Kerronpa vähän ”kulissien takaisesta elämästä”:
Ajattelin, että kyllä minulla ahkeruudesta mielipiteitä löytyy, joten suostuin haastatteluun. Haastattelu sovittiin viime maaliskuulle Meidänmetsään.
Lähetin sähköpostilla ajo-ohjeita ja korostin että kuvausryhmän kannattaisi varustautua lämpimillä säänmukaisilla vaatteilla ja jalkineilla. (En ole vielä tavannut sellaista toimittajaa, joka olisi osannut pukeutua niin, ettei olisi umpijäässä metsäreissun jälkeen.)
Kuvauksenjärjestäjä ilmoitti, että teemmekin treffit ensin paikalliselle baarille.
- Miksemme voi tavata suoraan metsällä, kysyin.
- Koska ensin täytyy käydä kaikki kuvausjutut läpi ja vessassakin pitää käydä.
Aha. (Näitäkö ei voisi metsässä tehdä?) Baarille siis. Tapaaminen oli tarkasti klo 10.45. Minä seuraan päivänkulkua auringonsuunnasta ja päivänvalon määrästä, joten minuuttiaikataulu hymyilytti - ja hirvitti.
Vain hiukan myöhässä täyteen ahdettu tila-auto kaarsi baarin P-paikalle ja autosta pullahti ylikierroksilla käyvä nelihenkinen tuottaja-, toimittaja- ja kuvausryhmä. He esittäytyivät nopeasti ja puhuivatkin pikavauhtia.
- Heti vaan sinne metsään, jos kerran siellä viihdyt, tuottaja sanoi ja katseli ympärilleen: Missä se metsä on?
- Ei se täällä ole, vaan yli 10 kilometrin päässä.
Olimme ajaneet turhaan baarille.
- Hop hop mennään, meidän pitää olla jo klo 13 paluumatkalla.
Klo 13?! Emmekä olleet lähelläkään metsää!
Kiire tarttui minuunkin.
Nasta lautaan...
...ja munaravia metsään. Mitään kuvausjuttuja ei käyty läpi eikä puskissakaan käyty. Minä olin puolikauhuissani mitä mahdamme saada aikaiseksi. Kuvaajat asettivat mikrofoneja piiloon takkiemme kauluksiin ja säätivät kameroita. Toimittaja tuuppasi kumisaappaat reppuunsa.
Alkumatka meni ihan hyvin,
maa oli kuivaa ja jäätynyttä, mutta parinsadan metrin päässä suolla oli lunta
polveen asti. Oli suoja ja sulava lumi tippui vetenä niskaan. Kaikki (muut)
kastuivat ja alkoivat palella.
Ryhmä haki kuvakulmia. Minä
seisoin taustalla ja seurasin tilanteen kehittymistä. Tuttu tiaisparvi lennähti
paikalle tiitittämään ja kerääntyivät katselemaan kuvausryhmää. Heitin tiaisille
pähkinöitä ja odotin, kun kuvattiin alkuspiikkiä. Otto 8...
Kukaan muu ei huomannut
tinttejä. Toinen kuvaaja kuvasi ”taustamateriaalia” eli otti lähikuvaa kuusista
ja naavasta. Osoitin kuvaajalle tinttejä, hän ei meinannut nähdä niitä.
-
Missä? Ne menee
niin äkkiä. En tiedä mihin heität pähkinän.
Laitoin pähkinät kannolle,
mutta kuvaaja ei jaksanut odottaa 20 sekuntia vaan käänsi kameran pois juuri
kun töyhtötiainen tuli aivan viereen.
Alkuspiikki pääsi vauhtiin: ”Ennen ihailtiin Koskelan Jussia. Nyt
ihaillaan downshiftaajia...” ja toimittaja näytti Kotiliedessä ollutta pärstäkuvaani.
Ei hitto vie. Taas tätä downshiftaus-näkökulmaa,
ajattelin. Sille termille on tullut pilkka-sointi, että sen yhteydessä järki
heitetään aina sama tien menemään. Kadutti, että olin lupautunut haastatteluun,
kun en muutenkaan rakasta kameroiden edessä olemista. Olin kuvitellut, että puhuisimme
esimerkiksi sairaanhoitajien työstä ja siitä minkä työn parissa meidän
kannattaisi ahkeroida ja minkä ei.
Välillä kuvaajat ja
toimittaja pitivät neuvottelua ja miettivät tulokulmia ja kuinka saataisiin
hanki pysymään ehjänä ja kuvauksellisena. Sillä välin tuottaja tuli kertomaan
minulle pikavauhdilla lapsuudenmuistojaan Hämeenkyröstä:
-
Meillä oli täällä
aikoinaan mökki. Siinä vieressä oli hieno aarniometsä ja yks kerta sitä ei enää
ollutkaan. Se oli kuule kauheeta. Yhtäkkiä näet kauas tyhjyyteen, jossa ennen
oli komeat pystypuut. Niin sekin paikka sitten katosi.
Hän oli ollut viime kesänä Hämeenkyrössä
kuvaamassa miestä, joka ei halunnut mennä armeijaan eikä sivariin. Koska mies ei
ollut halunnut vankilaankaan mennä, hän oli piilotellut viisi vuotta metsässä. Tuottaja
oli tuolla kuvausreissulla koettanut etsiä löytäisikö hän vielä sen paikan
jossa hänen lapsuudenmökkinsä oli ollut.
-
Se oli hienoa
aikaa siellä mökillä. Koivujen katveessa miehillä oli puutarhatuolit ja ne löi
korttia siinä. Minä juoksin pikkupoikana siinä ja oli mukavaa.
Seuraavassa hetkessä
kuvaukset jatkuivat. Viereeni iskettiin Kotilieden kuva.
- Sama tyyppi.
(Ou nou!)
Minulta kysyttiin mitä teen
metsässä ja työkseni. Istuimme kivelle ”ikään kuin” juomaan teetä (koska heillä
ei ollut aikaa tauolle). Kaadoin termarista teetä kuppiin.
-
Tämä taitaa
ollakin sellaista downshiftaajan teetä, toimittaja kysyi.
Täh? En tiennyt mitä sanoa.
Pääni oli yhtä syheröä. Olin ihan sokissa downshiftaus-asettelusta. Ahkeruudestahan
meidän piti puhua.
Onneksi kuvaajan kuvaussäädöt
oli jotenkin pielessä, joten kaadoimme teen takaisin termariin ja aloitimme
uudestaan kuppiin kaatamisen. Sain hetken aikaa ajatella.
Otto 2: Klaffi! (Märillä
tumpuilla lyötiin kädet yhteen ”pam”.)
-
Downshiftaajan
teetäkö? Onko sellaistakin olemassa, änkytin, inhoan koko downshiftaus-sanaa.
-
Olisiko se tabu
tai kielletty hedelmä, kun downshiftaus niin kaikkia kiinnostaa, toimittaja
kysyi.
-
Uh. Vai normaalia?
Meillä on vain tämä yksi maapallo, eikö meidän olisi pakko alkaa pärjätä
vähemmällä, yritin vastata.
Minusta tuntui kuin kaikilla
muilla oli selvä suunnitelma ja minut oli heitetty keskelle kummallisinta
tilannetta. Aiempien mediakokemusteni perusteella
pelkäsin, että jotain sanomaani voitaisiin leikata pois tai irrottaa asiayhteydestään.
Mitähän tästäkin tulisi?
Nykyään ahkeroin sellaisten asioiden parissa, jotka
eivät tässä nyky-yhteiskunnassamme ”tuota” mitään, koska luonnolle (ja
vapaaehtoistöille ja lähimmäisenrakkaudelle) ei lasketa arvoa. Meidän pitäisi
ahkeroida muuttaaksemme elämäntapojamme ja korjataksemme aiheuttamamme vauriot
maapallolle.
-
Tää juna lähtee nyt,
tuottaja huusi.
Kuvausryhmä umpijäässä märkine
vaatteine ja kenkineen ahtautuivat tila-autoonsa ja kaasuttivat kiireellä seuraavaan
kuvauspaikkaan.
Jäin hiljenevään metsään
seisomaan ja hengittämään, yrittäen löytää tasapainoani takaisin.
 |
| Tässä on ilmiselvä "downshiftaaja". |
***
Ohjelma on nähtävissä Yle Areenalla.
Onneksi siitä on leikattu ne ”downshiftaus-tee”-kysymykset
pois. Ohjelman idea on ihan OK, mutta mielestäni siinä ei päästä missään
vaiheessa asian ytimeen.
Mielestäni olisi kannattanut unohtaa downshiftaus-asetelma
ja kysyä:
Olemmeko ahkeria oikeissa asioissa?
Pitääkö meidän jatkuvasti kilpailla ja kasvaa?
Mitä on menestys?
Miten meillä on varaa tällaiseen elämäntapaan?
Millainen työ on ahertamisen arvoista?
Pitääkö meidän ahkerasti tuhota maapalloa vai ahkerasti
olla tuhoamatta?
Ohjelman loppupuolella studiovieraat keskustelevat
aiheesta. Professori Alf Rehn saa heitettyä hyvät kommentit:
”Meidät on opetettu siihen, että pitää painaa pitkää päivää, koska ainoastaan sitä kautta pääsee taivaaseen.”
”Tyhmä ahkeruus on saatanasta. Se että vaan painaa, painaa, painaa, painaa.. siitä tulee burnout ja kaikkea muutakin pahaa. (...) Meillä on johtajia, jotka ajaa ihmisiä tyhmään ahkeruuteen, kun heidän tehtäviinsä kuuluisi kysyä: `Saatko aikaan tarpeeksi järkevää tulosta? Jos saat, niin tee vähän paremmin ja nopeammin ja hankitaan sulle 6 tunnin 5 tunnin tai vaikka 4 neljän tunnin työpäivä´.””Kun maailma tulee monimutkaisemmaksi ja kun työtehtävät tulevat monimutkaisemmaksi, johtajuuden rooli tulee niin paljon tarkeämmäksi. Ei ole huonoja duuneja, vaan huonoja johtajia. (...) Pomot ovat älyllisesti laiskempia. ””Mulle opetettiin hyvin aikaisin, että älykäs ihminen on aina laiska. Älykäs ihminen yrittää aina minimoida työpanoksensa ja maksimoida tehokkuutensa. Teen jonkun verran töitä mutta pyrin tekemään niin vähän työtä kuin mahdollista saavuttaakseni tietyn tuloksen.”
