. Hyvää talvihorrosta, Pikkuinen! 

Ja sitten vielä yksi hassu juttu. Otin käyttööni taas yhden niistä aitasta löytämistäni vuosikymmeniä vanhoista Tampella-paperilehtiöistä. Otan niistä aina päällimmäiset sivut pois, kun ne ovat ajan patinoimia ja likaantuneet. Mitä ensimmäisten sivujen alle olikaan kätkeytyneenä? Muistoja lapsuudesta!

Muisto ikuisista tikanheittokilpailuista (isoenoni vaimon veljen lastenlasten kanssa...), omaa käsialaani, ehkä vuodelta -79? Tikkataulu oli rannalla saunan takaseinällä (itse asiassa melkein samassa kohtaa mistä havaitsin sammakon). Kaiket illat me tikkaa jaksettiinkin heittää. Kivaa oli, vaikka minä hävisin melkein aina (siitä huolimatta että sain pienimpänä heittää puoli metriä lähempää).

Sitä mietin kuka tämän ostos/talouslistan on kirjoittanut. Luultavasti isoenoni Niilo. Makkara, lotto, kakut, pulla ja viina. Siinäpä tärkeimmät. Sellaista se aika oli.