Tänä syksynä tapahtui jotain
hyvin ikävää. Kuten moni teistä tietää, olen elänyt laulujoutsenten naapurina
vuosien ajan. Liikun hiljaa ja teen kaikkeni, jotta luonnoneläimet eivät
pelkäisi minua. Toisin sanoen olen ”varvashiipijä”. Laulujoutsenet ovat oppineet
luottamaan minuun. Emot eivät ole vieneet poikasiaan kauemmas, vaikka ovat
nähneet minut, vaan tulleet jopa lähemmäs.
En ole koskaan yrittänyt kesyttää
laulujoutsenia tai houkutella niitä luokseni. Tahtoisin vain elää niiden kanssa
rauhassa ja seurata eläinten elämää läheltä.
Laulujoutsenten poikaset tekivät
koko loppukesän ja alkusyksyn siipien vahvistus- ja lentoonlähtöharjoituksia rannassani.
Tänä vuonna poikaset
pääsivät ennätysaikaisin siivilleen aikaisen kevään ja emojen aikaisin alkaneen
haudonnan ansiosta. Elokuun viimeisinä päivinä laulujoutsentenpoikaset pääsivät
siivilleen vastatuuleen. Ne lensivät noin 30 metriä ja loiskahtivat takaisin
veteen.
Viikkoa myöhemminkään, kahdeksas
syyskuuta, ne eivät olleet vielä mestarilentäjiä, kun kuulin rannalta joutsenten hätääntynyttä
huutoa. Tuskissani juoksin rantaa kohti.
Vapaana oleva koira tuli uiden
ja haukkuen järveltä päin joutsenia kohti joutsenten liikkumis- ja lentoväylän
suunnasta. Joutsenet olivat umpikujassa ja pakokauhuissaan. Yhdeksän joutsenen
oli päästävä koiran ohi päästääkseen pakoon. Linnut huusivat ja räpiköivät eivätkä
päässeet lentoon, koska ne olisivat tarvinneet pitkän kiitoradan, jonka koira
tukki.
Kirosin ja huusin, kun näin
vapaana olleen koiran. Koiranomistaja kuuli joutsenten räpiköinnin (ja/tai kiroiluni)
ja vihelsi koiraa takaisin. Joutsenet pääsivät juuri ja juuri pakoon, mutta vahinko
oli jo tapahtunut.
Joutsenet menettivät luottamuksensa rantaani eivätkä ole tulleet viiteenkymmeneenkahdeksaan päivään takaisin. Sydämeni on särkynyt.
Joka päivä olen seurannut
joutsenia. Ne ovat olleet edelleen tällä lahdella, mutta kauempana ja lentäneet yli, vakipaikkansa ne hylkäsivät. Villieläinten luottamuksen voittaminen
on vienyt minulta vuosia. Eläimet ovat tuoneet elämääni suunnatonta iloa. Se kaikki
tuhoutui muutamassa sekunnissa.
Näiden surullisten päivien aikana olen katsonut
rantaan satoja, ellen tuhansia, kertoja ja kuunnellut yön pimeydessä kuuluuko
joutsenten ääniä rannalta. Päivä päivältä, viikko viikolta on kulunut eivätkä linnut
ole tulleet takaisin. Niin monet kerrat
olen nähnyt osmankäämin siemenhahtuvat kuin joutsenten kauloina. Toiveajattelua.
Aamuisin olen tarkistanut rannan, ei jälkiä, jätöksiä tai höyheniä. Laulujoutsenet
eivät ole uskaltaneet pimeydenkään turvin entiselle lepo- ja ruokailupaikalleen.
Koiranomistaja koirineen ei voi
aavistaa aiheuttamaansa muutosta joutsenten ja minun elämään. Olen yrittänyt
olla tuntematta vihaa. Tietämättömyydestähän kaikessa (kai?) on kyse. Olen
tuntenut toivottomuutta. Kyynisyyttäkin. Mutta etupäässä olen vain surrut. Olen
miettinyt tuntisiko koiranomistaja laillani, jos häneltä pakenisi rakas, vuosien seurana, ollut eläin minun
tekojeni takia. Näkisi koiransa juoksevan lähimaastossa, mutta ei saisi voitettua
sen luottamusta takaisin. Tai yhdeksän koiraa.
Olen istunut saunan
rappusilla katsellen tyhjää rantaa ja kaivannut - ja itkeä tirauttanut, kun
olen miettinyt, mikä minua kohta tässä elämässä enää lohduttaa. Elän luonnolle.
Ilman luontoa, luonnoneläimiä ja laulujoutsenia, elämäni ei tunnu elämisen
arvoiselta. On kamalaa, kun en voi vaikuttaa edes omaan rantaani, että se olisi
turvallinen luontoon kuulumattomilta vapaana kulkevilta lemmikkieläimiltä tai vaikkapa
aseidensa ja egojensa kanssa huseeraavilta metsästäjiltä, jotka karkottavat
joka ikisen luonnoneläimen pois.
Tänä aamuna kävelin
aamusumussa huussia kohtia, kun kuulin läheltä kauan kaipaamani äänen: Pup! En ollut
uskoa sitä. Laulujoutsenet olivat rannassa!
Ne eivät nousseet maihin
vaan kaarsivat entisen turvapaikkansa reunamia, tarkkailivat tilannetta ja
viipyilivät. Puputtelin joutsenille, yritin kertoa ilostani ja rakkaudestani. Emolinnut
pysähtyivät, notkistivat kaulaansa ja ääntelivät yhteysäänellään ”pup pup, pup-pup-pup”.
Pian yhdeksän joutsenta katosi aamu-usvaan kuin kangastus.
Viimein sain toivoa. Saatan silti
iloita vain vähän, tästä aamusta. Toivon, että joutsenten luottamus palaisi. Samalla
pelkään, että ei. On vain uskottava ja luotettava, kyyneltenkin läpi, että ihmiset
tulevat tietoisemmaksi onnesta ja ilosta ja kaikesta hyvästä, joka pysyisi luonamme, jos osaisimme arvostaa
ja kunnioittaa luontoa ja ymmärtäisimme tekojemme vaikutukset siihen.
